noin synkeä kuono ei nähdäkseni voi kuulua kunnialliselle ihmiselle, mutta kyyneleet, kyyneleet sulattavat ikiroudankin, miksei sitten tätä, miksei sitten tätä, kuinka, metallista ilmaa, metallista tosiaan niin kuin piintynyt raudan maku veressä. No niin, nyt kahisivat heinät siihen malliin että meidän lienee parasta pysähtyä, sinun ja minun, ja katsella toisiamme, arvailla mitä ajattelemme ja ehkä koetella miksi aamuisin aina kuljemme unisina ja miksi iltaisin tuntuu kuin jokainen ihokarva reagoisi jokaiseen pieneenkin ääneen