Niin, nousen, mutta mitä muuta teen kuin tosiasiallisesti laskeudun, en alas portaita, ei, jotakin paljon pahempaa. Ja kun olen polvillani, ajattelen olevani jossakin vielä paljon alempana, ajattelen olevani täysin alaston, vailla minkäänlaista suojaa, olen olemassaoloni äärirajoilla. Mitä voisin tehdä parhaalla tavalla, tarkoitan: mitä minun tulisi tehdä jotta edes jokin minussa voisi kohota ylemmäs? Loppujen lopuksi sen pelkkä ajatteleminenkin aiheuttaa minulle jatkuvaa pahoinvointia ja päänsärkyä, eikä mitään tavallista pahoinvointia, se olisi liian helposti kestettävissä, ei mitään tavallista vaan hyvin erityistä kuvallista pahoinvointia, jossa näen jatkuvasti syntyviä uusia viivoja, näen niiden voiman ja kauneuden. Tämä on kirottua ja sietämätöntä. Kun sitten nousen ja katselen punaisiksi muuttuneita polviani ja koetan tunnustaa itselleni mitä nyt milloinkin on tunnustettavana ja koetan hyväksyä mitä nyt milloinkin on hyväksyttävänä ja koetan sietää mitä nyt milloinkin on siedettävä