torstaina, syyskuuta 30

Olin eräällä tavalla menettänyt vereni: olin vaihtanut sen johonkin,
tai hävinnyt, vedonlyönnin seurauksena. Sienet olivat
hänen lautasellaan, yhtä messinginmakuisina kuin aina,
tarkkailijamme lautasella, johon oli maalattu sinisiä kukkia,
jotka olisivat voineet olla pellavankukkia. Niiden takana
aukesi toinen maailma, surullisten kasakoiden maailma.
Lopulta kaikki päättyi leikkauspöydälle, vodkan varjoon,
hauraaseen melodiaan. Tämä on lause, ajatteli tarkkailijamme,
joka vetoaa häneen enemmän kuin minuun. Hänellä hän
tarkoitti esimiestään, upseeri Verenkoa, jonka kauluslaatat
saivat hänet tuntemaan paitsi kunnioitusta niin myös
vihaa. Vanha Kreml, vanha uskonto, vanha kansa ja
vanhat sienet. Hän katseli alaspäin, ylös peilistä omiin
kasvoihinsa, joita peitti hopeainen valo. Enemmän kuin
minua, hän ajatteli, enemmän kuin kauluslaattoja, enem-
män kuin Verenkoa. Verenko oli hänen ystävänsä, hänen
rakas vihollisensa, joka yleensä painoi krimilakin päähänsä
kuin olisi tehnyt surkean teon. Hän oli tehnyt sellaisen,
hänen poikansa opiskeli näyttelemistä ja väitti, että hänen
isänsä oli surkimus. Ei enempää eikä vähempää, loskassa
Kremliin ja takaisin kulkeva aave. Poika kuvitteli, että
hänet oli siittänyt leijona ja että hänen edessään nyt oli
aasi. Lopulta kai kaikki on vain sellaista, tarkkailijamme
murisi punaviininsä luota, Verenko, mikä tahansa
haamu, joka ilmestyy kattolampun liki, tai koputtaa
oveen silloin kun ei pitäisi, kun vetää saapasta naisen
jalasta. Verenko ja hänen kauluslaattansa, ja Kalifornia,
mikä unelma, mikä uni, mikä hullu haavekuva, jonka
paino piti hänen jalkansa maassa. Eräänlainen pyöritel-
tävä keinu, jossa lapset rakastavat olla niin kauan kunnes
ovat miltei kuolleita. Yksi sellainen, hän sanoi. Itsekseen,
ja lasi ilmestyi pöytään näkymättömän käden saattele-
mana. Kaikkialla oli pimeätä, kuollutta, tähtitaivasmaista.
Tähtitaivas on enemmän meidän rinnassamme, takin
alla, aivan kuin Verenko sanoisi, veretön Verenko, Veren-
ko, jonka huokaukset kiirivät katukuiluissa. Hän oli
enemmän kuin saattoi kuvitella, vanhan maailman jään-
ne, reliikki, ainutlaatuinen ihmisyksilö, jonka kohtalo
kuitenkin oli täysin tavanomainen: tulla hyljätyksi samaan
tapaan kuin nukke, siitäkin huolimatta että Verenko joskus
kuvitteli olevansa niin sanotusti asemassa, kun hän katsoi
itsestään maalattua muotokuvaa, yhdentekevän moskova-
laisen välohämytaiteilijan maalaamaa muotokuvaa, jossa
hän piteli kädessään vasaraa, ja jossa hänen päänsä vie-
ressä oli kiinalainen maljakko, mikä vertaus, hän tuolloin
ajatteli, sytytti ranskalaisen savukkeen ja sanoi: mikä
vertaus, kaikki kurkottivat hänen puoleensa ja toistelivat:
vertaus, vertaus, maalaus on suurenmoinen. Enemmän
kuin voisi kuvitella. Yöllä hän puristi untuvatyynyä
ja itki, ei kuten lapsi, vaan kuten kuoleva, lohduttomasti
ja tietäen, että kukaan ei tule. Sellainen on Verenko, sel-
lainen on hänen maailmansa, hyvin toisenlainen kuin tie
Los Angelesiin, hyvin toisenlainen kuin punertava ava-
ruus tai satelliittivaltioiden reuna-alueet. Enemmän kuin
voisi kuvitella, ja enemmän kuin voi uskoa. Sen vuoksi
hän kosketti, yhdellä sormellaan, pyhimyksenkuvaa ja
painoi kaasua, antoi hopeanvärisen Mercedes-Benz
500 CLS:n liukua eteenpäin kuin avaruusolennon oh-
jaamana, kuin Hitchcockin ohjaaman, yhtä vastuuttomasti
ja vastaanpanemattomasti etenevänä, yhtä vähän huomiota
haluavana ja yhtä ylpeänä. Silloin, sinä hetkenä tai pari
sekuntia myöhemmin: kirskuva ääni, heilahdus ja hänen
jalkansa, joka polkaisi jarrua. Hän katsoi sivulleen: peili
roikkui muutaman säikeen varassa kuin ruumiista irron-
nut, taivas oli valkea, vieressä olevasta autosta katsoi hän-
tä partainen ja vihainen naama, hän kohotti kulmiaan
ja nosti kätensä, ja antoi mennä, jätti kaiken taakseen hy-
myillen ja ollen varma siitä, että mikään ei tavoittaisi hän-
tä. Hän palasi kotiinsa, ajoi auton talliin, antoi pojan hoitaa
loput ja nousi ylös. Oveen hakattiin, hän avasi, se oli
sama mies, sama eläimellisen parran takana odottava
aave, jonka puhetulva ylitti kaiken, ylitti hänen unensa
ja kaiken muunkin, ja joka iski häntä yhdellä iskulla
suoraan leukaan, ja hän kaatui, virkosi nopeasti ja puhalsi
hampaanmurusia suustaan. Mies oli hänen yläpuolellaan
suurena kuin kallio tai myrskypilvi, ja hän koetti sanoa
jotakin, älkää. Tarkkailijamme lopetti, pullo oli lopussa,
se oli kulunut loppuun, mennyttä, eilinen, ja hän avasi
uuden, nyt votkapullon, hopeaetikettisen pullon, jossa
oli suutin, jonka lävitse votka täytyi liruttaa lasiin. Hän
työnsi veitsen tuon vastenmielisen suuttimen ja lasin vä-
liin ja väänsi sen irti, ja huomasi, että pieni pyöreä lasinen
kuula vajosi hitaasti pullon pohjalle, kilahti sinne. Hän
pyöritteli pulloa kädessään ja unohti sitten koko asian.
Silloin, kun ensimmäinen lasi oli täynnä. Tarkkailijamme,
aivan kuin koko maailma olisi muodostunut hänestä,
aivan kuin koko maailma olisi ollut hänen sisäänsä
taitavasti ja hitaasti rakennettu, hitaasti noussut pala
palalta hänen sisälleen, kärsivällisen lapsen rakentama
palapeli. Verenko, hänen kauluslaattansa, hänen poi-
kansa ja heidän itsepäinen ilmeensä, Verenko, hänen
maailmansa, heidän maailmansa, aaveiden, kummitusten
ja henkien maailma, suuret, paksurunkoiset tammet,
synkkä puistoalue, enemmän puita kuin ihmisiä, aina
enemmän puita kuin ihmisiä, enemmän autoja kuin
ihmisiä, Verenko, hänen hermonsa, jotka olivat, huhu-
jen mukaan, samalla tavoin riekaleina kuin esirippu
hyljätyssä teatterissa, rottien repimä, kulkukissojen
virtsaama, aina liikaa ja liian vähän, liian... Ja tarkkai-
lijamme kuunteli, kuunteli tarkkaavaisesti kuuluisiko
mitään, hän pöyhi untuvatyynyään ja tarkisti, että
kuori oli sen alla, paksu kuori, ja hän kuunteli, painoi
korvansa ovea vasten ja avasi sisäisen korvansa, antoi
sen ottaa vastaan noita viestejä, joita hänelle osoitettiin,
hän koetti ottaa yhteyden, mutta sitä ei muodostunut.
Ei mitään, mikä olisi voinut olla jotakin muuta kuin
itikoiden ininää korvissa, ei mitään, mikä olisi voinut
olla jotakin muuta kuin toisissa asunnoissa näkyvä
väliin sinertävä, väliin kellertävä valo: heidän katso-
miensa näytelmien kajastus, väliin tulitikku, jolla
he sytyttivät savukkeen tai kaasuhellan, tai kenties
kynttilän, vanhakantaiset, muinaiset, uhrieläimen
rasvasta keitetyn kynttilän. Ja hän katsoi alas, alas
vedenväriseen peiliin, jossa hänen kasvonsa näkyivät,
ja hän maiskautti suutaan, puristi huuliaan yhteen
ja sipaisi leukaansa, enemmän kuin... Ja taas Veren-
ko oli hänen mielessään, pahuksen kosmologinen
Verenko, jonka silmät olivat pahaenteiset sinä
päivänä, pahaenteiset ja kellervät. Huomenna, hän
sanoi, Verenko, huomenna, aivan kuin se olisi riit-
tänyt puhdistamaan koko talon, huomenna, soin-
tuvalla vanhalla äänellään: huomenna kaikki on hyvin,
huomenna soivat laulut, huomenna... Ja tarkkailijam-
me kulautti kurkustaan alas koko lasin, otti esiin
muistikirjansa ja aloitti: lokakuun 10. päivä, luojan
vuonna se-ja-se. Hän odotti hetken ja jatkoi: ei
ole olemassa mitään vihollista, ei ole olemassa syyl-
lisiä muuta kuin... Ja hän piti tauon ja siristi silmiään.
Ei ole olemassa syyllisiä kuin... Ei ole olemassa syyl-
lisiä... Ja tähän hän pysähtyi kerta toisensa jälkeen ja
lopulta repi sivun irti.

keskiviikkona, syyskuuta 29

Tämä petollinen varmuus kasvaa hänessä niihin
mittoihin, että hän yrittää venyttää kaulaansa ja
niskaansa jotta ylettyisi puremaan poikki käsiään
yhdessä pitävät nahkahihnat, ei ylety, ja joutuu
hampaitaan purren tyytymään siihen, että yrittää
mahdollisimman voimallisesti nitkuttaa käsiään
ja jalkojaan irti noista siteistä, jotka jokaisena
hetkenä tuntuvat pureutuvan vain tiukemmin
ja tiukemmin hänen lihaansa. Viimein ovi avau-
tuu, notkeat kädet vapauttavat hänet siteistä ja
hän näkee vapauttajansa, korkeintaan 17-vuotiaan
nuorukaisen, jonka ihonväri on lähellä kuparia
tai pronssia, ilman happea, kirkkautta, ja hän
katsoo ymmällään kaikkea ympärillään, ja juo
nuorukaisen ojentamasta pullosta vettä, joka
hyvin nopeasti vaivuttaa hänet uneen, syvääkin
syvempään uneen. Hänet kannetaan pois,
Toyota-maasturin lavalle, peitetään pressulla
ja ajetaan noin viiden kilomterin päähän, toiseen
taloon, joka on hyvin toisenlainen kuin ensim-
mäinen, joka on muurien ympäröimä ja jonka
pihalla on tenniskenttä, joskin varsin huonosti
hoidettu, ja hänet kannetaan uuteen tilaan, hänen
elämänsä saa niin sanotusti uuden suunnan. Kun
hän herää, viisi miestä katsoo häntä eri puolilta
huonetta. Herra Margot, hänelle sanotaan. Hän
pudistaa päätään ja kuvittelee kaiken olevan jo-
takin harhaa. Hän ei saa sanaa suustaan, pyörittelee
vain kieltään, joka kirpoilee vasten kuivaa kitalakea
ja vasten tahmaisia hampaita. Oletteko ymmärtäneet
asemanne, häneltä kysytään. Hän vaipuu maahan,
menettää jälleen tajunsa, kenties verensokerin
äkillisen laskemisen vuoksi, ja nuorin miehistä
koettaa herättää häntä läpsimällä hänen poskiaan.
Ei, hän ei ole ymmärtänyt asemaansa, koska hänel-
lä ei ole tietoa siitä, mikä hänen asemansa voisi
olla: hän on tullut tänne etsimään jotakin, jota
on maailmassa vain yksi kappale, ja sen sijaan
hänestä itsestään on tullut tuo haluttu ainutlaa-
tuinen kappale, ja mystikkoasekauppiaat katso-
vat häntä niin kuin hän on sielunsa silmin katso-
nut tuota haluttua esinettä, ja he kuvittelevat
jotakin hänestä niin kuin hän on kuvitellut jo-
takin tuosta reliikistä. Tarkkailijamme puoles-
taan on siirtynyt sieniin: tarkemmin ottaen hän
on siirtynyt munakkaaseen, johon on paistettu
mustarouskuja, hän keskittyy tähän pieneen ate-
riaansa niin kuin pyhän miehen voi kuvitella kes-
kittyvän uskontekoonsa, ja se vaatii häneltä voimia,
sillä hän ei sanottavasti pidä mustarouskun mausta,
mutta hänelle on sanottu, että mustarousku tekee
hänestä henkisesti tasapainoisemman ja sen vuoksi
hän on päättänyt syödä joka päivä mustarouskuja
sekä aamiaiseksi että illalliseksi, että nuo sienet
ikään kuin kehystävät hänen unensa, sen ajan
jolloin silmät parantuvat, jolloin niiden naarmut
hitaasti ja varmasti korjataan. Taivaalle kasvoi
suurta sientä muistuttava pilvi, sen jalka oli pien-
ten toukkien, pienten pyörteiden peittämä ja
sen lakki oli mustanpunertava, se herätti huomioni
enkä voinut katsoa mitään muuta kuin sitä, ja vä-
lillä hänen ohjauspyörää puristavia käsiään. Hän
painoi vihreätä nappia, jossa oli tyylitelty kuva
kuomusta ja se nousi vinkuvan ja surisevan äänen
saattelemana ja kouristui yllemme niin kuin kuo-
levan käsi, ja minä tunsin voimakasta kauhua ja
pelkoa koko tästä niin sanotusta suunnitelmasta,
josta minulla ei tietysti ollut tietoakaan, me olimme
matkalla kohti Los Angelesia, mutta tällä hetkellä
ympärillämme oli vain punertavaa peltoa, valkeata
savea, maissia, hyönteisparvia, ja siellä täällä hahmoja,
jotkin pulleiden autojensa sisällä, jotkin tien laidassa
odottamassa jotakin tapahtuvaksi, ja huolimatta noista
ihmisistä tämä kaikki oli tyhjää, pellot olivat tyhjiä,
maissipellot olivat tyhjiä ja maissit olivat pelkkiä
kuoria, niiden saattoi kuulla rapisevan kuolleesti
meidän ilmavirrassamme. Taivaalle kasvanut sieni
ei osoittanut mitään pienenemisen merkkejä, pi-
kemminkin päinvastoin, se kasvoi entistä suuremmaksi
ja lopulta menetti sienimäisyytensä, tuuli alkoi vinkua
peileissä ja ikkunoissa ja korvissani ja hän väänsi la-
sinpyyhkimet päälle, mustat raajat, jotka viuhtoivat
edestakaisin ja viskoivat vettä puolelta toiselle, enkä
voinut kiinnittää katsettani noihin pyyhkimiin koska
tulin siitä välittömästi entistä huonovointisemmaksi ja
sen vuoksi katselinkin hänen kasvojaan, hänen hymyyn
jäykistyneitä kasvojaan. Olinko minä saalis, ja jos olin
saalis, oliko hän saalistaja, ja jos hän oli saalistaja, miksi
minä olin niin hyvä saalis, ja jos olin hyvä saalis, oliko
hän hyvä saalistaja, ja jos hän oli hyvä saalistaja, olinko
minä ollut hyvin pakeneva saalis, ja jos olin ollut hyvin
pakeneva saalis, oliko onni ollut hänen puolellaan, saa-
listajan puolella, ja jos onni oli hänen puolellaan, oliko
epäonni ollut minun puolellani, ja jos epäonni oli
ollut minun puolellani oliko onni ollut olematta
hänen puolellaan aivan kuin epäonnikin, ja joka
tapauksessa me olimme keskellä myrskyä ja sadetta,
salamat valaisivat hänen kasvonsa, ja sitten kaikki
alkoi hitaasti valjeta, kaikki alkoi palautua entiselleen,
sienipilvi oli poissa ja sen tilalla oli hennonsininen
läikkä alkuperäistä taivasta, jotakin, johon kiinalaiset
posliinimaalarit olivat kuluttaneet satoja työtunteja,
ensinnäkin miettiäkseen sopivan sävyn, ajatellakseen
tuon sävyn vaikutuksia ja merkitystä, tehdäkseen ko-
keita valolla, eri aineilla, eri sivellinmateriaaleilla, eri
vuorokaudenaikoina, ja lopulta päätyneet tähän, kaista-
leeseen hohtavansinistä, kolmionmuotoon, meille
merkittävään, pieneen kolmioon, jonka keskellä oli
aavistus valkoista, oikeastaan vain pisteenmuotoinen
tunne valkeudesta, ja sitä kautta siitä, että mikään ei
ole vain sitä, ja tuolloin tulin ajatelleeksi jälleen tark-
kailijaamme, hänen loputonta pyrkimystään pelkistää
meidät vain siksi, vain noiksi olennoiksi, jotka hän
ehkä näki ruudulla, tai näytöllä, tai paperilla, tai muis-
tikirjassaan, ja joita hän tarkasteli ja joiden liikkeitä koetti
ymmärtää, koetti ymmärtää miksi auto oli juuri valkoi-
nen, miksi sen sylinteritilavuus oli noin 5700 kuutiosenttiä,
miksi se oli avoauto, miksi sen sisustus oli pääosin valkoinen,
miksi, miksi, miksi, ja ymmärsin sinä hetkenä sen, mikä
minun olisi pitänyt ymmärtää jo paljon aikaisemmin, hän
ei todella ollut tästä maailmasta, tarkastelijamme ei ollut
ihminen vaan jotakin muuta, hän oli tullut tänne muualta,
hänellä ei ollut sidoksia, ei ainakaan sellaisia kuin olin kuvi-
tellut, minkään maan tiedustelupalveluun tai keskeisiin mui-
hin tiedusteluelimiin, hänellä ei ollut ylipäänsä minkäänlai-
sia poliittisia suhteita, ei sellaisia, joista minä olisin voinut
ymmärtää mitään, hänellä ei ylipäänsä ollut sellaisia pyrki-
myksiä, jotka olisivat olleet minulle ymmärrettäviä. Sama-
na hetkenä ymmärsin senkin, miksi hänen farkkunsa olivat
nimenomaan bootcut-mallia, tietysti sen vuoksi, että se
vetosi minuun, se ei ollut vihje vaan jonkinlainen myönny-
tys, jonkilainen anteeksiannon ele, tai anteeksipyynnön ele,
tulin ajatelleeksi, kenties juuri sitä. Nämä ajatukseni keskey-
tyivät ääneen, joka muistutti hopeanvärisen lentokoneen
lentelyä kaukana peltojen yläpuolella. Sen perässä levisi valkea
vana, joka epäilemättä oli hyönteismyrkkyä, tai jotakin kas-
vintuholaismyrkkyä joka tapauksessa, ja se oli hänen äänen-
sä, mikä yllätti minut, sillä kuvittelin hänet toisenlaiseksi
ihmiseksi, enemmän minunkaltaisekseni.

tiistaina, syyskuuta 28

Ja kuitenkin, sinä hetkenä, olemme taas toisaalla.
Talossa jossakin Moskovan liepeillä, talossa, jonka
seinissä paperi repeilee ja jossa tuoksuu kipsipöly.
Tämä on tarkkailijamme talo. Kolmas kerros, asunto
neljä, jota tuttavallisesti on kutsuttu Haureiden
asunnoksi siitä lähtien, oikeastaan kukaan ei
tiedä mistä lähtien, niin vain on, ja sen vuoksi
tarkkailijammekin haluaa kutsua tuota asun-
toaan Haureiden asunnoksi, ja nyt hän istuu
keskellä tuota asuntoa, kultakoristeisia kalus-
teita, purppuraisia verhoja, hopeanvärisiä mitä
hyvänsä, samettisia verhoja, valohämyisiä tau-
luja, keskellä kaikkea tuota. Tarkkailijamme,
muuta ei voi sanoa. Hänen otsansa on rypyssä
ja hän tosiaan kiinnittää kaikki tarkkailuvoimansa
meihin, voisi sanoa, että hän yrittää pitää meidät
paikoillaan jotta näkisi mahdollisimman tarkasti.
Hänen katseensa on keräilijän katse, miljonää-
rin katse, joka oivaltaa että jossakin on olemassa
yksi ja ainutlaatuinen objekti, joka hänen on eh-
dottomasti saatava, ja hän lähtee metsästämään tuota
objektia, lento hopeanvärisellä Aeroflotin potkuri-
koneella kohti Kapkaupunkia, ja siellä, päästyään
perille ja kirjoittauduttuaan hotelliin ja pukeudut-
tuaan valitsemaansa pukuun, hän, sattuman oi-
kusta, tulee sekaantuneeksi väkivaltaisten mystik-
koasekauppiaiden välienselvittelyyn, napataan ja
piilotetaan huumattuna johonkin luolaan, tark-
kailijamme, muuta ei voi sanoa kuin että hän on
ehdottomasti meidän puolellamme, joskin meitä
vastaan, ja että hän ehdottomasti on hyvän puolel-
la, joskin myös pahan puolella, ja että hän ehdotto-
masti pitää meistä, pitää meistä liikkumattomina,
ja että hän asuu asunnossa, jota kutsutaan Haurei-
den asunnoksi tuntemattomasta syystä, ja että nyt
on täydenkuun aika, tunnetusti se aika, jolloin miehet
hukkuvat vodkapäissään kaikkiin jokiin ja puhuvat
sitä ennen kalojen kanssa, ja että viereisestä asunnosta
kuuluu vastenmielinen länsimainen renkutus, eräs
noista niin hyvin tunnetuista "uuden sukupolven
tunnuslauluista", joiden rytmissä voi kuulla vain
korkokenkien kopisevan ja suun jauhavan, ja joissa
ei ole enää mitään jäljellä hitchcockilaisesta hienos-
tuneisuudesta, eleganssista, ei edes siitä, vaikka sekin
on vain irvikuvaa eurooppalaisesta syvämietteisyydestä
ja sinertävästä hämärästä, ja vaikka sekin on vain idioot-
timaista toisintoa jostakin uralilaisesta varmuudesta,
ja vaikka sekin on vain hämärää vitsailua jostakin lappa-
laisesta juovuspäisyydestä, ja vaikka sekin on vain ker-
tomusta mongolien valaistuneisuudesta, ja vaikka sekin
on vain vittuilua kiinalaisten hengellisyydestä, ja vaikka
sekin on vain hyökkäys intialaisten läpäisevyyttä ja aja-
tustenlukutaitoa vastaan, ja vaikka sekin on vain is-
ku muslimien vetäytyvyyttä vastaan, ja vaikka sekin
on vain silmien kääntäminen, joka tapauksessa tässä
ei ole enää mitään jäljellä Hitchcockin typeryydestä
ja vastenmielisestä patetiasta, tässä on kysymys vain
siitä, että reitensä tiukasti pientä sokeripullaansa vasten
painava nuori neiti kuuntelee degeroitunutta musiikkia
ja tarkkailijamme joutuu hetkellisen raivon valtaan ja
iskee nyrkkinsä seinään, jonka kipsilevyyn tulee reikä,
ja kaikki on hiljaista, hetken kuluttua, ja tarkkailijamme
kuulee kuinka itsepäisen nuoret askeleet loittonevat,
loittonevat, mesilintu on poissa, poissa, ikuisesti poissa
ja hänen helvetillinen kakofoniansa, ja hänen esteettis-
seksuaaalinen manifestimaisuutensa, ja nyt tarkkailijam-
me joutuu vuodattamaan muutaman happaman kyynelen,
happaman siksi, että hän on juonut kefiiriä kaikkien Gurdji-
effin ohjeiden mukaan mutta ei silti tavoita sitä hyppäävää
vuohta, josta Gurdjieff niin antautuneesti puhuu teoksessaan,
eikä hän muista teoksen nimeä, ja kaataa itselleen toisella
puolella maata kasvatettua punaviiniä, jonka kitkeryys
saa hänet muistamaan, taas, viereisen asunnon neiti mesi-
linnun, ja hänen reitensä, ja tuon mesilinnun viheliäisen
viserryksen, joka saa aivolohkot resonoimaan toistensa
kanssa tavalla, joka on ehdottoman vääräoppinen, ehdotto-
man mahdoton tämänkaltaisessa poliittisessa tilanteessa,
ja ehdottoman tuhoisa, hänen kannaltaa, epäilemättä kaikkea
muuta tuon neiti sokeripullan kannalta, epäilemättä kaikkea
muuta hänen ja hänen kurjan ystäväjoukkonsa kannalta,
ja tarkkailijamme alistuu miettimään mesilinnun kohtaloa
jossakin metroaseman kulmilla, sitä kuinka hänen turvonneet
huulensa kohtaavat jonkun tummakulmaisen metallimiehen
karkeat ja silti silkkiset huulet, ja kuinka hänen käteensä
painetaan neilikka, eikä tarkkailijamme kestä noita ajatuksiaan
vaan kumoaa koko lasin yhdellä huikalla ja siirtyy juomaan
suoraan pullonsuusta. Tätä rauhaa kestää kymmenen
sekunnin ajan, ja sitten enemmän, Haureiden
asunto alkaa palata siksi hautakammioksi joka
se yleensäkin on, Haureiden asunto alkaa tosiaan
muistuttaa jonkin ylhäisöpojan mausoleumia,
jonka eteen kärsivä äiti päivästä toiseen kantaa
tuoreita kukkia kunnes kaikki peittyy, kunnes hän
ymmärtää, mikään muu ei voi tästä pelastaa kuin
seiväsmäinen kyrpä joka kirnuaa hänet suloiseksi
voiksi, ja ymmärtäessään tuon hänen poikansakin
saa rauhan, maailmassa ei ole mitään muuta, vaikka
hetken voisikin jotakin muuta kuvitella, ja tämä
kaikki valtaa tarkkailijamme aivopoimut kuin hyvin
levottomien sinisiipisten satojentuhansien perhosten
parvi, hän on tyhjentänyt kolme neljännestä puna-
viinistä eikä hän tunne vieläkään euforiaa, ainoastaan
ennakkoaavistuksen siitä noiden perhosten muodos-
sa, kuin miljonääri, joka odottaa voivansa koskettaa
ensimmäisen kerran tuota ainutkertaista esinettä,
tuota reliikkiä, tuota todella vaikuttavaa historiaa
mukanaan kantavaa ja elämää säteilevää olentoa,
joka haluaa hänen käsipuoleensa, haluaa tulla
katsotuksi, kosketetuksi, otetuksi, ja kuinka tuo
ennakkoeuforia on hänen mielessään vielä silloin-
kin kun hän kuulee jostakin alhaalta rynnäkköki-
väärin sarjan ja muistaa äitinsä hänelle laulaman
kehtolaulun, sen hunajamaisen tunteen, joka
hänen rintaansa muodostui tuolloin, sen tun-
teen täydellisestä rauhasta ja ykseydestä, ei minkään
välttämättömyydestä, vapaudesta olla, olla, olla.
Hänellä oli jotakin piilossa pinnan alla. Jotain, jota
hän oli sulkenut sisäänsä, jotain joka oli lyönyt
hänet maahan ja pitänyt pystyssä kuin hauta tai
raajarikko vartija, jonka todistaja tai sijaiskärsijä
hän oli. Aloin saavuttaa tilan, jonka tunsin lukuisista
aiemmista kerroista. Lattian marmori heijasti kaiken
pyytämättä ja antoi meidän nähdä. Hän nousi ylös ja
katsoin hänen jalkojensa heijastusta, sitä kuinka hän
upposi tuohon toisinaan kellertävään ja punertavaan syvyy-
teen. Lopulta me olimme toisaalla. Olimme val-
koisessa Mercedes-Benzissä, joka kulki moottori-
tietä 90 mailin tuntivauhtia. Seuralaiseni makasi
takapenkillä, Lontoo puristi ohjauspyörää niin kuin
olisi voinut kuvitella hänen puristavan rakastajansa
kupeita jumalallisena hetkenä. En tiedä, mikä lää-
käriydessäni sai minut lähtemään mukaan tähän.
En ymmärrä puoliakaan siitä, mitä hän puhui minulle.
Olin yksinkertaisesti vain peluri, ja pelipöytä oli
jotakin jota minun oli mahdotonta nähdä. Se saat-
toi olla missä hyvänsä. Saatoin herätä pelipöydältä,
joka eteni punertavan maan halki 90 mailin nopeu-
della. Kaukana vuoret olivat peittyneet vihertävään
hämäryyteen. Auton kaiuttimista tuli väsynyt blues,
ja hän iski ohjauspyörää notkeilla sormillaan. Kat-
soin taustapeilistä seuralaistani. Jos hän oli joskus
ollut hereillä, nyt hän ei ollut. Hänen hiuksensa hul-
musivat toisinaan mutta muutoin hän oli liikkuma-
ton. Onko kaikki hyvin, kuulin äänen kysyvän va-
semmalta puoleltani. On, sanoin, tietämättä itsekään
mitä tarkoitin, sillä asiamme eivät olleet hyvin. Me
olimme takaa-ajettuja, ja pahinta oli se, että takaa-
ajajamme olivat meidän sisällämme. Tai aivan ihol-
lamme kuin havupuusta vuotava pihka. Minulla ei
ole poikaa, Lontoo sanoi. Tämä kaikki oli tarkoitet-
tu sinulle. En ymmärrä, sanoin. Ymmärrät, hän sanoi.
Minä annoin livreepukuiselle herrasmiehelle muuta-
man setelin, jotta hän johdattaisi sinut luokseni. Minun
oli keksittävä jotakin. Olin sekaisin. Sitä paitsi: nythän
olemme vapaita. Vilkaisin taustapeiliä. Tietysti. Mutta
olemme vapaita tavalla, jonka tunnemme syvällä itses-
sämme. Mietin, olisiko hän yksi noita käännynnäisiä,
yksi noita jotka nappailevat pyhiä opetuksia samalla
tavoin kuin suolapähkinöitä. Oikeastaan en halunnut
kiinnittää asiaan sen enempää huomiota, sillä auton
moottoriääni piti minut kiinni todellisuudessa, joka
ei ollut riippuvainen tuosta nelirintaisesta valeprin-
sessasta tai ylipäänsä mistään muustakaan. Naputus,
tasainen naputus jonka saattoi erottaa kaikkiaallisen
murinan, korinan, hyrinän ja pyörivän magnetotroni-
äänen alta. Älä itke, sanoin enemmän kuin itselleni
mutta hän otti sen välittömästi itseensä, imi sen kuin
sieni. Älä itke, hän sanoi itselleen samaan tapaan kuin
lapsi sanoo itselleen: älä itke, sisko, aamulla kaikki on
ok. Se oli itsensä kiistävä toivotus. Hän puristi ohjaus-
pyörää samalla tavoin... Mutta se oli ajatus, jonka olin
ajatellut jo aiemmin ja joka sen vuoksi sai minut tunte-
maan voimakasta kuvotusta, samankaltaista kuin mus-
tekalapasta. Mustekalat on tarkoitettu kirjoitettaviksi,
sanoin itselleni ja hän kuuli sen tietysti omalla tavallaan.
Hän irrotti toisen kätensä ja pyyhki silmäkulmaansa.
Tulin ajatelleeksi tarkkailijaamme, vanhaa kunnon
bootsityyppiä, jonka tietämillä leijaili kotoisuuden ja
jonkinlaisen euforian henki. Minua on seurattu, sa-
noin. Niinkö, hän sanoi. Sepä epätavallista. Hän alkoi
nauraa. Minusta tuntuu, että sinä olet seurannut. Hä-
nen naurunsa yltyi ja auto alkoi heittelehtiä vaarallisesti.
Tartuin ohjauspyörään pitääkseni kaiken tasapainossa.
Hän sai jonkinlaisen hysteerisen naurukohtauksen, joka
laantui. Sitten hän katsoi taas eteensä kaikkeen kykenevän
äitihahmon tavoin. Puuttui vain se, että hänen kaikki
neljä rintaansa olisivat syösseet maitoa, joka olisi hitaasti
valkoistanut tuulilasin ja kaiken. Mietin, mihin tämä
kaikki päättyy. Me etenimme, mutta meissä ei edennyt
mikään. Me olimme paikallaan pidettyjä vinttikoiria
ennen sähköjäniksen ilmaantumista. Me olimme ole.
massa, mutta kukin oman aineemme vankeja, tai pla-
neettamme. Me pyörimme toistemme ympärillä.
Epätodellisuus, irtonaisuus, kaikkea tuota vastaan
asettui jumalaisen moottorin ääni. Ja kuitenkin tuo
nainen, ihmisolento, kuori, jonka sisällä virtasi vih-
reän sininen veri pullistaen suonia, (kuori jota ajatel-
lessani en voinut välttyä ajattelemasta herkullista
piirasta, jonka sisään oli kehrätty ja sävelletty kaikki
mistä voi unelmoida), paksut, haarovat, kiemurtele-
vat pillistöt läpikuultavan ihokalvon alla, ja joka imee
ravintonsa, elämän mehun, ihmissilmälle näkymät-
tömästä, salaisesta virrasta, happojen, emästen ja
suolojen herkeämättömästä aktiosta ja reaktiosta,
suurenmoisen monipuolisista ja huiman nopeatoi-
misista releistä ja signaaleista, jotka yhdessä muo-
dostavat järjen, surun, ilon, muistin ja puheen, kuin
tulitikkukimppu, jotakin mikä palaa loppuun ja
sammuu muutamissa sekunneissa. Pysähdyimme huol-
toasemalle ja hän antoi teinipojan täyttää autonsa
tankin. Mitään muuta ei tapahtunut. Mutta kun
katsoin sisälle, pölyisestä ja tuhruisesta ikkunasta,
näin tarkkailijamme. Hän katsoi suoraan ohitseni,
jonnekin vuorille, ja mietti seuraavaa sanaansa. Me
lähdimme nopeasti, hän painoi kaasua ja minä
ajattelin... En ajatellut, vaan kuuntelin radiota:
nyt on myös muskatelliköynnösten istutusaika,
katsokaa että työ tehdään kunnolla, sillä mikään
ei juurru yhtä helposti kuin muskatelli ja epäon-
nistuminen osoittaisi vain huolimattomuuttanne.
Lehtiä, lehtiä ja lantaa, paljon lantaa. Ja varmistukaa
siitä, että ne istutetaan riittävän syvään, ei jätetä
pintamultiin niin kuin jotkin idiootit tekevät.
En kyennyt enää keskittymään noihin väräjä-
vällä äänellä lausuttuihin totuuksiin viininistut-
tamisesta, vaan ajattelin Venukselle omistettuja
alttareja Pompeijissa, pystysuoria kiviä ja kolmio-
maisia frontoneja. Hänellä oli enemmän kuin jota-
kin piilossa pinnan alla. Hänellä oli kiviä, joista
hän ei ollut maininnut mitään, joita hän palvoi,
ja joiden luokse hän vaelsi aina hämärän tullessa.
Miehet eivät tienneet mistään tuollaisesta mitään.
Niinä hetkinä he kaatoivat Budweiseria jossakin
puna- ja valkohehkuisten valojen täyttämässä sii-
lossa ja puhuivat lemmestä, joka täytti heidän sydä-
mensä. Ei, ei. Näin itseni sellaisena kuin kuvittelin
päätepisteen: vinosti poseeraten, tuolilla, laihana,
kriminnahkahattu päässä, ylhäisenä ja viluisena
turkisviittaa olkapäillä puristaen, hopeanuppinen
keppi toisessa kädessä, leuassa ohut mandariininparta,
nenä kuin kotkalla, ilme ankaran kopea ja pingottu-
nut kuin ainakin orjanomistajalla tai baptistisaar-
naajalla. Hän katsoi minua ja pudisti päätään.
Ei, hän sanoi. En todella ymmärrä, mitä olen
tekemässä. Hän ohitti Cadillacin, joka hetken
näytti peittävän koko horisontin. En todella
ymmärrä, miksi me matkustamme samassa au-
tossa. Ymmärsin, että hän oli puhumassa ohi
suunsa. Halusin palavasti kuulla sen. Mutta
hän lopetti, ravisti päätään ja puristi minua
toisella kädellään nivusista.

maanantaina, syyskuuta 27

Tuijotin hänen otsaansa, johon muodostui-
vat ensin horisontaaliset rypyt, sitten vertikaa-
liset rypyt ja viimein otsa silisi. Laskin katseeni
hänen silmiinsä. Vihertävä valo oli poissa. Nyt
silmät näyttivät hehkuvan hiukan purppurais-
ta valoa samaan tapaan kuin jokin kojelaudan
timantiksi muotoiltu hälytysvalo. Olin liian kiin-
nostunut hänestä voidakseni kysellä sen enempää.
Ikään kuin eristyneisyyden varjelemiseksi otin
tuon toimeksiannon vastaan ja annoin itseni
hänelle. Ja hänen päänsä yläpuolella puolestaan
oli se sädekehä, joka erottaa pyhimykset muista
pyhimyksistä. Sen väri. Ja puhuakseni totta:
minua viehätti se, että hän mainitsi pelaamisen.
Minä olin todella luovuttanut korttini, tai
antanut ne hänelle ja katsonut, kuinka ne hänen
käsissään sekoittuivat uudelleen. Tuon sekoituksen
halusin takaisin itselleni, hän kykeni saamaan
merkityt kortit järjestymään aina uudella tavalla.
Minä olin vain lääkäri, jonka toiseen käsivarteen
oli tatuoitu mustan maalattuhuulisen naisen
kuva. Se ei kuulunut hänelle, hän oli loppujen
lopuksi vain kalifornialainen valeprinsessa,
minä puolestani todella olin lääkäri. Oikeastaan
tämä oli jonkinlaista pimeyden avulla tapahtuvaa
materialisoitumista, lukemattoman barbaarilau-
man heräämisestä, sekasortoisesta nousemisesta.
Oikeus ei ollut hänen puolellaan, en tiennyt mitä
hänen puolellaan oli, jos hyvyys luetaan poissaole-
vaksi. Joka tapauksessa minä olin hänen puolellaan,
huolimatta hänen valheellisuudestaan, valeprin-
sessamaisuudestaan ja huolimatta siitä, että hän
kuvitteli olevansa jotakin muuta, ja vain sen vuok-
si, että häntä odotti musta Rolls-Royce, jonka
sisustus oli valkeata nahkaa. Minä maksan kai-
ken, hän sanoi, vielä vettä muistuttavin silmin.
Maksan kaiken, ja nämä sanat jäivät kaikumaan
hänen suunsa kammioon, ja ne sanat muuttuivat,
uusiutuivat, kaiken, kaiken, minä, minä, ja lopul-
ta ne olivat toisia sanoja, sellaista kieltä jota en
ymmärtänyt mutta jolle silti nyökkäsin hyvilläni.
Epäilemättä hän oli saanut minusta otteen samal-
la tavoin kuin hämähäkki saa otteen verkkoonsa
joutuneesta pienestä kimmeltäväsiipisestä kärpä-
sestä. Silmäni olivat monilinssiset, mutta hänessä
oli yksinkertaisesti liikaa. Neljä rintaa olivat vain
yksi esimerkki tuosta liiallisuudesta, jonka linssini
moninkertaistivat entisestään. Hän kääntyi pois,
näin, että hän epäröi. Jokin minussa, tai jokin
hänessä sai hänet epäröimään. Aivan kuin hän
olisi muistanut jotakin. Aivan kuin hän olisi
päättänyt, että hänen on sittenkin tehtävä toi-
sin. Aivan kuin hän olisi ymmärtänyt, mitä hänen
on tehtävä. Näin hänen epäröintinsä, se kasvoi
minussa ja mielessäni koetin taistella sitä vastaan.
Sitten hän kääntyi takaisin minuun, hymyili an-
teeksipyytävästi ja sanoi: jos todella haluatte
auttaa minua, jäätte tähän huoneeseen. Jääkää
luokseni, hän sanoi. Ei, unohtakaa, hän sanoi
sitten nopeasti. Unohtakaa kaikki. Minä en
ole oma itseni. Ei kai kukaan ole, sanoin. Ei
kai kukaan ole uhattuna oma itsensä. Teidän
tilanteessanne. Ei, ei, hän sanoi. Ei kai kukaan.
Hänen äänensä oli taas muuttunut. Nyt se oli
tasainen, liian tasainen ollakseen... Niin, ollak-
seen mitä? Katselin hänen sormiaan. Oikean
käden sormia. Ne eivät näyttäneet vapisevan.
Hänen kaulansa iho oli kuitenkin jännittynyt,
ja hänen asentonsa oli jännittynyt. Hän mutristi
huuliaan yhteen niin, että ne näyttivät muodostu-
van epävastinpareikseen. Symmetria katosi. Hän
otti käsilaukustaan nipun sadan dollarin seteleitä.
Tässä, hän sanoi. Ottakaa ne. Kuinka paljon siinä
on, kysyin. Ei, hän sanoi. Ottakaa ne. Hän työnsi
nippua minua kohti ja otin sen ja laitoin poveeni.
Hänessä oli jotakin, joka kiihotti minua. Hänessä
oli jotakin, joka sai minut puolelleen. Ja kau-
histutti minut samaan tapaan kuin rankkasade,
joka iskeytyy auton tuulilasiin ja kattoon silloin kun
ajetaan moottoritietä. Pimeässä. Ei, hän sanoi.
Ei, ei. Minun on pestävä kasvoni, hän sanoi ja ryntäsi
kylpyhuoneeseen. Kun hän palasi, hän näytti rauhoittu-
neelta. Te varmasti pidätte minua hulluna, hän sanoi.
En, vastasin. Ainakaan sen hullumpana kuin itseäni
tai ketä tahansa. Se ei ollut totta. Näin, lääkärinä näin
hyvin sen, että hänen tilansa ei ollut tasapainoinen.
Ajattelin kuitenkin, että siihen oli syynsä. Hän oli
selvittänyt osan niistä minulle. Hän ymmärsi, mitä
sanoin ja mitä tarkoitin. Hän nyökkäsi, ymmärrän,
hän sanoi. Ymmärrän sen paremmin kuin hyvin.
Ymmärrän sen hyvin, hän sanoi. Ystävättärenne,
hän sanoi sitten. Minä hoidan hänet, sanoin. Hänet
täytyy vain herättää. Ei, hän sanoi. Ei, odottakaa.
Ette saa lähteä. Annan teille mitä hyvänsä, annan...
Puristin häntä olkapäästä. Koetin olla niin rauhoit-
tava kuin kykenin. Madalsin ääneni pehmeäksi ja
sanoin hänelle: kaikki on hyvin. Te olette siinä ja
minä olen tässä. Hän katsoi minua ja painoi sitten
kasvot käsiinsä. Sanokaa, hän sanoi. Sanokaa minulle
miksi minä saan kärsiä tällaisesta? Sanokaa, miksi
minun täytyy kestää tämä. Ovelta kuului koputus.
Hän katsoi minua auki revähtänein silmin ja sit-
ten vilkaisi kylpyhuoneen ovea. Sitten hän hengitti
syvään ja käveli ovelle. Hänelle ojennettiin tarjotin.
Hän käveli takaisin ja asetti sen pöydälle. En ole
syönyt koko päivänä, hän sanoi. En kykene syömään
yksin, hän sanoi sitten. Olkaa siinä, älkää katsoko,
älkää sanoko mitään. Olkaa vain siinä. Tietysti voitte
katsoa, en minä tarkoittanut sitä. Hän nosti kanan-
koiven, tarkasteli sitä joka puolelta ja sitten puraisi
palasen. Sitten hän pyyhki huolellisesti huulensa ja
puraisi toisen palasen, jonka huuhtoi alas kivennäis-
vedellä. Hän söi puolet kanankoivesta ja asetti sen
varovasti takaisin lautaselle. Haluatteko nähdä tä-
män, hän kysyi ja heilutti kirjelappua. Hän asetti
sen pöydälle lautasen viereen. Katselin sitä, käsiala
koukeroinen, mahdoton sanoa, oliko se miehen vai
naisen. Jos minun olisi täytynyt veikata, olisin sa-
nonut sen olevan naisen kirjoittama. Onko teillä
aavistustakaan, kuka tämän takana on? Hän pudisti
päätään. Sitten hän painoi katseensa. Ei, hän sanoi.
En tiedä, en ole tehnyt kenellekään mitään pahaa.
Mutta on ihmisiä, joihin olen vaikuttanut. Ja heillä
on pakkomielteitä, tiedättehän. Tämä ei ole ensim-
mäinen kerta. Tiedättekö, millaista on herätä siihen,
että joku katsoo sinua ikkunasta? Tai millaista on
ottaa nautinnollinen suihku ja havahtua siihen, että
suihkuverhon takana on joku? Mutta sellaista ei ole
tapahtunut vuosikausiin. Miksi ette... Mutta lopetin
lauseeni kesken, koska ymmärsin, että en ollut tar-
peeksi hienotunteinen. Se oli herpaantuminen, her-
paantuminen, johon minulla ei olisi ollut varaa. Hän
avasi silmänsä aivan auki. Miksi en ole poikani luona,
hän sanoi. Aivan. Koska pelkään, olen magneetti, joka
vetää hulluja puoleensa. Tekisittekö itse niin, teki-
sittekö? Minne menen, minua seurataan. Turvamie-
het kyllä pitävät huolen siitä, että hänelle ei tapahdu
mitään. Minut he haluavat.

lauantaina, syyskuuta 25

Tarkkailijamme ujutti kättään merkitsevästi
takkinsa poveen, ajattelin siellä olevaa raskasta,
kiiltävää, mustaa pistoolia, joka tuoksuisi ase-
rasvalta, kenties hän edellisenä iltana oli hellästi
purkanut pistoolinsa osiin ja hieronut siihen
rasvaa vasikansäämiskällä. Hänen kasvonsa
olivat Välimeren tyyppiä, piirteet terävät, kovat
ja säännölliset, nenä suora, silmät näkymät-
tömissä kulmakarvojen alle jäävissä varjoläi--
kissä, ilme keskittynyt, uhitteleva, jopa teat-
raalinen sen vuoksi, että hän huomasi minun
katsovan häntä. Meidän on mentävä, sanoin
seuralaiselleni, mutta hän piti päätään pöydäl-
lä, silmät suljettuina, suu jähmettyneenä etäi-
sesti hymyä muistuttavaan. Suojelupoliisi,
sanoin hänelle, suojelupoliisi, maistelin sanaa
ikään kuin se olisi ollut kaukaa tuotua kaviaaria,
maistelin sanaa mielessäni ja annoin sen liukua
pitkin aivopoimujeni kosteansilkkistä pintaa.
Maasto levisi autiona ja tasaisena, harmaan
vihreänä harmaan taivaan alla. Tarkasti kat-
soen saattoi huomata pienten sienien nosta-
neen itsensä esiin tuosta kuivalta vaikuttavasta
maasta. Siellä täällä, kaukaisuudessa, törrötti
jonkin kylän kellotapuli. Kuolema on väril-
tään likainen, raudanharmaa, ruttoinen ja
vihertävän musta. Tämän sanoessani iskin
häntä napakasti päähän kädelläni ja hän
nousi ja katsoi minua kuin se kuningatar,
jonka pää putosi Vallankumousaukiolle
lokakuun 16. päivänä 1973 täsmälleen kello
12. Vedin hänet perässäni. Tarkkailijamme
nousi, tiesin hänen nousevan samanaikai-
sesti tai korkeintaan muutamia sekunteja
myöhemmin, ja seurasi meitä. Huomiota
hän olisi herättänyt vain poissaolollaan.
Sanoin tämän seuralaiselleni ja hänen
naurunsa kaikui marmorisen laipion alla.
Hissipoika kumarsi niin kuin olisi opetellut
sitä liikettä koko ikänsä, ja vei korostetusti
sormensa painikkeelle näyttäessäni hänelle
kahta pystyssä pitämääni sormea. Toinen
kerros, huone se-ja-se. Seuralaisen horjui
siinä määrin että minun oli painettava häntä
koko painollani vasten hissin seinää jotta hän
ei olisi lyyhistynyt. Hissipoika käänsi katseen-
sa pois niin kuin hänelle epäilemättä oli ope-
tettu hissipoikakoulussa, tai missä hän sitten
olikaan ammattiinsa harjoittunut. Se vaatii
suurta taitoa tilassa, jonka seinistä kolme nel-
jännestä muodostuu peileistä tai peilin tavoin
heijastavista metallipinnoista. Sitten kuului
ääni, ikään kuin kaksi flyygelinkoskettimen
pehmeätä iskua, ja ovi avautui. Hissipoika
kumarsi ja minä nyökkäsin hänelle ja vedin
seuralaiseni perässäni. Pitkä käytävä,
vaaleanvihreä kokolattiamatto. Minä en
kykene tähän, seuralaiseni sanoi. Kävele
pitkin seiniä, sanoin hänelle, älä katso alas.
Huone se-ja-se, me olimme sen edessä.
Katsoin kummallekin puolelle, ei ketään.
Epäilemättä tarkkailijamme odotti, odotti
että saisi pistää päänsä esiin. Huoneen ovi
avautui raolleen ja astuimme sisään. Hän
istui teräksestä ja mustasta nahkasta oudosti
taivutetulla ja pingotetulla tuolilla. Hänen
yllään oli hyvin lyhyt mustaa silkkiä olevaa
mekko. Hänen taitavan plastiikkakirurgin
huolellisesti muovaamien neljän rintansa
puolipallot kohosivat ja laskivat hitaasti
tuon ikään kuin hänen ylleen valetun silkin
alla. Hän nousi ja käveli luokseni, ojensi
kätensä ja katsoi suoraan silmiini. Lontoo,
hän sanoi. Tiirikka. Se on nimi, jota käytän
näytellessäni ja sitä nimeä käytän nytkin.
Te olette lääkäri. Oletteko hoidellut ke-
tään viime aikoina? Hänen hymynsä paljasti
jokaisen virheettömän valkeista posliini-
hampaistaan. Jos ei häntä oteta lukuun,
hän sanoi ja nyökkäsi kohti seuralaistani,
joka oli nukahtanut toiselle samanlaiselle
tuolille. En tee sitä enää, sanoin hänelle.
Se on loppu. Harmi, hän sanoi. Minä olisin
voinut, ymmärrättehän, kun olin lapsi olin
toivottoman ihastunut perheemme lääkä-
riin. Mutta se ei, kuten varmasti ymmärrätte,
ole se mitä haluan teiltä pyytää. Hän istui
tuolilleen ja osoitti minulle paikan matolta
edessään. Istukaa, hän sanoi. Istukaa niin,
että laitatte jalkanne ristiin. Tein kuten hän
sanoi, ja hän sulki silmänsä noin kahdeksi-
kymmeneksi sekunniksi ja avasi ne sitten
apposen ammolleen. Tuijotin noita suuria
silmiä, joiden iirikset näyttivät liekehtivän
hentoa, vihertävää valoa. Tämä, hän sanoi
ja kaivoi käsilaukustaan kirjepaperin. Tämä
oli jätetty minulle. Tässä uhataan paitsi
minua niin myös perhettäni. Itse olen
valmis kuolemaan, mutta poikani... Hän puristi
huuliaan tiukasti yhteen ja puri hampaitaan.
Minun poikani... Minä haluan, että te pidätte
huolen siitä, että mitään ei tapahdu. Haluan,
että te valvotte hänen jokaista askeltaan ta-
lomme ulkopuolella. Haluan, että te otatte
selvää kaikesta siitä, mikä häntä tämän perus-
teella uhkaa. Hän heilutti paperia kädessään
niin kuin olisi vilvoittanut kasvojaan. Korvaan
toki kaikki kulunne, ja maksan teille hyvin ajas-
tanne, voitte olla siitä varma. Mistä olette kuul-
leet minusta, kysyin häneltä. En ole voinut vält-
tyä siltä, hän vastasi nopeasti. Kuin tyrkäten
shakkinappulan huolimattomasti juuri siihen
kohtaan, johon se kuuluikin. Oletetaan, että otan
tarjouksenne vastaan, sanoin hänelle. Ei, hän
sanoi. Emme oleta. Te otatte sen vastaan, ette
muutoin olisi siinä. Voitte kutsua sitä kohtaloksi,
tai sitten voitte kutsua sitä jumalaiseksi väliintu-
loksi. Hän hipaisi kaulaansa, ja sitten ylemmän
vasemmanpuoleisen rintansa huippua. Olen
nähnyt teidät pelaamassa, hän sanoi sitten. Tovin
kuluttua hän jatkoi: siellä ojentelette panoksianne
puuteroitujen rintojen yli kurkotellen. Kuvittelette,
että mikään maailmassa ei voisi koskettaa juuri
teitä. Se on harhaa. Se on suurin harha, johon
ihminen koskaan voi hukkua. Neljäsataa naulaa
kiillotettua marmoria, hän sanoi ja osoitti lattiaa.
Niin kiiltävää, että tuota lattiaa katsellen voisi
hyvin ehostautua. Niin kiiltävää, että toisinaan
tunnen putoavani siitä läpi. Ja te sanotte, että
ette halua minua. Ei. Haluatte, mutta ette voi.
Ei, ette halua, ettekä voi, ja sitten: äkkiä
kaikki onkin toisin. Ette kykene ajattelemaan
mitään muuta kuin, ja hän nosti kätensä ja
levitti sirot kämmenensä auki. Sitten hän nousi,
käveli seuralaiseni luo ja varsin ammattitaitoi-
sen näköisesti taputti ensin hänen poskeaan,
sitten levitti hänen toista silmäänsä auki ja kat-
soi sisään. Se ei kuulu minulle, hän sanoi. Mutta
voisitte pitää hänestä parempaa huolta. Se ei
kuulu minulle, minä sanoin. En ole mikään vel-
jeni vartija. Mutta olette lääkäri, hän sanoi.
Vaikka eihän se todella minuun liity. Varmasti
tiedätte mitä teette. Kaikilla rintamilla. Var-
masti olette perillä siitä, mihin kaikki johtaa.
Teidänlaisenne mies. Varmasti te ymmärrätte,
mitä kaikki on. Hän kaivoi käsilaukustaan esiin
kultaisen pillerirasian ja asetti yhden valkean
ja pyöreän pillerin kielensä alle. Varmasti te
olette perillä kaikesta, hän sanoi. Oletteko val-
mis siihen, että teidän täytyy kenties käyttää
väkivaltaa, hän kysyi sitten. Tai: oletteko valmis
siihen, että teidän täytyy kenties jonakin hetkenä
tulla väliin? Minä tiedän, että he ovat tosissaan.
Aistin sen. Hänen äänensä muuttui hiljaa kor-
keammaksi, kunnes se muistutti huilun ääntä.
Tiedän, että he haluavat minut. He sieppaavat
ensin poikani ja sitten saavat minut. He halua-
vat minut hajonneena, kuin marmoripatsaan,
joka sitten voidaan sulkea jonkin yksityisen
keräilijän kokoelmiin. Minulla on oikeus, hän
sanoi, kyyneliä poskillaan, minulla on oikeus
puolustaa itseäni. Ja teillä on velvollisuus tehdä
se.

perjantaina, syyskuuta 24

Että ikkuna on ruudutettu tätä oksistoa
joka on hieman pelokas, petosta, selvinnyt
maanjäristyksistä vuosina 1933, 1936, 1943,
1957, 1958, 1966, 1970, 1985 ilman mitään
rakenteiden vaurioitumista. Runnellut
lakanat hänen allaan, tämä on yksinkertaista
vihaa ja uhrimieltä, ja ylimieltä, joka naa-
mioituu hyvyydeksi, ja joka meissä on. Hän
ei muistanut kuolleensa jo kerran. Preferenssi
1: sääret. Preferenssi 2: reidet. Ei muuta. Kuun-
pimennys oli sileä, tumma ja äänetön. Hänet
saksittiin pois, ja jäätävässä vedessä hän
huuhtoi kasvonsa ja kätensä. Myöhäiskapitalis-
tinen yhteiskunta, myöhäispapillinen yhteis-
kunta. Olen puolustanut muutamaa tavallista
lääkärin toimeen kuuluvaa menettelyä. Ne
kuuluvat asiaan. Hän makasi tuolilla 14. päivänä
syyskuuta tänä luojan vuonna ja hänen silmänsä
vaativat avausta. En edes käsitä, kenelle tämän
jätän. Niille, jotka ymmärtävät lukeman auton
kojelaudassa, ja niille joilla on tärkeimmät elimet
tallella. Jos ne eivät ole ruumiin seinien sisä-
puolella, niin edes tallelokerossa. Eräs tuttavani,
kutsutaan nyt häntä vaikka W:ksi, käsitti talonsa
suurena tallelokerona. Seinillä oli hallitsijoiden
kuvia, joihin hän hieroi toisinaan siemennestettään.
Kenties tämä on liian hyväksyttävää ollakseen totta.
Köyhän ja rikkaan pöydät ovat eri pöytiä, ja
heidän paitansa ovat eri paitoja, köyhän hiki tuoksuu
toiselta kuin rikkaan. Olen kokenut yhden sodan,
yhden vangiksi joutumisen ja yhden kolmen vuoden
kidutuksen. Leikkasin irti hänen henkilöllisyytensä
ja jauhoin sen tomuksi. Tämä tomu, tässä. Hän
makasi tuolilla yöhön asti, siihen asti että kaikki oli
harmaata ja noettua. Sitten hän nousi, hieroi otsaansa
ja näki minut. Hän kavahti taapäin. En muista, mitä
tuon jälkeen tapahtui. Muistan kyllä hänen reitensä,
ja muistan hänen tuoksunsa hyvin. En tee kauppaa
siitä, jonka maun tunsin. Teen kauppaa vain itsestäni,
ja muutamista elimistä, jotka olen ostanut pimeästä.
Ulkona nousivat elefanttimaisen pulleat amerikkalaiset
automobiilit, ja niiden elefanttimaisen pulleat ajurit.
Puhtaan väkivallan iänkaikkinen, ehdoton muuttumat-
tomuus ihmisessä, puukuvat, jotka tuollakin muistin,
ja hämmästyttävällä tarkuudella puuhun kuvatut
silvotut elimet. Hän oli selvinnyt elämästään, ja nyt
hän etsi itseään, kuten heillä on tapana sanoa. Sanoa
äänellä, joka on kuiva. Ja naurahtaa sen perään,
kuivaakin kuivemmin. Ja juoda sen perään kuivaa
valkoviiniä, mieluiten saksalaista. Pitkät norot
lirisivät hänen poskillaan kuin kyynelvirta, ja hän
nauroi ja kallisti lasia. Me istuimme hotellin baarissa
ja meitä tarkkaili mies, jonka kenkiin olin hyvin kiintynyt.
Bootcut farkuissa, ja saappaat, jotka olivat mustaa
kauniisti parkittua nahkaa. Olisin halunnut nähdä
hänen muistiinpanonsa meistä, olisin halunnut
nähdä. Horatius oli sentään runoilija eikä pelkkä
nilkki. Vergilius oli sentään runoilija eikä pelkkä
psykopaatti. Masennus piti ihmiset loitolla meistä.
Me olimme jakajia, ja he ottivat mieluusti kyllä
vastaan korttimme. Hän ojensi hymysuin omiaan,
kaikenkirjavia luottokortteja. Minä ojensin omiani,
merkittyjä kortteja, ja tarkkailijamme kirjoitti kiivaasti.
Hän koetti epäilemättä kertoa selvästi, hän kirjoitti,
tai oikeastaan puhui, aivan määrätylle yleisölle,
jonka taipumukset ja kenties reaktiotkin hän tunsi.
Toisaaltaa hänen kasvatuksensa, ja ehkä hänen
luonteensakin, esti häntä tietyllä tavalla kerskaile-
masta, ja kenties hän tunsi jonkinlaista keimailevaa
tyydytystä voidessaan kuvata omaa käyttäytymistään
ja rooliaan ellei nyt suorastaan naurettavaksi niin
ainakin sen sävyiseksi, toisaalta hän pyrki vaikutta-
vuuteen pitäytymällä pelkissä tosiasioissa, kylmissä
ja kuivissa tosiasioissa, ja ryyditti kertomustaan ku-
villa vain sen verran, että ei tullut sortuneeksi
kuivaan ja mielikuvituksettomaan raportointiin.
Hän siis vaivasi jatkuvasti päätään sillä, miten
hänen sanansa vaikuttavat kuulijoihin. Toisinaan
hän sipaisi kaulansa arpea, muistoa luodista, joka
oli vähällä viedä häneltä äänihuulet. No niin, sanoin
tämän seuralaiselleni ja kuuntelin tyydyttyneenä
hänen nauruaan. Sytytin savukkeen. Tulitikku
katkesi, koska olin liian väkivaltainen. Pudotin
sen pöydälle kuin kuolleen hyönteisen. Se alkoi
liikkua, tuli yhtenäiseksi ja lukuisilla jaloillaan
juoksi pois pöydän pinnalta, kenties sen alle.
Katselin vaivihkaa, huomasiko seuralaiseni tätä,
ainakaan hän ei ilmaissut mitään, hänen silmänsä
eivät olleet kiinnittyneet sinne eivätkä hänen kulma-
karvansa olleet koholla. Mietin hänen muita
karvojaan, noita karkeita karvoja, jotka työntyivät
pikkuhousujen hienokudoksisen kankaan läpi kuin
piikit ja tuntuivat huuliin sopivan teräviltä. Olimme
pyhäinjäännöksien ympäröimiä, ja papit kiertelivät
yläpuolellamme kuin haukat. Heidän katseensa olivat
tummat. Söimme kateenkorvaa heidän katsoessaan
ahnaasti. He lähestyivät, mutta hypähtivät aina
takaisin kun heilautti hiukan nyrkkiään. Eivät he
todella olleet typeriä, vaan henkistyneitä. Ei ollut
heidän syynsä että maailma oli muuttunut. Ei
ollut heidän syynsä, että reliikit vaikuttivat niin
kuin ne vaikuttivat. Tämä on naula, jolla Kristus
naulittiin. Tämä on kappale pellavaa, jolla hänen
haavojaan pyyhittiin. Tämä on se malja, johon
hänen vertaan ja nesteitään valutettiin. Kaikki
samalla keltaisella äänellä. Tämä on pala sitä
nahkahihnaa, jolla hänet aluksi sidottiin puuhun.
Tämä on sitä hiekkaa, johon hänen verensä valui.
Tarkkailijamme oli muuttunut. Hänen katseensa
oli esitystään aloittavan näyttelijän katse, valpas
ketun katse sen havaitessa pienen väräjäväkor-
vaisen jäniksen. Huomenna olemme jo toisaalla,
sanoin hänelle. En sanonut, että huomista ei
koskaan tulisi. En sanonut, että minun tehtäväni
on valehdella. Tarkkailijamme kuuli kaiken, hän
suipisti huuliaan ja kirjoitti nopeasti kaiken.
Hän näytti hetken aikaa tyytyväiseltä, sitten sama
vanha tarkkailijuus palasi häneen. Olimme
kaikki palanneita, kuin isänsä luo saapuvia poikia,
jotka ovat kukin kokeneet oman kohtalonsa ja
omat seikkailunsa. Kenties se oli liian rakkaudellista
ollakseen totta. Kenties minä olin totta. Silloin
luoksemme saapui livreepukuinen pieni mies, joka
odotti muutaman sekunnin, sitten sanoi vaimealla,
tukahdutetulla äänellä: teitä odotetaan, huone se-ja-
se. Hän todella sanoi huone se-ja-se. Huone se-ja-se,
kysyin häneltä ja hän ojensi lapun, johon huoneen
numero oli merkitty numeroin ja katsoi samalla
merkitseväisesti tarkkailijaamme. Kohautin olka-
päitäni. Seuralaiseni sytytti savukkeen ja puhalsi
savua kohti tuota pienikokoista livreeolentoa. Liv-
reeolento katosi siinä silmänräpäyksessä, savun
turvin ja me olimme takaisin vanhassa maailmassa.
Tarkkailijamme oli selvästi seulomassa maailmasta
esiin niitä vahingollisuuden pesäkkeitä, jotka hyvin
tunsin. Meidän sisäsämme oli lukuisia tuollaisia
pesäkkeitä. Seuralaiseni silmät olivat hämärän
peitossa, hänen äänensä oli uninen: kreivitär de
Pryune kuoli 35-vuotiaana, viisi vuotta sitten minun
elämässäni, ja minäkin olen käynyt kuoleman por-
teilla... Eikö tuo ole liioittelua, sanoin kun hän laski
päänsä pöydälle ja varisti tuhkaa savukkeestaan
poskelleen. Ei, hän sanoi, kun muistikirjaakin pitää
tällä tavoin, niin kirjaimista putoaa ruosteenpunaisia
hiukkasia, jotka järjestyvät toiselle, tyhjälle sivulle
hyvin harjoitetun joukko-osaston tavoin, ja heidän
juonittelunsa puolestaan säteilevät paperin läpi
sen toiselle puolelle ja muodostavat sen salaisuuksien,
juonien ja kiiman verkon meidän päihimme, ja
tämän sanoessaan hän koputti lusikalla kalloaan

torstaina, syyskuuta 23

Etäältä katsottunahana tämän voisin ottaa hyvänä vitsinä, tai viihdyttävänä kauhutarinana, jonka neuropatian hovimestari on sepittänyt yksinäisinä iltoinaan. Luganossa, järven rannalla, siemaillen samalla paksua verikeittoa. Mielestäni sairaalat muistuttavat ravintoloita, ja siksi pidänkin ravintoloista mutta vihaan sairaaloita. Piippu oli valmistettu kanervan juuripahkasta, kenties pienten metsämenninkäisten hyväilemästä pahkasta. Olin varma siitä, tunsin heidän pienten sormiensa liikkeen nenälläni polttaessani sitä. Savu on aavistuksen purppuraista. Mutta yhtä kaikki kaunista osuessaan laipion lukuisiin kipsikuviin. Aamulla on mentävä kirkkoon. Ennen sitä: yksi piipullinen. Sen jälkeen: yksi piipullinen. Vilkaisin toistuvasti rannettani, jos suonet ovat koholla ja sinertävät oikeansävyisesti, kaikki on hyvin. Siihen tarvitaan luonnonvaloa. Neuropatian hovimestari kenties luuli tukehtuvansa, vaikka häntä ammuttiin rintaan. Katselin kuinka hän vaipui hitaasti maahan, vääntelehti siinä ja sitten nousi ylös, pyyhki nenäliinalla rintansa ja jatkoi kirjoittamista. En kestä sairaaloita sen vuoksi, että ne ovat ravintoloita, joissa juominen on kielletty
Sadismi
masokismi
ekshibitionismi
voyeurismi
anilingus
koprofilia
urolagnia
fetisismi
kleptomania
pyromania
nymfomania
satyriasis
et cetera

Suru ja vaalea-asuisuus

Algolagnia

Ja jähmettyy ja katsoo itseään ja hymyilee

Puhdistan itseni höyryllä ennen astumistani
ulos ja samalla tavoin palatessani takaisin

Rikoksen professori

Neuropatian hovimestari

torstaina, syyskuuta 16

Mutta siinä kun jossakin sanotaan aivastettaessa: terveydeksi, niin tuossa maassa sanotaan: varmuudeksi. Jossakin muualla sanotaan: kuolemaksi. Aivastelijat on suljettu omille asuinalueilleen. Toisaalla taas sanotaan: elämäksi, ja pidetään tapana ryypätä heti sen jälkeen lasi viiniä.
Ja äkkiä on yö. He etenevät heikossa kajastuksessa, joka näyttää varastoituneen lumeen, näkee vain muutaman metrin, ja sekin on samaa, pelkkää tasaista peltoa puolin ja toisin, ei edes ojia näkyvissä. Sitten toinen sanoo: stop. Minä olen kadottanut sormukseni. Mitä? Minä olen kadottanut sormukseni. Ja vaipuu maahan epätoivoisena ja sanoo: yhtä hyvin voisin kuolla. Tämä on helvetti. Sormuksesi? Sormuksesi? Vetää toisen niskasta ylös ja sanoo: unohda kaikki mitä olet maailmasta saanut, me emme ole nyt siellä. Mutta toinen on jo kuollut ja vaipuu lumeen. Sitten toinen kiskoo takistaan irti karkeita mustia langanpätkiä ja sitoo ne toisen sormeen. Matka jatkuu hiljaisuuden vallitessa
Kaunokirjallisuudessa henkilöiden voima perustuu heidän laskettavuuteensa. Ajatelkaa Kuolleita sieluja.
Pyrkimykseni on kirjoittaa keskeneräisiä henkilöitä. Kun henkilö ei ole keskeneräinen, hän on ehdottoman kuollut. Vahaa ja halpaa parfyymia. Ei mitään kestävää. Jos sellaisen hautaa, se ei nouse koskaan.
Hän kumartui ja tarttui vikkelästi pitkäkaulaiseen mittapulloon, kohotti sen vasten valoa tarkistaakseen, että neste ulottui merkkiin, peitti suun kämmenellään, käänsi pullon ylösalaisin useita kertoja ja tyhjensi sen koeputkeen, jonka pohjasta kohosi myriadeja hopeakuplia ja totesi: yksitoista pilkku kaksi, vielä on aikaa. Hän poikkesi linnaansa, siis siihen asuntoon, joka oli puoliksi romahtaneessa kerrostalossa. Hänellä oli mielessään muutakin kuin vain jättää lankonsa lahjoittama ori talliin tai nuuhkia maalaisilmaa, joka kylläkin oli sangan hiilipölyn täyteistä.
Hänellä oli näet veli. Mutta miksi ihmeessä? Eiväthän he toisiaan muistuttaneet. Tai muistuttivat: yhtä paljon kuin negatiivi muistuttaa vedosta. Siis täysin ja ei lainkaan. Laillinen, biologinen veli. Tuota nimitystä on sovittu käytettävän sellaisista kohteista, jotka ovat saaneet alkunsa samoista miehisistä rauhasista ja kasvaneet samassa kohdussa. Hänellä oli siis veli. Mutta miksi? Sano pois vain: miksi sitä ei koskaan ole kerrottu? Niin: siinäpä se: juuri sen vuoksi!
Mutta ilmeettömät marmorikasvot. Kenties veistäjä on veistäessään ollut liiaksi ajatuksissaan. Ajatukset ovat olleet kovin moninaisia: kosketelleet yhteiskunnallisia aiheita.

lauantaina, syyskuuta 11

Mutta jokin pisti häntä. Hän tunsi sen ensin kuin paarman kävelynä niskansa tienoilla, kaulusten lyhyeksi kuluttamien hiusten metsikössä, ja sitten hän todella tunsi sen pistona, niin kipeänä, että hän huudahti ääneen. Omatunto, kenties omatunto, vaikka sen pistoksen katsotaankin yleensä tuntuvan jossakin rinnan tienoilla, siellä missä sydän on, siellä missä useimmat rasvapeitteiset elimet makaavat omissa onkaloissaan, mutta niska, miksi ei, miksi ei omatunto voisi sijaita jossakin niskan tienoilla. Ajatellessaan asiaa hän alkoi muistaa lukeneensa joskus jotakin siihen viittaavaa, kenties jotakin kiinalaista akupunktiota käsittelevää tutkimusta, jonka hän oli napannut lapsena käteensä äitinsä kirjahyllystä

perjantaina, syyskuuta 10

Usein tilat voivat olla mykistettyjä
mykistäminen ja valaiseminen liittyvät toisiinsa
mykistävä ja valaiseva
Mykkä joka osaa puhua

mykkä kuin aasi
maistikirja
maistinvarainen
maistot

torstaina, syyskuuta 9

ja kumartui takaisin sohvan puoleen, riisui taas toisen kenkänsä, ja löysi muovilusikan, nousi ylös etsien katseellaan jotakin johon työntää sen, ja havaitsi makaronisalaatin ja sai alas muutamia paloja ennen kuin kääntyi katsomaan tyhjää oviaukkoa ja sen lävitse, hänen hiljaiset askelensa tuon käytävän matolla kohti valoahehkuvaa ovea, ja hän työnsi tuon puoliavoimen oven kokonaan auki ja kääntyi ja sulki sen perässään, sulki sen varovasti ja kääntyi ja katsoi suihkua, joka roikkui vasten lattiaa, ja hän veti jalastaan toisen kenkänsä, riisui takin, housut, puseron kaiken yhdessä hetkessä ja seuraavassa hetkessä seisoi pisaroiden alla ja höyryn ympäröimänä, ja astui ulos tuosta höyrystä vain ottaakseen käteensä laventelintuoksuisen pyyhkeen ja kääriäkseen sen ympärilleen ja kävelläkseen takaisin halliin, miltei äänettömin askelin, ja seisoi hetken tumman oven edessä ennen kuin ojensi kätensä
Jos olisin alkanut elämäni toisesta päästä, siis lopusta, asiat olisivat voineet järjestyä.
Kokoelma omituisia paikkoja.
Kuuron leikkiminen
sokean leikkiminen
Karhuntaljat, valkeat sohvat ja valumuoviset tuolit
Kuoleman hetkellä muutama sekunnin sadasosa sinertävää
säteilyä
siinä kaikki
Virittyneet eläimellisen lempeät ahdistuksen
värittämät kasvot