TRAGEDIA/KOMEDIA/ROMANSSI

OI, minulla on kuolema, sanoi vaaleaveartalo,
mutta minä olenkin kuoleman enkeli. Hän
nauroi äänetöntä nauruaan ja sitten myöhemmin
Beefin pöydässä äänetöntä, nytkyilevää itkuaan.
Hän siirteli yhä värähtelevämmin
verkkosukkahousujen peittelemiä reisiään,
hei joutsen valkea, hän huudahti ja ääni jäi
kaikumaan valkoisena koko salin poikki.
Kyyneleet valuivat suoraan paksulle alahuulelle
ja hän nieli ne hitaasti. Tuuli puhalteli salissa.
Nyt kelataan seuraavaan henkilöön.
Hän on Hannibal, toiselta nimeltään Kaarlo,
ja hänellä on huoneessaan sekamelska, vaahteran
lehtiä on röykkiöittäin lattialla, joka on valeltu
viinillä. Lakaise roskat, hän sanoi ankarasti
sisäkölle, mitä ummehtuneen hajua tänne on
sotkettu, mitä likaa tänne on kannettu!
Vasta kun huone oli siistitty, hän istahti
tuolille ikkunan viereen. Sisäkkö tarjosi
hänelle aamiaiseksi paistettuja perunoita
kermakastikkeen kera ja lasin puolukkamehua,
mitään muuta talossa ei ollut. Hän söi, mutta
ei koskenutkaan puolukkamehuun.
Väkevää, näinkö puolukkaa liotetaan?
Tyytymättömänä hän katseli puoleksi tyhjää
huonetta jota oli kymmnenen vuotta tyhjentänyt.
Lipastolla oli aikoinaan ollut kello jossa Kronos
nieli lasta; kirjoituspöydällä oli ollut posliininen
kuvapatsas, fauni ja nymfi; vain suuret hirven
sarvet riippuivat pöydän yläpuolella, metsästäjän
miehinen koristus.
Nyt kelataan seuraavaan kohtaukseen.
Vaaleavartalon kynnenalustat olivat siniset,
hänen kyntensä olivat tosin muutenkin aina
olleet siniset. Sormet olivat pitkät, vasemmassa
kädessä hänellä oli sormus, jossa oli ihana kivi.
Sormuksen rengas oli filigraanityötä, kivi oli
keltaisen veden värinen. Hannibal oli asiantuntija
kallisarvoisten koristekivien alalla. Hartiavaippa
oli turkkilainen, hapsiliuskainen, mutta siitä
Hannibal ei osannut sanoa enempää kuin että
se näytti hyvältä. Hän katsahti vielä kerran
sormukseen ja mieltyi siihen. Sitten hän otti
vaaleavartaloa kädestä ja ryhtyi vetämään
sormusta sormesta. Sormi oli turvonnut ja
sormus oli lujasti kiinni. Vihdoin hän sai
sen pois sormesta ja koetteli pikkusormeensa.
Äkkiä hän jäi sanattomaksi: vaaleavartalo
katsoi häneen ja sormukseen suurilla sumuisilla
silmillään. Hän oli herännyt. Sitten ikäänkuin
varjo kulki hänen kasvojensa yli – hän aivankuin
hymyili ja otti Hannibalia kädestä
(SLAYER: ANGEL OF DEATH?)