Harva tukka törrötti pystyssä vasten lasi-ikkunaa. Oli varhainen aamu, usein lasiseinän takaa kuului ääni, joka muistutti mylvimistä. Mutta nyt sieltä kuului sihinää ja vihellyksen tapaista. Hiljaisuus – ja pian kuului askeleita ja lumen narinaa. Tällä tavalla yötakkiin verhoutuen ja unohtaen kaiken maailmasta istuin kotoani kaksi viikkoa

katsellessani taloja tunsin itsekin olevani
suurempi      käyntitapani tuli varmemmaksi
yö oli valoisa      joku myöhäinen kävelijä
palasi kotiinsa      viereisessä huoneessa joku
alkoi ähkiä      katukäytävät kävivät 
silmänräpäyksessä valkeiksi rakeista
olivat aivan kuin lumen peitossa      teekannun
nokka vuosi      istun teatterissa ja kuin 
taikasauvan iskusta vaatteet putoavat 
keijukaisten päältä     vaikutus on sanoinkuvaamaton

Olen viettänyt päiväperhon elämää, se on totta, mutta olenhan ollut myös vilpitön, olen niin sanoakseni käännellyt itseäni niin kuin kääntelee itseään sängyssä ja etsii uutta vilpoista kohtaa, ja vaikka tuolloin, seisoessani konserttisalin pylvään varjossa, tunsinkin raivoa ja katkeruutta, tunsin myös selittämätöntä hellyyttä jota tuskin selitti mikään mikä ympärilläni sinä hetkenä oli

Nainen: Senkin rauhanenkelit
Mies: Tämä uusi synkkä henki
Nainen: Puistossa kasvaa vanhoja vaahteroita
Mies: Ja niiden katveessa syntyy uusi elämä
Nainen: Usein on puiden runkoihin myös kaiverrettu kirjaimia
Mies: Illlalla unessa joku suuteli minua otsalle
Nainen: Ja sen jälkeen löi poskelle

Lauloi pitkää, yksitoikkoista, sanatonta joikua. Se muistutti ulinaa, hiljaista ja pitkäveteistä

Paikka oli asettunut, muuttunut äänettömäksi niin kuin kanatarha, jonka päälle on lentänyt suuri haukka. Ikävä oli ohitse

Ajattelin että olisin yhtä mieltä itseni kanssa tästä.
Maailman ainoa toivo on yksi perhosensiipi.

Jos saan huomiota puoleeni minusta helposti tulee sietämättömän tilaavievä. Nukuin nahkasohvalla vieressäni tuoksu. Helvetti, sanoin, ja kun kömmin ylös kaadoin jokaisen lattialle huolellisesti pentagrammin muotoon asetellun pullon. Helvetti, toistin ja yritin voimattomasti paiskata ovaalinmuotoista koristetyynyä seinään. Se lensi joltisenlaisessa idioottimaisessa kaaressa kynnykselle ja jäi siihen vaappumaan puolelta toiselle. Käyskentelin tyynyn ylitse vielä hieman järjettömänä mutta muutoin sielukkaana. Helvetin vittu, kuiskasin kun katselin tulen liekkiä ja tasoitin hiiliä ja katselin niiden asteittaista muuttumista tuhkaksi. Heitin paperin uuniin ja sekoitin pihdeillä tuhkan, kuuntelin tasaista nukkuvan hengitystä

TRAGEDIA/KOMEDIA/ROMANSSI

OI, minulla on kuolema, sanoi vaaleaveartalo,
mutta minä olenkin kuoleman enkeli. Hän
nauroi äänetöntä nauruaan ja sitten myöhemmin
Beefin pöydässä äänetöntä, nytkyilevää itkuaan.
Hän siirteli yhä värähtelevämmin
verkkosukkahousujen peittelemiä reisiään,
hei joutsen valkea, hän huudahti ja ääni jäi
kaikumaan valkoisena koko salin poikki.
Kyyneleet valuivat suoraan paksulle alahuulelle
ja hän nieli ne hitaasti. Tuuli puhalteli salissa.
Nyt kelataan seuraavaan henkilöön.
Hän on Hannibal, toiselta nimeltään Kaarlo,
ja hänellä on huoneessaan sekamelska, vaahteran
lehtiä on röykkiöittäin lattialla, joka on valeltu
viinillä. Lakaise roskat, hän sanoi ankarasti
sisäkölle, mitä ummehtuneen hajua tänne on
sotkettu, mitä likaa tänne on kannettu!
Vasta kun huone oli siistitty, hän istahti
tuolille ikkunan viereen. Sisäkkö tarjosi
hänelle aamiaiseksi paistettuja perunoita
kermakastikkeen kera ja lasin puolukkamehua,
mitään muuta talossa ei ollut. Hän söi, mutta
ei koskenutkaan puolukkamehuun.
Väkevää, näinkö puolukkaa liotetaan?
Tyytymättömänä hän katseli puoleksi tyhjää
huonetta jota oli kymmnenen vuotta tyhjentänyt.
Lipastolla oli aikoinaan ollut kello jossa Kronos
nieli lasta; kirjoituspöydällä oli ollut posliininen
kuvapatsas, fauni ja nymfi; vain suuret hirven
sarvet riippuivat pöydän yläpuolella, metsästäjän
miehinen koristus.
Nyt kelataan seuraavaan kohtaukseen.
Vaaleavartalon kynnenalustat olivat siniset,
hänen kyntensä olivat tosin muutenkin aina
olleet siniset. Sormet olivat pitkät, vasemmassa
kädessä hänellä oli sormus, jossa oli ihana kivi.
Sormuksen rengas oli filigraanityötä, kivi oli
keltaisen veden värinen. Hannibal oli asiantuntija
kallisarvoisten koristekivien alalla. Hartiavaippa
oli turkkilainen, hapsiliuskainen, mutta siitä
Hannibal ei osannut sanoa enempää kuin että
se näytti hyvältä. Hän katsahti vielä kerran
sormukseen ja mieltyi siihen. Sitten hän otti
vaaleavartaloa kädestä ja ryhtyi vetämään
sormusta sormesta. Sormi oli turvonnut ja
sormus oli lujasti kiinni. Vihdoin hän sai
sen pois sormesta ja koetteli pikkusormeensa.
Äkkiä hän jäi sanattomaksi: vaaleavartalo
katsoi häneen ja sormukseen suurilla sumuisilla
silmillään. Hän oli herännyt. Sitten ikäänkuin
varjo kulki hänen kasvojensa yli – hän aivankuin
hymyili ja otti Hannibalia kädestä
(SLAYER: ANGEL OF DEATH?)

Puhutte yhteistä henkeä,
tiedätte ettei kukaan katkaise puhettanne

Mykkänä ja autiona lepäsi palatsi,
naiset kantoivat krokotiililaukkujaan,
komendantin tytär, viehättävä olento,
poikkesi kulman pikaravintolaan, hänen
hahmonsa jälkikuva seisoi vielä kadulla
ja tuijotti, tuijotti ylöspäin

KIELTO

Kaikessa olen minä, minä yksin,
pidä hyvänäsi

PIENOISNÄYTELMÄ

Nainen kulkee niin, että hänen kaulahuivinsa roikkuu huomattavissa määrin hänen takanaan, ja siellä taas kulkee pikkupoika, joka ensin katselee keskittyneesti kaulahuivin heiluvaa kärkeä, sitten tarttuu siihen, ensin varovasti ja lopulta vetää siitä voimakkaasti, nainen kaatuu kuin vain jokin jonka tasapainoa on horjutettu peruuttamattomalla tavalla, poika hypähtää taaksepäin hämmästyttävän notkeasti ja nainen rojahtaa hänen eteensä, kuuluu kaikkialla kaikuvaa kilinää ja helinää jota voisi kuvitella kuuluvan jos suuri kattokruunu äkkiä rojahtaisi alas

Kuvitteli öisin kuinka tuli kulkee maan uumenien tyhjissä käytävissä, että maan sisässä on tyhjiöitä jotka ovat toistensa kanssa yhteydessä, että tuli ahdistaa maan sisään ikään kuin vankeuteen suuria ilmamääriä jotka rajusti kuin myrsky hakevat pääsytietä. Että maanjäristys on aina toisen kaikua, että tärähdyksillä on aina yksi keskus. Kaksi maanosaakin saattaa huojua eri kohdissa samanaikaisesti!

Me olisimme voineet elää samassa kaupungissa ja saman taivaan alla, hän
sanoi maistellen
viiniä/teetä/konjakkia/kahvia/appelsiinilimonadia/soodavettä/vodkaa/kirsik
ankukkavettä/siideriä/olutta/

Minä avasin ikkunan ja päästin huoneeseen raitista ilmaa
Raikas ilma karkoitti pian mielestäni hänen käyntinsä varjon.
Hänen moraalinsa tyhjyys toki vaikutti suorastaan piristävästi.
Nämä linnut jotka vilu on kohottanut lentoon

Ehtoollisleivänpaistaja, jonka luona asun,
piteli kädessään punajuurta. Hänellä oli
kesakkoiset kasvot, mikä nyt ikään kuin
tunki esiin kaikesta taustasta: vanhasta
olkitäytteisestä sohvasta, jonka risaisen
kankaan läpi oljet työntyivät esiin

Olen tässä maleksinut nyt kymmenisen vuotta,
sen keskeyttää tasaisin väliajoin vain kellonsoitto.

Rakennuksen ja rinteen välissä tunsi olevansa syvällä.
Ei rittänyt että kenkien kannat painuivat liejuun,
sinne painui paljon muutakin. Buutsien kärjet
painuivat liejuun ja sitten lopulta myös loafereiden
tupsut olivat aivan liejussa. Savusauna oli kaukana,
jos se oli savusauna. Auton valojen sytyttäminen ei
auttanut juurikaan. On typerää nähdä keltaisessa
valossa se liejukko jonka läpi on kuljettava

rehevään korpeen jonne ei aurinko näkynyt.
Poliisipäällikkö kantoi tryffelirasiaa ja näytti kuolemalta,
oltiin Lontoossa kun kerran kamera-ajot oli sellaisia

neulaset sojottivat ilmaan ja näytti siltä että niiden
väleissä oli kokonaisia toisia maailmoja

Sukeltavat naiset mutta enemmän kuitenkin
se, että kello ranteessa kestää tietyn paineen,
enemmän kuitenkin se että kirkko kestää tietyn
määrän katseita, että silmät kuluvat kun niillä
katsotaan, että vyö kuluu jos se kiristää, että
rahaa kuluu jos on huoleton, enemmän se kuin
sukeltavat naiset se, että heillä ei ole jaloissaan
mitään, ei räpylöitä, ei kenkiä

Ei hädässä itketä, hädässä valitetaan,
eivät silloin valu kyyneleet vaan hiki

Onko se tila minkä henki täyttää,
onko se tila mikä sille annetaan,
onko se tila jonka se voi täyttää,
voisi täyttää, olisi voinut

mies valitsee hedelmiä, hänen kätensä vapisee hiukan, yhdessä sormessa on suuri hopeinen sormus ja viimein se putoaa hedelmien joukkoon

nainen valitsee hedelmiä, hänen kätensä vapisee hiukan, yhdessä sormessa on ohut kultainen sormus ja viimein se putoaa hedelmien joukkoon

miehen ohimot ovat selvästi kosteat, harvat tummat hiukset ovat liimautuneet vasten ihoa ja väliin aurinko kuin kiusoitellen heijastuu niistä

nainen räpyttää silmiään hyvin tasaisin väliajoin, kuin edustaakseen rauhallisuutta ja toistuvuutta maailmassa joka ei sellainen ole

Kun en voi kiillottaa itseäni tyydyn vain muuttamaan väriäni, toisin sanoen suhtautumaan valoon toisella tavalla. Paljon säästyy tämän vuoksi. Minun ei tarvitse kiinnittää turhaa huomiota siihen mikä näkyy ja mikä puolestaan on piilossa, mikä ei tunnu ja mikä lakkaa tuntumasta

Pidin kiinni työhuoneeni ovenpielestä rauhoittuakseni, tullakseni viisaammaksi, ja tunsin pulssini hitaasti tasoittuvan. Mutta en erottanut sitä lainkaan. Minusta tuntui kuin olisin hetkeksi menettänyt kuuloni. Mutta sain sen takaisin yhdessä hetkessä

Niin, nousen, mutta mitä muuta teen kuin tosiasiallisesti laskeudun, en alas portaita, ei, jotakin paljon pahempaa. Ja kun olen polvillani, ajattelen olevani jossakin vielä paljon alempana, ajattelen olevani täysin alaston, vailla minkäänlaista suojaa, olen olemassaoloni äärirajoilla. Mitä voisin tehdä parhaalla tavalla, tarkoitan: mitä minun tulisi tehdä jotta edes jokin minussa voisi kohota ylemmäs? Loppujen lopuksi sen pelkkä ajatteleminenkin aiheuttaa minulle jatkuvaa pahoinvointia ja päänsärkyä, eikä mitään tavallista pahoinvointia, se olisi liian helposti kestettävissä, ei mitään tavallista vaan hyvin erityistä kuvallista pahoinvointia, jossa näen jatkuvasti syntyviä uusia viivoja, näen niiden voiman ja kauneuden. Tämä on kirottua ja sietämätöntä. Kun sitten nousen ja katselen punaisiksi muuttuneita polviani ja koetan tunnustaa itselleni mitä nyt milloinkin on tunnustettavana ja koetan hyväksyä mitä nyt milloinkin on hyväksyttävänä ja koetan sietää mitä nyt milloinkin on siedettävä

Yhdet kengät olin ostanut tuolta, toiset jostakin muualta, mutta yhteistä niille oli että vain minulla oli ikään kuin avain niiden olemassaoloon: vain minä saatoin tietää missä kaikkialla olin niiden kanssa kävellyt, vain minä saatoin arvella missä tulisin niiden kanssa kävelemään.

Kaminassa kytivät siniharmaat hiilet,
palavien puiden natina ja narina täyttivät
huoneet, kymmenäänisenä rätisi tuli.
Nukun pihisten nenälläni loputonta

Unen vaihtaminen toiseen, korttien loputon sekoittaminen on luvallista.

Sydämelle mitä tapahtuu, mikä menee sydämen ohitse, mikä rauhoittaa.

Nukkui, pukeutui nopeasti ja sitten livahti peiliin katsomatta ulos.

Autoiluun tarvitaan tietysti kengät, joiden pohja on tarpeeksi notkea ja samalla napakka. Juoksemiseen tietysti kenkä joka pitää juoksemisesta.

Ja tytöt heijastuivat poikkikadulle.

Kovaonninen olen. Mutta onneni, siitä en mitään sano.

Yhä vain lunta ja lunta ja tuulta ja kotitonttu hääräilee nurkassa.

Umpiautoja ja avoautoja, huolia ja houkkioita.

Kuori, olisipa tämä kirjekuori jonka
sisälle vaipua, kiistämätön, suola
siinä jota elämäksi kutsutaan,
kirjoittajan itserakkaus

Vastahakoisasti ja raivoisasti hän katsoi, sitten kääntyi kannoillaan ymmärtäen enemmän kuin olisi voinut odottaa ja ehkä paremminkin kuin oli tarpeen.

Miellyttävintä on muuttuu jälleen hyvänahkaiseksi, hyvänsuopeaksi, alakuloisesti hymyileväksi, kiirehtimättömäksi

Kun ajan eteenpäin, tarkoitukseni on ainoastaan kolhia itseäni
ja ymmärtää, kuinka voin laajentua ympärilleni,
toisin sanoen, kuinka voin nähdä sen mikä on kätkettyä,
kuinka tavoittaa sen mikä minulta pakenee

Kesakkoiset, tummat kasvot
päivettyneet, ovaalit kasvot
vaaleat, hätäiset kasvot
punertavat, uniset kasvot
maalatut, ymmärtävät kasvot
ilveilevät, puhtaat kasvot
keskittyneet, harmaat kasvot
hengästyneet, pyöreät kasvot

Nainen: Tämä on Styx, maanalainen helvetinjoki joka vain kerran ylitetään
Mies: Styx
Nainen:Heikko tuulenhenki painaa kynttilän liekkiä
Mies: Hyppää liekki tuosta ja pian tarttuu jo muuhunkin
Nainen: Mutta naisellinen uskottomuus
Mies: Kuin leimahdus
Nainen: Ne ovat tärkeimmät asiat hyveiden osastolla

Vapisten koettaa valita oikeata, kääntelee päätään, katsoo vuoroin toista, sitten toista, hieroskelee ohimoitaan, silmiään, poskiaan, kaulaansa ja rintaansa, näyttää silminnähden hätääntyneeltä, niin kuin olisi vaarassa menettää kaiken, ja kaiken tämän yläpuolella, taustalla, kaikkialla, kuuluu hänen monologinsa, katkeamaton kokoelma mitä kummallisimpia ja mitä sekavimpia päättelyitä, ennustuksia, toiveita, tukahdutettuja haluja ja fantasioita, ja sitten hän selvästi näyttää luopuvan, vaipuu lattialle laukkujen ja lasihyllyjen alle, liikkumattomaksi, ei edes itkeskeleväksi, ei edes vapisevaksi tai huohottavaksi vaan ainoastaan liikkumattomaksi, todelliseksi

Voiko se olla haukahdus keskellä,
syntyi elukkain keskellä, kuoli
elukkain keskellä mistä mieleeni
tulee tämä:

Elukka ja hänen elukkavaimonsa kuljeskelevat rauhassa tavaratalon liinavaateosasastolla kuin kaksi kuolevaista konsanaan, kaksi kerrasssaan herttaista eksemplaaria elämän monimuotoisuudesta ja muotojen harmoniasta, kaksi suloista säiekimppua tässä välkähtelevässä elämässä ja musiikkiteoksessa, mutta hetkinen, nythän näemme kuinka tuo purjehdustakkinen elukka ikään kuin paljastelee hampaitaan, koettaa piilottaa sen huulienhivelyn ja kulmienkohottelun ja päänkääntelyn valepukuun

Lienee oikein että olen tässä paikoilleni juuttuneena
vailla sitä, miksikä sanoisi, sieluksiko, ruumiin hehkuvaksi
ulokkeeksiko vai vain hengen höyhenpeitteeksi

Aikaisesta hetkestä huolimatta siellä oli
jo kaksi jotka kinastelivat bourgogne- ja
lafitte-viinien eroista        mutta mitä metsässä
on       siitä minulla on vain epäselvä käsitys
marjoja     susia       kallista on aina ja taskut
reikäiset        sivistys ja kalpeaverisyys        kaikki
on muuttunut       oho       tämä muodonmuutos
liittynee Kirken valkeisiin olkapäihin   
liittynee harvaoksaiseen koivuun jonka
alla on kaikilla valta käyttäytyä täysin vapaasti
mutta söi kiihkeästi   hitaasti        asiantuntijan 
tavoin        onko makuuhuoneessa aina oltava
marmorinen Amor       onko kurkkuäänen aina
oltava raikas ja sellainen joka tehostaa 
r-äännettä        täytyykö tekstityksen aina olla
samalla kohtaa        täytyykö sekavuuden aina
olla sekavaa       tämmöisessä vedessä on kalalla
ikävä kun se ei värähdäkään        Jumalatar
lämmittää auringossa teräviä rintojaan ja
hoikkia polviaan      siltä on lyöty pois toisen
jalan isovarvas

No niin, on minun kuunneltava sitä mitä sieluni halajaa, mitä puoliääneen olen lauleskellut, eräänlaista hohottavaa naurua. Miltä kuulostaa? Koetan järkeillä kylmästi mutta se on mahdotonta, niin kuin yrittäisi potkimalla saada lipastoa aukeamaan. Tuuli vinkuu savupiipussa. Ei, tosiasia on, että en osaa järkeillä kylmästi. Tunnustan, että henkeni on levoton ja että hampaita kiristellen soimaan itseäni tästä. Mutta tuo laulu minut pelastaa, sitä kuunnellessani rohkaisen mieleni

ELEGIA

Itkeös kanslisti, osastonpäällikkö, sihteeri, myös!
Itkeös kansliakirjuri, jaostopäällikkö, sihteerinapulainen, myös!
Itkeös alisihteeri, kollegiasessori, asessori, myös!

CROSS SPORT

Kunhan vain pysyn tämän aallon harjalla,
kunhan vain selviän näistä haavoistani,
kunhan vain ostan oikeanlaisen märkäpuvun,
kunhan vain varon myrkyllisiä kaloja,
kunhan vain säilytän tasapainoni,
kunhan vain lakkaan tärisemästä,
kunhan vain erotan harhat todesta

kuurohko, omituinen
hiljainen, työteliäs
köyhä, oppimaton
irstaileva, saita
kiero, synkkä

vilpillinen, epämiellyttävä
kuivettunut, kellastunut
lörpöttelijä, tyhmyri
lihava, väkinäinen
hävytön, laiska

uppiniskainen, tyytymätön
kömpelö, vinovatsainen
juonittelija, liioittelija
sopottava, äänetön
hidas, itsepäinen
laiha, kylmä

Yhäkin olen soimannut itseäni
kuin päätemuuntajaa joka palaa tuhkaksi
Yhäkin olen tarkkaillut itseäni
kuin makuuhuonetta jonka ovet ovat lasista

Puremahaavat tuntuvat lähes poikkeuksetta,
muut haavat eivät niinkään

Huoneesta kannettiin pois kaappi, mutta syvät jalan jäljet jäivät lattiaan ja häiritsivät kuin aikoja sitten meneen ajan jälki.

Mies: Syvä alakuloisuus
Nainen: Suru joka leviää kaikkiin kudoksiimme
Mies: Itserakkautemme jota suru ruokkii
Nainen: Omituinen loiste joka silmämme valtaa
Mies: Myötätuuli jonka suru saa aikaan
Nainen: Yletön suru, yletön ja haihtumaton

Öisin hän ähkyi, vatsa vaivasi häntä, uudet ruokalajit eivät sopineet hänelle, kaikki oli liiaksi pippuroitua, liian kuivaa tai kuohkeata. Tämmöinen oli uuden makusuunnan laki eikä siinä auttanut järkeillä sen enempää.

Eri asia on kuorsata unessa, ja aivan eri asia puhista seurassa. Ensiksimainittu on onneton tottumus mutta viimeksimainittu on – kasvatuksen puutetta. Siitä, että minä satun kuorsaamaan unessa, ei lainkaan seuraa, että minä puhisisin naisten seurassa.

Puhdassointinen, äärimmäisen korkea ääni vaikuttaa minuun aina samoin: tunnen puhdistuvani, ja paitsi puhdistuvani niin myös kohoavani, ja paitsi kohoavani myös jossain määrin palavani, ja paitsi palavani korkealla liekillä myös jossakin määrin laajentuvani kaasuksi, kaasuksi jota tuo ääni rakastaa

Mies: Eivät siinnä ketojen valkeat lumet
Nainen: Eivät siinnä siniset kedot päivän auringossa
Mies: Näin vain liikuttelemme kalpeita huuliamme
Nainen: Niin, mitä muutakaan voisimme
Mies: Näin vain kuljemme kalpeina, verettömin kasvoin
Nainen: Niin, veren on oltava siellä missä sitä tarvitaan

Seisten vaarattomalla rannalla jalankulkija salaa nauttii laivan hukkumisen näytelmästä.

Nainen: Mutta meidän täytyy kuolla
Mies: Kuolla jonakin päivänä
Nainen: Laskeutua pedille ja kuolla
Mies: Niin, laskea päämme ja kuolla
Nainen: Niin, valuttaa henkemme pois tämän taivaan alla
Mies: Syntyä, meidän täytyy syntyä
Nainen: Niin, syntyä tämän kaiken yläpuolelle

Mies: Olemme olleet olemassa niin vähän aikaa
Nainen: Niin, olemme olemassa niin vähän aikaa
Mies: Olemme olleet olemassa, olemassa
Nainen: Niin, olemme olemassa
Mies: Olemme olleet olemassa niin vähän aikaa, tässä
Nainen: Niin, olemme olleet niin vähän aikaa tässä
Mies: Olemme olleet olemassa
Nainen: Niin, olemme olemassa

Kenties lammikko, jonka pinnalla on jotakin sellaista kuin sorsia, ei, jäätynyt lammikko, jonka pinnalla ei ole yhtään mitään, ja
kellari, johon on raahattu kaikenlaisia esineitä, rikkinäisiä tuoleja, rikkoutuneita pulloja, luita, kaikkea mahdollista hukkatavaraa, ja
aallokko, varsin vaitonainen aallokko, ja kaukaa helikopterin ääni, niin että sen tärähtelevän värinän tuskin erottaa, ja sitten pienkoneen ääni, ja
askeleet lumessa, ensin lumessa noin puolen minuutin ajan, sitten hiekassa noin puolen minuutin ajan ja sitten kiveyksellä noin puolen minuutin ajan, ja
erilaisia huokauksia, osa selvästi tyytymättömiä, osa selvästi jonkinlaista nautintoa kuvaavia, osa selvästi turhamaisuutta kuvaavia,
ja pienlentokoneen ääni, mutta nyt läheltä, sen täytyy tuntua hengeltä joka asettuu aivan vierelle ja hengittää, näyttää itsensä, ei piilottele, ja
surinaa, niin kuin suuren raatokärpäsen joka kiertelee ympäri huonetta, lennähtää nurkasta toiseen nurkkaan, kukkavaasista kirjojen päälle, ja
vaitonainen, hiljainen aallokko loiskimassa puurakenteita vasten, vaitonainen, hiljainen huokaus ja hitaasti korkeammaksi muuttuva sirinä

Ruskettunut nainen sanoo naurunsa ja kikatuksensa lomasta älä, älä, älä, ruskettunut mies sanoo jähmeästi, leikillisesti kyllä, kyllä, kyllä ja puristaa toisella kädellään kovakouraisesti naista olkapäästä ja samaan aikaan koettaa ujuttaa avainta lukkoon, nainen pyristelee pois ja sanoo naurunsa läpi älä, älä, mies sanoo viileästi kyllä, kyllä ja saa oven auki, puristaa naista kovakouraisesti olkapäästä ja vetää hänet puoliksi sisään, nainen sanoo naurunsa ja katkonaisen hengityksensä läpi älä, älä, mies sanoo jo pimeyteen häviävästi kyllä, kyllä

LYHYT NÄYTELMÄ

Istuu pöydän vieressä, ei siihen nojaten, ei siihen katsoen, tuolilla, pöytään välillä vilkuillen, lautaseen, munakkaaseen ja toisinaan, nyt, ulos, lasin lävitse, pihalle, ja siihen, esiin kömpivään, ei, pensasaidan takaa esiin tulevaan mummoon, joka muutamia askelia käveltyään kupsahtaa, nähtävästi, havaittavasti, hengettömäksi piha-asvaltille, istuu pöydän vieressä, ei siihen nojaten, ei sitä katsoen, tuolilla, jonka jalat ovat selvästi eripituisesti, hiukan heilahdellen, ja katsoo ulos, lasin lävitse, pihalle, ja sitä kuinka pensasaidan takaa ilmestyy toinen mummo, hitaasti kävellen, ja kupsahtaa, nähtävästi ja havaittavasti, hengettömäksi piha-asvaltille, töykkää haarukalla munakastaan, ei katso sitä, ei tunne sitä, ei sen tuoksua, ei sen tuntua, ei sen muotoa, katsoo ulos, lasin lävitse, pihalle, mummoa joka ilmestyy pensasaidan takaa ja muutamia askelia käveltyään kupsahtaa, nähtävästi ja havaittavasti, hengettömäksi kahden edellisen ruumiin viereen, kuin vahaan uurretuksi, kuin levylle kaiverretuksi

MINÄ JA JORMA OLLILA

Siis, pullossa, ei, olisiko pienessä rasiassa, kiipeillen, ei, olisiko parvekkeella, ei missään tapauksessa, huoneessa, sauna voisi lieneä oikea vaihtoehto mutta jätetään se nyt, jäljissä, pyörän, joita punalakkinen poika noin luo, suoraan, olisiko hiilloksella, vihreällä hiilloksella, sillä millaisen puun hiili on vihreä? kyllä sellainen on olemassa, tämä kertoo siitä, hiilloksella, käärittynä, mihin? kasteltuun säkkikankaaseen, ohueen metallikuoreen vai kenties jostakin raskaasta metallista huolellisesti taottuun muotoon, kenties, ääni kuitenkin on kilahdus joten voimme luottaa tähän, katsoa, käännellä päätämme, tuumiskella, tuo poika pyöränsä kanssa, pyörän joka renkaineen niin kääntyvineen jäljet jättää niin kaartuvat, kuin soittaisi sooloa, varovasti, uskaliaasti sitten kun uskaltaisi katsoa, onko hän? olisiko, voisiko olla, kenties, riisitautisine jalkoineen, kenties, ei hän meitä tarvitse, soittaa kelloa sitten kuin tarvitsee jos koskaan, ei hän meistä mitään tahdo, katselee vain pihalla ja kääntelee päätään, niin, tuo pieni taiteen maestro, runouden oppipoika, jota mies harmaa, vanha, Aika nimeltään, katselee ja mätkähtää sitten vuoteeseensa, vihdoin, vielä kerran kylkeään kääntäen ja sitten pudoten, ja pieni poikamme punalakkinen vain ympyröitään kiertää yhä suurempia ja välillä soittaa kelloaan, ei samassa kohdassa vaan aina hiukan edempänä, mutta nyt, huokaus, on kaikki päättynyt, hiilloksella, hiilloksella vihreällä lepää lintu kääritty, sidottu ensin pellavanaruilla, hieroskeltu mausteilla, olematonko lie, itsepä sen tuntee. Mutta palatkaamme sisään, asettautukaamme ikään kuin vatsaan sen jonka jo odottaa herkeämättömin hampain niille jotakin pureskeltavaa, tärisevin sormin niille jotakin näperreltävää, asettautukaamme ikään kuin hänen otsansa taakse ja katsokaamme nyt noine silmineen, keittolautassilmineen, pyörivine silmineen, kuin, kuin rulettisilmineen, aina vain musta ja punainen ja musta ja punainen, aina vain hunajainen ja suolainen ja hunajainen

Mikä pinta kaikkea ympäröi, peittää,
kuohkea kuin möyritty muta,
ei alistuva vaan antautuva,
ei hyökkäävä vaan silmin terävin
katseleva, aisakellojen soidessa,
aisakellojen soidessa.
Tämä kiertotie on valittu menneessä,
tämä on valittu ennen kuolemaa,
tämä on valittu ennen hetkeä jona
kaikki murtuu, kun teatteri on tyhjä,
näytännön jälkeen, ja vain siro neito
nurkassa vielä pyyhkii kasvojaan

porrasmainen metsä, lampi joka oli aivan samannäköinen kuin kaikki lammet sekä kallistunut kellotapuli, ränsistynyt, hajoamaisillaan oleva sekä sisältä että ulkoa. Olisiko se nymfi, joka joessa uiskenteli hiukset hajallaan, kohottautui vedestä ja painui jälleen virtaan. Lintujen laulu ja valkea kivinen aitaus, vanha kallistunut kellotapuli

Olen istunut tässä nyt tuntikausia. Olen väsynyt. Minussa on jokin sairaus. Tai minussa on kirous. Olen siitä varma. Päässä on sumua. Ja on kihara kuin pässi.

Ylemmydentunne sijaitsee jossakin tässä,
ylpeys siitä hiukan vasemmalle, kainaloon päin,
mielistelynhalu on aina lähellä kantapäitä,
ivallisuus lähellä sekoittavaa vatsaa,
halveksunta sisäreidessä,
kohteliaisuus niskassa,
viekkaus poskipäissä,
pelko nilkkojen kohdilla,
päättämättömyys polvissa

noin synkeä kuono ei nähdäkseni voi kuulua kunnialliselle ihmiselle, mutta kyyneleet, kyyneleet sulattavat ikiroudankin, miksei sitten tätä, miksei sitten tätä, kuinka, metallista ilmaa, metallista tosiaan niin kuin piintynyt raudan maku veressä. No niin, nyt kahisivat heinät siihen malliin että meidän lienee parasta pysähtyä, sinun ja minun, ja katsella toisiamme, arvailla mitä ajattelemme ja ehkä koetella miksi aamuisin aina kuljemme unisina ja miksi iltaisin tuntuu kuin jokainen ihokarva reagoisi jokaiseen pieneenkin ääneen

Kumartuipa vain, ja valoi simaa maljoihin, ja muuta sen tapaista aina iättömyyksiin asti, huoneessa, kuusiseinäisessä huoneesa mikä varmasti oli pirun tekosia, kenenkä muunkaan, kuka muu muka antaa rypäleitä pienestä nyörein suljetusta nahkapussistaan, kuka muu kuin itse piru, jonka kanssa olin perhostelemassa joen rannalla, hänen takaan kulki outo valoilmiö jonka tulkitsin tähden heijastukseksi vaaleista hiuksista, tähden tai vasta kuusten takaa nousevan kuun. Piru puhui kartanostaan joka on päässyt rappeutumaan palvelijastaan joka oli sytyttänyt huolimattomalla tupakantumpillaan hänen varastonsa tuleen. Suurin silmin piru katseli sytyttämäänsä sähkötulta ja näytti herkeämättömältä, siltä että on valmistautunut ottamaan viestin vastaan. Kaksi käärmettä oli kiertyneenä hänen jalkoihinsa, ja sitten asettuivat tähdetkin hänen päänsä yläpuolella ja minun oli haudattava kasvoni käsiini koska en uskonut sitä mahdolliseksi. Vieraiden ihmisten suru ja ilo, itki piru, kuinka voisin muka sellaista vastustaa, ja paljaat jalat metroasemalla, koiran haukahdukset, raiteiden kirskunta, kasvot valossa, valjussa, hämärässä

Voisinpa olla aika tuleva, olisipa minussa taittopisteitä vaikka tuhannelle naiselle, voisinpa leimahtaa liekkiin ja sitten heti sammua, se vasta olisikin, voisinpa olla sähkötuli ohjaamassa kulkijoita, voisipa minusta kuin tattarinkukasta valkoväri pudota, se vasta olisikin, olisin kadonnut, unessa

Ei jätä aika jälkiä eikä sähkö
tuoksua ilmaan, ei jätä verkko kalaa,
kala suomua tai huominen eilistä,
ei unettomuus unta eivätkä uutimet
ikkunaa.

Kuivalla kaisla-alustalla lepäsi vanha joutsen painuneena ystävänsä untuviin ja vaistotessaan vieraiden lähenemisen se sähisi ja mutisi unensa läpi kuin Zeus, joka Ledansa takia sai väristä talvella kodassa

KALIBROINTI

Olen siis jonkinlainen hyrrä, asvaltilla
pyörivä ja kussa pyörin, siihen kasvaa
heti ohdakkeita, kortteita, kaikentapaisia
kasveja. Kurkussani on toistuvasti
jonkinlainen pulppuileva tunne, jyske
ja kellonsoitto, ehkä minusta lähtee
lentoon perhosia

HERKKÄ HETKI

Kun katosta putosi osa autojen päälle
ja soitti huilua. Paisti oli pilaantunut,
tai kieltäytyi välkähtävin silmin syömästä
metsänriistaa. Kun autotallin katosta putosi
suuri kappale autojen päälle.
Elämä on vain juttu ja kuolema vain sumua
mutta herkät hetket ovat ikimuistoisia.

Tila lienee suunniteltu sitä katsoen että, khymkhym, että täällä, krsh, että täällä juoksenneltaisiin pitkin seiniä, khm, katsopa tuota kiveen alistettua miksi sitä sanoisi, kuviota tai ylipainoisten helmien kiertävää ketjua, siis kiemurtelevaa ketjua, khm, lienee tehty pienille ja elastisille raajoille, lienee tehty hämähäkeille. Tämä taas selvästi lienee kihonnut mieleen kun arkkitehti on mahakipuisena yrittänyt saada viimeisen tilkan kahvia sisäänsä ja sitten puhaltanut sen kaiken pöydälle yhdessä hetkessä, yhdessä Jumalan hetkessä, yhtenä kappaleena ja yhdeksi kappaleeksi, lyhdyn valossa, tuon Jumalan lyhdyn

ERÄITÄ SUUNNITELMIA

Kunhan suljen silmäni
kunhan lakkaan hengittämästä tai
kunhan kallistan lasia
kunhan muutun pylvääksi, veistokseksi,
miksei myös liikkuvaksi autoksi joka
oikeastaan on veistos. Tämähän muuttuu
mielenkiintoiseksi. Kuljen eräiden osien
läpi ja minusta, minä, minussa
Huomenna, huomenna
Ylihuomenna, ylihuomenna
luulen että minulla on hylkeen aivot
koska minulla on vellova mieli
kunhan vain avaan jääkaapin
tai valutan vettä, hiljaa, kauan,
rauhassa, kunhan sotken ja tihrustan
sitten hiljaa ulos ikkunasta, kunhan
makaan saunan pömpelin edessä huomenna,
rallilla, vaakaviivat ja pystyviivat, pystyviivat
ja kenoviivat, kenoviivat

Kukkanen rätisi ja hajosi tuhaksi. Se olikin tuoksunut vanhalta ja kitkerältä heinältä. Ajatuksemme liikkuvat yhtä hyvin sormenpäitä pitkin kuin mitä muutakin. Longchampin myymälän edessä makasi rotan ruumis. Kajahti odottamatta linnun huuto ja rääkynä, voimakas vihurituuli, aivan kuin suuriin palkeisiin olisi puhallettu. Ikkunat hiostuivat, päivä valkeni, myöhäiset linnut lentelivät pois. Vavahtelin niiden läheisyyden takia. En ole vielä ihan rikki oleva klaveeri.

kuin auki murrettu muna, kuin säretty kello,
kristallikarahvista huomaatta lyöty reuna rikki,
muotokuvaa heitetty pallolla niin että kangas antaa
perää ja maali karisee,
talo joka muistuttaa vanhaa lipastoa,
jokin joka saa tärisemään

makasin teltassa, sen vihreä oli yläpuolellani kuin rakkaus.
tämä lienee enemmän kuin selvää, kuin auki murrettu muna,
kuin avattu kello, preparoitu piano tai säilyketölkki. Olisinpa
tässä huomenna, ajattelin, voisinpa olla tässä vielä. Mutta
tuli yö ja minun oli lähdettävä. Vihreä ei enää ollut vihreää,
vaan enemmän tai vähemmän jotakin muuta. Olipa pinta
sitten paksu tai ohkainen, olipa se sitten vaneria tai pleksiä.
Sisäelimeni tuntuivat terveiltä ja voimakkailta. Niiden laulussa
saattoi erottaa kauniita variaatioita. Tilaan liukeni väriä joka
ei kuitenkaan minuun vaikuttanut sen enempää, iskin
lusikkani martoon, tai mahoon, mädänneeseen appelsiiniin
ja herkuttelin sen tuoksulla, kaikella tarkkaavaisuudellani

kolmella nuolella lävistetty sydän, josta tippuu ,,,

              piirustettuaan hänelle muistoksi vinttikoiran
hän hiukan sipaisi         viiksiään             ja sitten painaen
           suunsa miltei kiinni hänen korvaansa         niin
että se kuulosti kuin ukkosen jymyltä             tai 
         tuulen pauhunalta              tai katoilta vyöryvältä 
      vedeltä sanoi:             tärkeintä elämässä on kunnia
ja vasta sen jälkeen onni                sitten hän puhui
      t a s a i s e l l a   j a   i k ä ä n k u i n   u n i s e l l a   n u o t i l l a
hetkeksikään   korottamatta  
                   tai   
alentamatta ääntään         
              mutta tämäkö oli sen arvoista
                     mieluummin kurkistelisin vaikka minne
      jopa sinne minne muutoin en haluaisi suin
            surminkaan katsoa                olkoon tämä etydi
viimeinen                     ja riittäköön se uneksi kaikelle
seuraavalle                     olkoon se siemen olkoon 
se ensimmäinen nuotti         ensimmäinen 
ajatus

Katsomatta poikaan hän hitaasti, ähkyillen, haukotellen ja päätään joka suuntaan kallistellen kertoi hänelle piruista. Piruja oli suunnaton määrä. Metsässä oli metsänhaltija, järvessä myllyn luona oli vetehinen; palvelustytöt olivat sen nähneet. Trigorjessa asui metsänhaltija, yksinkertainen piru; kaikki olivat sen nähneet. Se oli mestari matkimaan kaikua. Olipa sitten yksi tyttö, jonka kanssa metsänhaltija matki kaikua ja alkoi sitten häntä kutittaa. Koko sielu tuli ulos naurun mukana.

Olipa tämä siis betonia, tarkoitan hopeaa,
olipas tämä lätäkkö, tarkoitan lammikko
joka on sommiteltu hopearakeista, olipa
tämä kivi, tarkoitan hopeavalos, olivatpa
nämä kasvot, tarkoitan uurettua hopeaa,
olipa tämä alumiinia, tarkoitan hopeaa,
olivatpa kattotiilet viehättäviä, tarkoitan
hopealaatat

Mateen maksa ja sterlettikeitto, nuo kaksi sydämeni valittua, useat sanat, lausumat, "näin on ollut kohtalon tahto!", "mitä tehdä!", Ekstaasin henki jonka olen tänään nähnyt, uljas nelivaljakko, divaanit ja parketit. Ujuttaa vain avain lukkoon, hitaasti kiertää, klikkks, Jumalani, täällä on kokonaan toista!

Niin, ystäväiseni, runoilijan perintöosuus lienee kärsivällisyys ja puhdas maku, köyhyys ja rauhallinen omatunto. Tätä perintöosaa ei voi vihollinen riistää, kuten on riistänyt uudet vaunut, huonekalut ja kallisarvoisen kirjaston.

siisystävänytkiitää
elämäätäytyypäin
siisystävänytkiitää
taajättääkuolonäin

ja kynä rätisi, muste roiskui,
vatsa liikahteli kun nauraa hohotti
edessä takan ja takana oven

HNHNHN                                           MNMNMN
HNHNHN                                           MNMNMN
HNHNHN                                           MNMNMN
HNHNHN                                           MNMNMN
HNHNHN                                           MNMNMN

                HRHRHRHR      KVNNNKVNNN
                HRHRHRHR      KVNNNKVNNN
                HRHRHRHR

Ovi ei ole päästänyt          sisään yhtäkään roistoa.
Pitäisikö ovi sinetöidä?
Lasi ei ole päästänyt         lävitseen roiston katsetta.
Pitäisikö lasi särkeä?
Makkara ei ole ravinnut  roistoa.
Pitäisikö makkara             heittää pois?
Koira ei ole antautunut   roiston rapsutettavaksi.
Pitäisikö koira tappaa?
Taulu ei ole näyttänyt      itseään roistolle.
Pitäisikö taulu tuhota?

Printti 21x30 cm, taitettu vertikaalisesti välien kohdalta ja asetettu pysymään noin 45˚kulmassa.

hän seurasi levottomin katsein kun tämä ilmestyi uunin
viereen; sitten hän alkoi levottomin katsein hyräillä
jotakin joutavaa, puhui kuin siivilöiden sanansa, puheli
kuin olisi jokaisen sanansa tarkkaan seulonut ja sitten
katsellut sen perään kuin katoavaa – palloa tai jotakin
sellaista – ja heti hän myöntyi ja sitten myöhemmin rupesi
harmittelemaan, ja pian hän jo rypistikin vain kulmiaan, ei
muuta, hän avasi puoliksi oven ja laski kätensä niin kuin
se olisi ollut jotakin hyvin raskasta, sementtiin valettu, ja
mitään sanomatta hän poistui. Minähän, kuten olen jo
useaan otteeseen sanonut, tiesin hänestä sellaista, jota
arvoisa kuulija ei koskaan ehkä edes suostuisi korvillaan
kuulemaan, tai vaikka suostuisikin, ei koskaan uskoisi, tai
vaikka uskoisikin, ei koskaan tunnustaisi, ja vaikka
tunnustaisikin, ei koskaan ymmärtäisi, ja vaikka
ymmärtäisikin, ei koskaan hyväksyisi, ja vaikka
hyväksyisikin ei koskaan antaisi anteeksi, ja vaikka antaisi
anteeksikin ei koskaan unohtaisi, ja vaikka unohtaisikin ei
koskaan peittäisi

Printti, 21x30 cm, taitettu kerran horisontaalisesti keskeltä ja asetettu pysymään noin 45˚ kulmassa.

Olen huolestunut muodoista. Ne virtaavat ohitseni sanomatta sanaakaan. Niiden suuret kidat eivät kylläkään näytä uhkaavilta vaan turvallisilta. Jokin kuitenkin huolestuttaa minua aina kun työnnän hammasharjan suuhuni tai leikkaan viiksiäni. Toisinaan haluan asettaa sanat etäälle toisistaan niin kuin tänä aamuna. Siksi painoinkin pääni tyynyyn ja toivoin sen painavan päänsä minun päähäni. Huolestuttavaa. Kävellessäni oksat yläpuolella pitivät tyypillistä ääntään. Lätäkkö oli vasta syntymässä. Pieni poika uitti siinä keppiä. Hänen takanaan useat ratsurykmentit järjestyivät. Tällaisia näkyjä näen aina toisinaan. Joskus olen niistä huolestunut. Joskus ne saavat minut vain mietteliääksi. Minussa on paljon sellaista jota en vielä tunne.

Minussa on aina pinnalla lakkaus, en pääse siitä ikänä eroon, silloinkin kun kaikki on varissut.
Kaiun sopivasti kun pintaani kopauttaa millä hyvänsä, jos sormella
niin kaiku on pehmeä, väräjävä, jos savukeaskilla niin kaiku on kerrostunut,
hiukan epäselvä, jos sateenvarjolla niin kaiku on terävä, helposti unohtuva, jos kengällä niin kaiku on kymmeninä juoksutuksina ympäri tilaa.

huoomenssa kun olen suonut itselleni
lepoa hiukan, minä katsella voisin
tai oikeastaan uhota vain että katsella
voisin tai oikeastaan huomauttaa että
mielihuvin voisin katsella pintaa väräjävää
Minulla on tapanani tuhota aina se millä
eikä    mikään   olekaan   aina   tavallansa
ja   kun   astun   sisälle   olen   tarpeeksi
ylittänyt    railoja   ja    askelmia   ja portaita
ja    minulla    on    aina     kuitenkin   muistoni
kun    nyt    seison   tässä   täplässä  sinisessä
ja     huomaan    hetkeni   tulleen    lopulta

on kummallista nähdä mitä todella on piirtänyt,
kummallista katsella paperia joka lputoaa seinältä
alas. Sinä hetkenä se tulee hyvin vaaralliseksi, hyönteiseksi
jonka pisto aiheuttaa viikkoja kestävät harhat. Risukarhi
vasten seinämää muistuttaa esivanhemmista, lukittu
skootteri lumessa jälkeläisistä. Olisiko jotakin niin
kuin tuulikannel, tai riippuvat posket. Ja sitten
huomaan sinut ooven takana, litistyneenä seinää
vasten, sinun umpiosilmäsi jotka ovat hetken ajan
punahohtavat Ja sittenhän oletkin jo toisaalla, sanotaan
esimerkiksi täällä, jonkinlainen kuva-aihe, tai aihe
muuten vain. Minun tekee mieli sanoa että olen
kiinnostunut vain elimistä ja kaikki muu on korvaavuutta
sille Enempää tästä pääkallosta ei olekaan sanottavana
Se on täyttänyt huolellisesti tehtävänsä Mik on täällä
se Viel huomenna korjataan Mik on päällä se Viel sorjana
neitona mi kaivolle kumartuu ja siell kuvajaisens rikkouu
ja tulitikkuaskeina ja kuolemanelkeinä eleginen hienostunut
sonni seisoo ovella hitaasti hengittäen kuin ihminen
hieman suomentunut.

Se katosi heti kun sitä haki,
siinä mielessä muistutti nykytaidetta,
se oli halkopino joka sytytettiin
palamaan, se oli alkoholistiparantolan
piha myöhään syksyllä, näihin aikoihin,
se oli korkeitten kivipilareitten takana,
tielle päin pitkänä, vai oliko se Antrean
kirkko, se teki renkaita veteen pihan
lätäköissä, kasvoi leppiä tiheässä, samaan
tapaan kuin oli tatuointeja käsivarressa
ja olkapäissä, samaan tapaan kuin oli
multapaakkuja oljissa, öljyväriä kankaissa,
maalia silmissä.

Huomaa vasta sitten kun on jo joutunut sen
sisälle, oliko kohta se kun tuli lähetystön
ovesta ja lähti sisäministerin luo sinisessä
kaulahuivissaan, kiiltelevässä kuin
suomukylkinen lohi missä tahansa joessa
missä tahansa, oliko se jonkinlainen pakko
samaan tapaan kuin leikin jäljet lattialla,
samaan tapaan kuin hintalappu hansikkaissa
tai Faust, oliko se pakko samaan tapaan
kuin synnyttää ajattelee vielä, synnyttää
mitä tahansa, taidetta tai jälkeläisiä tai
dialektiikkaa, jos minä olen viimeisenä
pöydässä pyyhkäisen kaikki alas ja yritän
unhoittaa, kiireetön, ohimennen sanova,
jähmettynyt, viileä, kireä pusero niin
kuin kivinen panssari, verkkoinen kaikkien
yllä, taivaalla laantuva haulisade, suolla
kuolema, pelloilla huomenna kylvettävä
elämä, metsässä sirkat jotka ennustavat
aina tuhoa, oliko se tuo pusero joka on
nyt on niin kuin helvetin silmikko, oliko
myötätuntoinen ja luja vai hellä ja antelias.

PÄÄRUUMIS

Hän ottaa kaapista kylpytakin ja sitten
laskostaa sen takasin, kahlasi lumessa
saappaat jalassa ja avasi radion. Latujen
jäljet säilyivät negatiivina lumessa. Auto
oli tiensivussa levähdyspaikalla, nainen
ja mies sen ulkopuolella kuin kukko ja
kana. Puhe on tehty elementeistä, niiden
välillä on aina rakoja. Nostiko se sitten
lasia, no mutta ei ainakaan humaltunut.
Paniko se jäitä sekaan, tiiiiitiiiiidiiituuu.

Hän kiristi kirveenvarren, suoristi saappaidensa
varret ja käveli eteenpäin Hesaria. Ylitse lentivät
muodostelmana keltaiset muovipussit, niiden
perässä ylhäältä heitetyt valkoiset lomakkeet.
Hattulan kirkossa on puusta tehty Neitsyt Maaria,
hän mutisi edetessään.Se iskee silmää kun sitä
katsoo, katsoi sitä miltä suunnalta tahansa, sen
on tehnyt puunveistäjä joka on pannut silmät
katsomaan hiukan eri suuntiin. Ne ovat hiottua
kvartsia ja hohtavat päivällä valkeina, yöllä
tummina.

Minä, minä olen monta ihmistä,
kuolleita ja eläviä. Jossain täytyy
olla jotakin täydellistä, sileä
tummatukka, ääni kuin vedettäisiin
raskasta kangasta lattiaa vasten.
Siperiassa on ugrilaisilla kansoilla
tapana naulata sen kallo puuhun,
hän murisi. Alkoi sataa lunta yhtenä
päivänä Korkeasaaressa, karhut
makasi siinä selällään ja niille
heitettiin leivoksia.

On vain pakko asettua puhumaan,
täällä missä useat pallot voivat sivuuttaa
minut ja useat terät siivuttaa.
Kuvallinen lintu ei säästä miltään.
Vilkaisen ensimmäisen kerran ja huomaan
silmämunieni huurtuvan. Repun
pohjalla ei ole juuri mitään, viimeisen
keksin söi kultasarvinen vuohi. Upota
kaikki hartsiin niin varmasti säilyy.
Lapsesi voivat joskus katsoa sinua
lasin läpi ja todella uskoa. Michael
Palin puhuu härkätaistelusta ja
hänenkin sisällään sykkii sydän,
hänenkin korvansa vastaanottavat
ääniä. Aalloista kohoaa temppeli
temppeliä pitää pystyssä tuhat sirisevää
merilintua, tynnyreissä sillit ovat yhtä
suolattuja kuin kurkut hapatettuja.
Mieleni on kaunis mutta kauniimpi
on aina toisen mieli, plastiikkakirurgin
joka hoitaa vaimonsa ja tyttärensä.
Vanerista ja haavasta on suunniteltu
tuoli, lapsi on piirtänyt sen pohjaan
liidulla ristin, hänen kielensä on
oranssi, sormet samoin.

Monet vastoinkäymiset muistuttavat painajaisunta,
ovat seurauksia eivätkä suinkaan syitä. Olen hyvällä
omallatunnolla varustautunut kypsä nainen, menneisyyteni
on rakentunut ideoille, lopulta painan selkäni vasten
raitiovaunun penkkiä ja ymmärrän, että omaisuutta tai
valtaa ei jaeta uudelleen. E pluribus unum, tranquillitates
vestrae dignitas.

saavat selittää tämän valossa auringossa
tai kuunvalossa teeskentelemättä vilpittömästi
ja vilpittömästi suorasti ja kiertelemättä huomaamattaan
tai näkemättään havaitsemattaan tai ymmärtämättään
determinanttisesti tai nöyrästi perinteisesti tai arvellen
arvaten arvaillen onkaloissa tai onnellisesti tai ostaen tai ostellen
huolellisesti ja ajattelevasti ääntäen ranskaa niin kuin ääntäisi
palvelijan näkökulmasta koko talon ja sen kaksi eksentristä herraa
joiden paksut reidet ovat milloin nojaamassa vasten nojatuolia milloin
nojaamassa vasten paksulasista ikkunaa milloin nojaamassa vasten
suuren salin tuolia milloin nojaamassa vasten seinää tai porrasta

Olen aina rakastanut epäluonnollista, sitä hetkeä kun ruumiintoimintoni lakkaavat ja sitä hetkeä kun herään taas eloon.

ATELJEE, ILTA

Olisiko tuo valkoinen, ripustettu, esimerkiksi valkoiseksi maalattu sisäelin, ajattelen keuhkoja, siitä syystä että sen yläpuolella oleva avoin tila vie ajatukseni siihen, sen laajenemiseen ja supistumiseen, sen rakenteeseen. Muuta kiinnostavaa kuvan alalaidassa ei ole, siksi silmä palaa tuohon valkoiseen muotoon yhä uudestaan, ja näkee siinä aina jotakin muuta: jos se olisi valkoista marmoria, täytyisi sitä ilmassa pitävän tukilangan olla hyvin vahva, kuinka luoda keveyden ja riippumisen vaikutelma sillä tavoin, tai jos se olisi, esimerkiksi, untuvatyyny, kuinka silloin luoda raskauden ja hitauden vaikutelma. Ehkä se ei ole kokonaan valkoinen, ehkä ne, mitkä silmäni olettavat varjoiksi, ovatkin harmaata ja mustaa väriä. Ja niiden alla, ehkä niiden alla ja vieressäkin on värikkäitä pisteitä, en vain kykene näkemään niitä, tai oikeammin: en kykene tekemään näkemistäni selväksi itselleni: koska ajattelen noita pisteitä, tavallaan myöskin näen ne, niin kuin heittäisin värikkäitä tikkoja valkokankaalle: ja myöhemmin, muistellessani tuota valkoista, riippuvaa veistosmaista muotoa, en voi enää olla lainkaan ajattelematta värejä, myöhemmin, silloin kun hämärä ja pimeys on jo peittänyt kaiken, niin että en edes tiedä onko tuo valkoinen vielä paikallaan vai onko joku hakenut sen pois, purkanut asetelman.

Kaikkiin nurkkiin tässä pimeässä huoneessa,
sekavan tunnustuksen ja mysteerion siteen välillä.

TOINEN KIERROS