maanantaina, tammikuuta 31

Tarkkailijamme istui Dodgessaan. Hän oli palannut
levolliseen tilaan. Koirankasvoiset jumalat. Anna
hänelle violetti liitu. En halua violettia liitua, haluan
vaaleanpunaisen lyijykynän. Anna hänelle violetti
liitu. En halua violettia liitua, haluan vaaleanpunaisen
liidun, hän sanoi. Anna hänelle purppura liitu, anna
hänelle mitä hän tarvitsee. Mutta hän ei tarvinnut
muuta kuin vaaleanpunaisen liidun. Ei, hänen
äitinsä sanoi ja istuutui tuolille. Pian sadetakista
valuva vesi oli tehnyt lammikon tuolin alle. Mitä
sinä haluat? Vaaleanpunaisen liidun. Sellaista ei ole
olemassa, hänen äitinsä sanoi. Sellainen on olemassa,
hän sanoi. Sellaisen täytyy olla olemassa. Piirros ei
valmistu ilman sitä. Hänen äitinsä katosi pikkuhiljaa,
lopulta hänestä oli näkyvissä enää hyvin heikko, sumu-
mainen harmaansininen jälki paperin vasemmassa
yläkulmassa. Mutta hänen äitinsä nenän saattoi silti
erottaa selvästi, se oli terävä ja helposti joka paikkaan
työntyvä. Joillakin teräväkuonoisilla koiraeläimillä
oli samanlainen nenä kuin hänen juutalaisella äidil-
lään. Oikeastaan hänen äitinsä oli pitkälti nenä, muut
hänen ominaisuutensa jäivät nenän varjoon. Tarvitsen
vaaleanpunaisen liidun, hän sanoi. Jotta voin piirtää
sinut todella. Hänen äitinsä oli silloin jo toisessa
huoneessa eikä kuullut veitsensä hakkaavan äänen
ylitse mitään. Hän jätti piirroksensa, astui sen päältä
ja istuutui solmimaan kengännauhansa. Hän meni
keskustelemaan aiheesta Ericin kanssa. Voisimme
tuikata talon tuleen, Eric sanoi ja heilutteli sytytintä.
Hän etsi sopivia kuivaneita lehtiä ja roskia ja he kasa-
sivat ne portaiden viereen, sopivaan kohtaan. Sitten
Eric sytytti kasan, he katsoivat riemuissaan kuinka
tuli nousi hehkuvista lehdistä ja tavoitteli kiveä ja
puuta. Sitten he juoksivat pois. Mutta kun he olivat
päässeet niin kauas että heitä kumpaakin hengästytti,
alkoi sataa kaatamalla. Eric juoksi erään talon pihassa
olevan auton luokse, avasi sen oven ja he menivät sisään.
Pian sade loppui ja Eric sytytti lähtiessään auton penkin
palamaan. Kun he olivat ehtineet niin kauas, että
mitään ei enää näkynyt, kuului valtava räjähdys. Ericin
ilme oli voitonriemuinen, uhkapelaajan ilme kun hän
tietää häviävänsä jälleen kerran. Hänkin oli tyytyväinen
siitä, että Herra oli heille tänään niin suopea. He luikah-
tivat puiden suojiin ennen kuin poliisi- ja paloautot
ennättivät heidän kohdalleen. Eric oli nuorukainen,
jonka silmät näyttivät palavan. Sen vuoksi useimmat
tytöt tunsivat luontaista vetoa häneen. He keimailivat
hänen ympärillään, loivat häneen kiihkoisia katseita
ja keskenään ollessaan juoruilivat siitä, kuka tytöistä
oli koskettanut hänen farkunlahkeensa pullistumaa.
Koirajumala katsoi heitä. Haluan vaaleanpunaisen
liidun. Ilman sitä äitiä on mahdotonta piirtää. Lopulta
hän päätti antaa periksi, tarttui mustaan liituun ja
viimeisteli piirroksen. Eric kaivoi taskustaan palan
hasista, joka oli kääritty tiukasti ohueen muoviin.
Hän istui sijaamattomalla sängyllä ja rakensi
sprite-pullosta vesipiippua. Valo oli muuttunut
jälleen, se ei ollut enää mikään shakaalimainen tai
kojoottimainen ajatus käpälän heilauttamisesta.
Hän kaivoi yhden perunalastun pussista, sitten
toisen ja pinosi ne kielensä päälle. Sitten hän
jauhoi ne murskaksi, tunnusteli hetken aromi-
aineita ja antoi niiden mennä. Eric oli eräänlainen
vielä näkymätön piirros: hänet kehysti mies, jonka
silmät hyppivät puolelta toiselle ja joka levitti
lehtikultaa holtittomasti kaikkialle. Hän on
kullanut vaimonsakin, Eric sanoi. Tai pikemminkin
hänen nänninsä ja häpykumpunsa. Koko asunto
tuoksui Jamaikalta. Pyydetään tänne joku misu,
tarkkailijamme sanoi. Ei, Eric sanoi. Ne tulevat
hulluksi tästä. Naiset eivät kykene pitämään itseään
koskaan kurissa. Ne täytyy aina kullata, mutta va-
rovasti. Hänen hymynsä oli aavistuksenomainen
mutta selkeä. Kirkas samalla tavoin kuin mustan
liidun veto. Yksi viiva, joka yläpäästään haarautui
kahdeksi. Naiset ovat kovakuoriaisia, Eric sanoi
ja hohotti. Heidän jalkansa rapisevat samalla ta-
valla lattiaan ja he jättävät jälkeensä kultapölyä.
Hän avasi television, seurasi katseellaan tiukasti
yhtä jalkapalloilijoista, asettui seisomaan päälleen
sängylle edelleen katse numerossa 16. Sitten hän
painoi kaukosäätimen nappia, ruutuun ilmestyi
uutistenlukija, nainen, jonka ripset olivat huomat-
tavan huomattavat, ja Eric säikähti niin, että kaatui
sängylle. Mistä järvestä tuo on noussut, hän sanoi
ja sulki television. Hänen äänensä oli korkeampi
kuin tavallisesti. Vanha hänestä tuli hyvin nopeasti,
hänen ylähuuleensa kasvoivat ohuet, mustat viikset.
Tätä menoa kuolen ennen kuin täytän kaksikymmentä
minuuttia, hän sanoi ja hohotti. Hänen piirtämisensä
ei ollut vaikeata, riitti, että kuvasi viikset tarpeeksi
hyvin. Viikset lisäsivät hänen vetovoimaansa tyttöjen
keskuudessa, hänelle annettiin nopeasti lisänimi "Ranska-
lainen", koska joku tytöistä sanoi, että ranskalaisten miesten
peniksen keskipituus on yli 19 senttiä ja he lausuvat rakas-
tellessaan aina Baudelairea: kun silmät kiinni, syysillan
lämpimässä, sinun kuuman povesi tuoksua hengitän, niin
onnen rantojen ohitse vierivän näen auringon tulessa häikäi-
sevässä. Jokainen heistä kuvitteli itselleen tulevaisuuden,
joka oli yksinkertainen ja lempeä. Yksi heistä, hansikas-
suunnittelijan tytär Lucy, näki joka toinen yö unta
Ranskalaisesta ja heräsi joka aamu ohimot hiessä ja
oli onnellinen siitä, että saattoi nähdä ranteidensa siner-
tävät suonet ja tuntea sydämensä lyönnit. Koirajumalat
olivat tyytyväisiä. Päiväkirjaansa Lucy kirjoitti: jos suoneni
hetkeksi ovatkin täyttyneet myrkyllä, ei se kaada minua;
jos hetken aikaa katsonkin toiseen maailmaan, ei se voi
minua vahingoittaa. Hän pukeutui mustiin, harsomai-
siin vaatteisiin ja kuunteli mieluiten 80-luvun
kalifornialaista thrash-metallia. Viiksineen Eric
tavoitti uuden tason ihmisyydessään. Hän ei enää
ollut saapunut samantapaisten kuin ohdakkeiden
mutta vinhemmin tuulessa liikkuvien kasvien maa-
ilmasta. Lucy ajatteli, että Eric oli kulkenut noiden
kasvien läpi, että kasvit olivat koskettaneet hänen
hiuksiaan ja olkapäitään. Hän oli pateettisen
sentimentaalinen nuori nainen, joka jokaisessa
kuvassa kaatoi bordeauxia lasiin kasvot valkeaksi
maalattuina. Hän ei voinut mitään sille, että Eric
ei nähnyt eroottisissa kuvitelmissaan mitään hänen
kaltaistaan. Hän näki Ericin vaeltamassa hämärällä
takapihalla ohdakkeiden poikki, ohdakkeiden jotka
heiluivat tuulessa ja joiden piikit lävistivät ihon miltei
yhtä helposti kuin paidan kankaankin. Eric istui
sängyllä ja hieroi otsaansa. Hänen piirtämisensä ei
ollut vaikeaa, vaikeaa oli katsoa piirrosta myöhemmin.
Ajattelin sen olevan silkkiä, hän sanoi paljon myö-
hemmin. Ajattelin alttarin olevan silkkiä ja ajattelin
ruusut, ne johdattivat minut tänne. Tarkkailijamme
kuunteli hänen sanojaan mustan Dodgen penkillä
ja hymyili, hänen hymynsä oli helppo piirtää: se oli
viiva vedettynä vaakasuoraan, vapaalla kädellä ja
niin rennosti kuin mahdollista.

torstaina, tammikuuta 27

Olemmeko me kaukana Teknologisesta instituutista?
Elämä ympärillämme oli pimeää, hiukkasten liike
oli siinä määrin hidastunut. Kukon kiekaistessa
seuraava päivä oli jo mennyt, autojen torvien taajuus
oli muuttunut. Olimme yksin tässä pimeässä
maailmassa emmekä halunneet olla valaistuneita.
Hän oli kaivanut esiin siveltimensä, nuoli sen kärkeä
ja veti sen teräväksi huultensa välistä. Elämä ympä-
rillämme oli hidastunutta, autojen liike oli hidasta,
ne kulkivat kuin sohjossa vaikka oli kevät. Linnut
lauloivat puissa, jotka kylläkin olivat vielä tummia,
vailla lehtiä. Hän kaivoi esiin piirustuslehtiönsä.
Katsoin ikkunasta ihmisiä, joiden piirteitä oli mah-
dotonta erottaa, heiluttelin heille olutpulloa, mutta
he eivät nähneet. Me olimme heille yhtä ja samaa.
Kosmiset pulssit, sanoin hänelle. Olemmeko kaukana
Teknologisesta instituutista, hän kysyi ja vilkuili
ympärilleen silminnähden hämmentyneenä. Hän
kietoi silkkihuivia tiukemmin kaulansa ympärille
ja peitti sillä suunsa. Nyt sanat eivät enää tavoittaneet
häntä, ei hän liioin sanoja. Hänellä oli vain siveltimen-
sä. Hän jäi tuijottamaan kulkukoiraa, joka käveli
hitaasti pitkin seinänvierustaa. Kuvittele, että
kannat minua säkissä, sanoin hänelle. Hänen kas-
vonsa valkenivat kuin kynttilänvalo olisi osunut
niihin. Olet kelannut liikaa, hän sanoi vetäessään
huivin suunsa edestä. Olet kuin Platon. Sitten
hän pysähtyi, me olimme varsin korkean kukkulan
laella ja alhaalla savu pyörteili pitkin ja poikin
katuja. Se nousi ihmisten ikkunoihin asti, katseli
sisälle ja puhelikin heille. Se työntyi sisään avaimen-
rei'istä ja sai peitteli nukkuvat lapset, se työntyi
vanhempien makuuhuoneeseen ja hiveli heidän
ihoaan. Hän iski nyrkkeilysäkkiin ensin oikean
suoran, sitten vasemman koukun ja sen jälkeen
potkaisi sen alaosaan polvellaan. Sitten hän
kumartui hengittämään syvään, katsoi heiluvaa
säkkiä ja varjoa, jonka se loi lattiaan. Pieniä
kivipatsaita oli kaikkialla hänen ympärillään.
Osalla niistä oli keltaiseksi maalatut kasvot
ja rinnat, osa niistä oli tehty punertavasta
kivestä, osa niistä oli hiottu kiiltäviksi tai
kyllästetty vahalla tai öljyillä. Hän katseli
noita patsaita, kääntyi takaisin nyrkkeilysäkkiä
kohti ja alkoi takoa sitä uudelleen. Pisarat
roiskuivat ilmassa ja putoilivat mustalle vinyy-
limatolle. Sitten hän lopetti, pyyhki kasvonsa
pyyhkeellä, käveli keittiöön ja kaatoi itselleen
kupin teetä. Kivipatsaat katselivat häntä. Hän
katsoi kivipatsaita. Olemmeko me kaukana
Teknillisestä instituutista, hän kysyi. Hän nosti
kirjeen lattialta, katsoi osoitetta ja hymyili. Yöllä
kaikki muuttuu näkyväksi. Kivipatsaat heräävät
eloon. Niille on uhrattava. Ne vaativat sitä, eivät
ne halua mitään muuta. Kuoriainen juoksi yhdestä
nurkasta toiseen. Hän ajatteli värillisiä, houkuttele-
via naisia. Kaikkien pukujen täytyy olla samaan
aikaan herooisia ja koomisia. Hän hakkasi säkkiä
lisää, katsoi kuoriaista, katsoi kivipatsaita. Ihminen
jättää maailman. Hänen kasvonsa ovat tuhkanhar-
maat. Hänen suunsa, kulmakarvansa ja silmänsä
muodostuvat kirjaimiksi: T O D. Hänen ruumiinsa
palaa tulessa mutta ei kultainen pallo, jota hän
puristaa vasemmassa kädessään, jonka hän on
ojentanut suoraksi eteensä. Hän oli kuva aivoista,
joiden alaosasta nousi lepakon irvistäviä kasvoja
muistuttava muoto. Niille on uhrattava, eivät ne
halua mitään muuta. Mutta siis mikä mielettömän
kaunis pylly, hän sanoi. Kyllä, toinen sanoi ja karaisi
kurkkuaan, se... Kuinka hänen pakaransa lepäävät
tuolla tavoin sulokkaasti, kohoavat sivuilta, ovat
kiinteitä, kuinka ne nousevat noin. Tarkoitan että
esimerkiksi minulla on nämä kuopat tässä, ja hän
nosti jalkaansa niin, että hänen pakaransa muoto
näkyi selvemmin farkkukankaan lävitse, näetkö?
Minä antaisin mitä tahansa hänen pepustaan. Niin,
toinen sanoi, no, mutta ethän... Toinen selvitti kurk-
kuaan. Olen varma että sinun.... Tuollaisella taka-
puolella hän voisi helposti tehdä mallintöitä, minähän
yritän sitä, kuvittelin että jonakin päivänä olisin Voguen
kannessa, näethän, ennen kuin nenäni leikattiin minut
täytyi aina kuvata tietyllä tavoin varjossa, näetkö, tämä?
Tietysti, kyllä... Ja minut täytyi valokuvata aina tietystä
kulmasta, niin että varjo osui tähän kohtaan. Tietysti
näen sen... Mutta sinun nenäsihän... Ja sitten ne sanoivat
aina, että tissini ovat liian suuret pituuteeni nähden.
Näithän hänet, hänen rintansa ovat vain pienet ja kiinteät
ja aivan pyöreät. Ei, toinen sanoi, näin kyllä hänen mustat
hiuksensa, auringossa, pitkät hiukset, mutta... Ne eivät
roiku niin kuin minun tissini, eivät lainkaan, ja niiden
nännit ovat selväpiirteiset, kuin veistetyt, eivät leviä
ympäriinsä niin kuin minun. Ei, toinen sanoi, mutta
sinun... Mitä helvettiä sinä teet? Ei, ei, en mitään... Ei,
minun piti vain sanoa, että... Että rintasi... Toinen
kohosi suorempaan, että... Älä vittu sekoile koko
ajan, pidä itsesi kurissa. Pyydän anteeksi, en tar...
Ei, älä pyydä anteeksi, hän sanoi, ole vain vittu
sekoilematta koko aikaa. Niin, toinen sanoi, minä...
Ei, hän sanoi, minä en nyt vain ole naintituulella,
okei? Älä sekoile. En halua kuulla sitä, että olet
juossut taas poliiseja karkuun pilvipäissäsi ilman
toista kenkää. Hän avasi sadetakkinsa vetoketjun,
heitti takin tuolille, jolla oli lukuisia filmipurkkeja,
nosti sen uudelleen käteensä ja ravisteli veden lat-
tialle. Entä nyt, minne helvettiin sinä olet menossa?
Eikö sinun pitänyt syödä? Minulla on tämä pizza.
Niin, mutta halusin käydä... Katsomassa, jos hän
olisi joku sellainen, jonka... Älä vittuile, tässä on
pizza. Mitä, toinen sanoi vaimealla äänellä ja
nosti päätään. Niin, tämä työnnetään uuniin
ja sitten se syödään. Unohda kaikki muu jotta
pääsemme tästä. Unohda kuolema, unohda TOD.
Mitä tässä on, savustettuja sammakonreisiä
pellavaöljyssä? Äläkä koske siihen helvetti. Hän
avasi kaapin. Kirsikkapuun lastuilla savustettuja
ostereita? Sävellän musiikkia elokuviin ja tälläkö
minun pitäisi elää? Sohvan alla on puolikas aski
Lucky Strikeja, toinen sanoi. Sävellän musiikkia,
hän mutisi ja kaivoi purkista ensimmäisen savus-
tetun osterin. Ei, hän sanoi. Ei helvetti. Luuletko,
että voin ajatella kuoroa jos minun täytyy syödä
näitä? Mitä ne ajattelevat, ei vittu, ei helvetin
helvetti. Kirsikkapuun lastuilla savustettuja
ostereita. Miten helvetissä minä voin ajatella
kuoroa, jos minun täytyy kaivaa jotakin vitun
sammakonreisiä pellavaöljystä? Hän sytytti
sätkän, tuijotti ulos ikkunasta ja kaivoi toisella
kädellään osterin purkista. Sitten hän nousi,
haki sadetakin, veti sen ylleen ja palasi pöydän
ääreen. Jos poltan, minun ei tee mieleni syödä.
Mutta pian minun tekee mieleni syödä vielä
enemmän. On ajateltava ennalta, on unohdettava
ennen kuin muistaa.
Hän yritti saada avaimen osumaan lukkoon, koetti toisella
kädellään kannatella laukkua ja tunsi, kuinka hänen hameensa
sivu ja sukkahousut kastuivat ylhäältä valuvasta vedestä,
ja viimein hän sai avaimen lukkoon ja kääntymään ja ovi
avautui, hänen jälkeensä jäivät märät jäljet hallin marmori-
lattialle, hän ei katsonut tyhjää avointa hissiä, joka imi sisäänsä
avaimen äänen, hänen äänensä joka nousi kurkusta,
hän ylitti hiljaa maton ja laski laukkunsa lampun juurelle ja
kirjat tuolille, ja hän kääntyi ja yritti saada selkämyksen veto-
ketjua auki kävellessään kohti kylpyhuonetta, hän astui
kengistään ja pysähtyi ja veti harmaan silkkimekon yltään,
jätti sen taakseen, väänsi kylpyammeen hanan auki ja istui
ammeen reunalle riisumaan sukkahousujaan ja pudotti
ne kaakeleille, nousi pystyyn nyt alastomana, asettui
kylpyyn, miltei nukahti ja viimein nousi ylös, ojentui
ottamaan pyyhkeen kuivaustelineestä, kuivasi sillä
hiuksiaan, niskaansa, rintojaan, pakaroitaan ja reisiään,
kietoi sen ympärilleen ja käveli makuuhuoneeseen, oli
puoliksi valaistunut, avasi kaapin ja otti kylpytakin,
pudotti pyyhkeen lattialle ja pukeutui kylpytakkiin, ja sitten,
huomattavasti hitaammin, istui. Sängyn vieressä olevalla
luuintarsioin koristellulla pöydällä soi puhelin. Se soi,
ja hän istui oikea käsi silmien edessä niin kauan, että
soitto lakkasi. Hanhiparvi nousi vedestä niin hitaasti,
että hänen täytyi hieroa silmiään. Hän koetti katsoa,
olisiko niiden joukossa tummaa hanhea. Ei, hän ei
kyennyt näkemään. Hän nosti haulikon piipun, tähtäsi,
antoi sen sitten laskeutua ja huokasi syvään. Sitten
hän istui kauniisti veistetyn soutuveneen laidalle,
tarkasteli saappaitaan ja kiskoi maasta heiniä,
jolla pyyhki saappaista kuran pois. Puhelin soi
uudestaan, hän katsoi sitä ja peitti jälleen silmänsä.
Sitten hän nousi ja riisui kylpytakkinsa. Hän avasi
verhot ja katsoi vastapäisen talon ikkunaan, jossa
näkyi pöydän ylle kumartuneen miehen profiili.
Hän katsoi miestä niin kauan, että mies viimein
huomasi hänet ja käänsi päätään niin, että hänen
oma profiilinsa näkyi. Sitten hän laski hitaasti oikean
käden reidelleen, hieroi itseään ja nosti leukaansa.
Sitten hän kääntyi, vilkaisi olkapäänsä yli ja veti
verhot takaisin ikkunan eteen. Hanhet näkyivät
enää pieninä harmaina läikkinä. Koko parvi oli
yksi suuri harmaa läikkä, jota ei pian enää ollut.
Hän pyyhki öljytakkinsa hihalla haulikon tukkia,
ripusti sen olkapäilleen ja kääntyi pois lammelta.
Hän haki laukkunsa, kaivoi sieltä syvänpunaisen
huulipunan, Bloody Hibiscus, pienen helmiäisellä
koristellun peilin ja punasi huulensa. Sitten hän
työnsi peilin ja huulipunan takaisin laukkuun,
hyväili vasemmalla kädellään oikeata rintaansa ja
nipisti nänniään voimakkaasti. Hän käveli takaisin
makuuhuoneeseen, katseli verhojen peittämää
ikkunaa ja heittäytyi makaamaan sängylle. Otan
pillerin, hän sanoi toiselle ja toinen kääntyi katsomaan
hänen lantionsa ja uumansa ja rintojensa kaarta
hänen kurottaessaan vesilasia. Toinen laski hitaasti
pannun liekin päälle, otti jääkaapista jäitä ja pudot-
teli niitä lasiin ja kaasi lasin puolilleen bourbonia.
Sitten toinen kaivoi jääkaapista voita, lohkaisi siitä
lusikalla palan pannulle ja katseli kuinka se suli.
Toinen siemaisi bourboniaan, käveli äkkiä hallin
lävitse raollaan olevalle ovelle ja avasi sen. Hän
oli heittänyt kylpytakkinsa sängyn viereen, makasi
sängyllä peiton alla polvet koukussa ja luki kirjaa.
Miksi, hän sanoi nostamatta katsettaan kirjasta.
Pannu tärveltyy. Mene. Se olisi naurettavaa. Toinen
palasi keittiöön, otti jääkaapista kolme munaa,
rikkoi ne pannulle ja palasi makuuhuoneeseen.
Jos vie heidät eristettyyn paikkaan, niin kuin As-
toriaan, hän sanoi, ei kai ole syytä hämmästyä jos
he tuntevat olonsa hiukan kauhistuneiksi. Niin,
toinen sanoi, mutta, ja heilutteli lasia, jossa jäät
kalisivat. Ajattelin joskus, että hän olisi älykkäin
mies jonka olen koskaan tavannut, toinen sanoi
ja heilutteli lasia ja jäitä. Sinun isäsi, tämä on kiinni
hänestä. Suu kiinni, hän sanoi eikä nostanut katset-
taan kirjasta. Toinen kaatoi bourbonin kurkkuunsa
ja ravisteli lasia, jossa ei ollut enää muuta kuin jäitä.
Lopeta, hän sanoi ja nosti katseensa kirjasta, puristi
huuliaan yhteen ja rypisti kulmiaan. Lopeta ja mene
paistamaan munakkaasi loppuun. Toinen käveli
keittiöön, otti lautasen, liu'utti paistetut munat
pannulta sille ja nosti sen silmiensä tasalle. Sitten
toinen tarkasteli munakkaita hetken, laski lautasen
pöydälle ja palasi makuuhuoneeseen. Etkö sinä
ajattele, että olemme itsekkäitä, toinen kysyi. Ei
sellaista ajatella, hän sanoi. On kumma, ettet ole
tähän mennessä oppinut sitä. Toinen katsoi hänen
rintaansa, joka oli tullut esiin peiton alta kun hän
oli kääntänyt sivua. Mene syömään munakkaasi,
hän sanoi. Ja juo lisää bourbonia, että saat neuroosisi
kuriin. Äläkä tuijota tissiäni tuolla tavoin. Toinen
käveli takaisin keittiöön, leikkasi jokaisen munakkaan
veitsellä neljään yhtäsuuren osaan, lävisti haarukalla
ensin yhden tuollaisen osan, sitten toisen ja työnsi
ne suuhunsa. Toinen pureskeli ne suussaan, nielaisi
ja käveli takaisin makuuhuoneeseen. Hän istui
samassa asennossa sängyllä ja nyt peitto oli valahtanut
niin, että hänen molemmat rintansa näkyivät.
Bourbon, hän sanoi. Toinen käveli takaisin keittiöön,
otti jääkaapista jäitä, pudotti niitä lasiin, kaatoi
sen puolilleen bourbonia ja palasi lasi kädessään
makuuhuoneeseen. Toinen joi noin puolet bourbonista
ja katseli peittoa, jonka hän oli taas vetänyt rinto-
jensa peitoksi. Rintojen puutteessa toinen katsoi
hänen kaulaansa ja pieniä pigmenttiläikkiä hänen
rintojensa yläpuolella. Mitä joen toisella puolella
on? Luultavasti lisää sotilaita. Ne odottavat noiden
puskien takana. Niillä on konekiväärit valmiina.
Niillä on koirat. Niillä paskiaisilla on kaikki, mitä
ne tarvitsevat. Me emme ole niille mitään muuta
kuin suupala. Emme voi ylittää jokea tästä. Emme
voi ylittää sitä alajuoksulta. Meidän on pakko
vetäytyä, antaa heille lisää aikaa. Tämä on rulettia
ja tässä pärjää kun ei pohdi liikaa. Ruletissa
pärjää se, joka osaa ennustaa. Minä ennustan, että
olemme elossa vielä huomennakin. Toinen katseli
hänen ruskettuneita käsivarsiaan ja niiden lihaksia,
jotka jännittyivät kun hän veti vapaa ylöspäin.
Siiman päässä oli jotakin isoa, jotakin, jonka äänen
saattoi miltei kuulla moottorin äänenkin ylitse.
Hän antoi välillä siimaa, puristi hampaitaan yhteen
ja hiki valui pitkin hänen ohimoitaan. Sitten hän
laski vapaa kohti merenpintaa, antoi siimaa ja hi-
taasti alkoi kelata sitä. Hän lopetti välillä kelaamisen,
tunnusteli vavalla ja kelasi lisää. Sitten kala hyppäsi
ilmaan, se oli noin viidenkymmenen jalan päässä
ja sen suomut välkähtelivät auringossa. Hän antoi
siimaa, antoi kalan vajota ja sitten kelasi taas no-
peasti sisään. Toinen kaatoi lasin puolilleen bour-
bonia, nyt ilman jäitä, ja joi sen yhdellä kulauksella.

keskiviikkona, tammikuuta 26

Miksi alussa on sana, hän kysyi. Mutta hän oli lapsi, jonka
silmät näyttivät hämärässä kahdelta kuparikolikolta ja sen
lisäksi hän oli mykkä. Hän sanoi, että sanat yleensä menevät
sisään suun kautta, ne ovat nähkääs samantapaisia kuin muura-
haiset, ja tulevat ulos korvista usein ampiaisen tapaisina. Tämä
oli apokalypsin kaupunki, kraanasta valuva vesi näytti keltai-
selta sen vuoksi, että hänen hiuksensa olivat niin vaaleat.
Hänen silmänsä näyttivät hämärässä kahdelta hitaasti kään-
tyvältä kuparikolikolta. Hänen kätensä vangitsivat minun uneni,
koska ne olivat samanlaisia kuin hänen. Hän katseli verhon
takaa kohtausta: vaaleaa takapuolta ja noita pieniä kalanhampaita,
jotka välkähtelivät. Kuvitteellisia tiukuja, jotka helskyivät tuon
hahmon lanteilla. Sitten hän kääntyi, varoi päästämästä ääntäkään
ja unohti olevansa siellä. Siksi hänen isänsäkään ei nähnyt häntä,
eikä hänen isänsä rakastajatar, joka oli hampaitaan, rintojaan ja
takapuoltaan lukuunottamatta piirteetön. Hänet olisi ollut
hyvin yksinkertaista piirtää. Hän halusi luoda itse itsensä,
hän ei halunnut olla syntynyt ihmisvanhemmista. Hän oli jo
varhain myytintekijätär, hän veisti mielessään pieniä kivihah-
moja, joilla oli ylikehittyneet sukuelimet. Hän oli hyvin selvästi
kosminen sankaritar. Leveälierinen, valkea olkihattu oli hänen
päässään pukevasti kallellaan. Trooppinen ilmapiiri kaikista
paikoista kylmimmässä. Kukinta kahdenkymmenen kuihtuneen
opettajan silmien edessä. Hän saattoi istua tuntikausia avoimen
ikkunan edessä ja polttaa kiefiä. Hän näki kaiuissa ja heijastuksissa
ne muodonmuutokset, jotka yksin pitävät ihmeen puhtaana.
Seinät olivat valkoiset ja korkeat. Huone oli täynnä kellertävää
savua, joka oli tae siitä, että kilpi toimii. Hän ei näyttänyt lainkaan
epätodelliselta, mutta riipukset hänen korvissaan näyttivät samalta
kuin kuusen runkoa pitkin valuva pihka – eikä tuo valuva pihka
tarkoita mitään. Hänen silmänsä olisivat voineet olla kuparinrus-
keat lumpeet sameassa lammessa. Niiden säteiden polttamisvoima
oli tunnettu, sen saattoi helposti tuntea ihossaan pitkänkin matkan
päästä. Hänellä oli päässään turkislakki ja lattialla tuolin vieressä
makasi miekka. Hän nosti miekan käteensä, koetti sen painoa ja
viilsi muutaman kerran kokeeksi ilman halki. Ääni oli vakuuttava.
Hauta hauta hauta, hän sanoi. Hauta on aina tyhjä. Mahtavatko
puut yöllä taipua, itkeä ja vavisten kaivata lehtiään? Rubiininkarvaisia
kuusia ja oranssi taivas. Muinaisissa uskonnoissa osattiin panna
toimeen rituaaleja, jotka saivat uskon ja hurmion tarttumaan. Hän
on huumattu, sulkeutunut olento, joka aina kulkee yksin. Hän
nosti miekan ja iski muutaman kerran ilman läpi. Tärkeintä on,
ettei tunne sanojensa uppoavan tyhjään. Kaiken muun voi kestää.
Hänen ruuminsa otti kaiken valtaansa toisin kuin yleensä. Hän
muodosti näkymätöntä rihmastoa, joka muutamissa sekunneissa
peitti seinät ja tunkeutui syvälle ihmisiin. Tämä oli hänen
voimansa, kaaos. Sumu laskeutui hänen kasvoilleen. Hän pyyhkäisi
hiukset pois otsaltaan. Hän halusi ihmisten tajuavan, että he ovat
kuolemaisillaan. Hän halusi pakottaa heidät runollisuuden tilaan.
Se oli vastaus hänen omaan kysymykseensä, jonka hän joskus esitti
isälleen. Tämä oli hänen paluunsa noiden äänettömien ja silti
kuiskivien kivipatsaiden keskelle. Auringonnousu nähtynä sumun
lävitse. Horsmat, jotka saivat valon näyttämään siltä, kuin siitä
kasvaisi esiin punaisia läikkiä. Hymy, jonka paljastama hymykuoppa
ei ollutkaan mikää hymykuoppa vaan arpi, jonka hän oli saanut
lapsuudessaan lasketeltuaan alas porraskaidetta ja iskettyään
poskensa johonkin koristeeseen. Se oli kipua, jonka veroista hän
ei koskaan myöhemmin ollut tuntenut. Laventelimaisia selittelyjä
milloin mistäkin. Hänen henkensä ja elämänsä rakentui sarjasta
valaistumisia ja pimentymisiä, jotka kaiken aikaa vuorottelivat
hänen sisässään ja siksi myös hänen ympärillään ja kaikessa, mitä
hän rakastaa. Hän puristi tikaria kädessään ja olisi halunnut
iskeä sen tuon kalanhampaisen huoran kurkkuun. Mitä lopussa
sitten on. Entä kaikki tämä? Hän painoi turkislakin syvemmälle
päähänsä ja ajatteli ilolla kuolemaa, sitä, mikä saa meidät näkemään.
Kuin iloiset nopat, jotka hyppelehtivät hänen tyhjässä päässään.
Hän painoi miehen vasten seinää, työnsi lantiotaan häntä vasten
ja tunsi, kuinka tikari lävisti ihon, väisti sulavasti kylkiluut ja tun-
keutui syvälle tuonne kehikon sisälle, vielä valaisemattomaan
tilaan. Hän puhalsi savua pitkälle ulos ikkunasta, se kaikki kerääntyi
ja alkoi synnyttää kaloja, jotka parveilivat muutamien sekuntien
ajan ilmassa ja katosivat sitten. Hän vietti kokonaisia öitä pelaten,
miettien siirtoa ja sitten lähettäen sen sähköpostilla toiselle
puolelle maailmaa. Hän erosi muista tyylitellyn välinpitämättömästi,
niin kuin olisi itsekin ollut tuollainen shakkinappula, joita hän
yökaudet tuijotti. Alussa on liike ja lopussa on kuolema. Kuoleman
jälkeen tulee seuraava shakkipeli. Hän makasi persialaisessa vuoteessaan
ja nukahti ajatellen shakkia. Sunnuntaina hän meni messuun ja
antoi itsensä rauhoittua. Hämärässä hänen silmänsä kiiluivat kahden
kuparikolikon tavoin eikä kukaan miehistä voinut olla katsomatta
häntä. Toki he, sopivaisuussääntöjä noudattaen, vilkaisivat vain
kerran ja uppoutuivat sitten fantasioihinsa. Hän puki päälleen uuden,
avarahihaisen mustan villapukunsa joka oli auki kaulasta rintaan,
pujotti smaragditähdillä koristellun rannekorun ranteeseensa ja
lähti. Mehiläiset lensivät hänen takanaan yhtenä parvena. Kun hän
pysähtyi, nekin pysähtyivät ja jäivät ilmaan leijumaan miltei paikalleen.
Olen tehnyt joskus oikein, en onnittele siitä itseäni. Olen tehnyt usein
väärin, en kadu sitä. Hän makasi persialaisessa sängyssä, mietti siirtoja
ja näki itsensä valosta muodostuneena, valo-olentona. Lintujen ääni
kuului kaukaa alhaalta. Hän katseli ihmisiä, jotka istuivat pöytiensä
ääressä, heidän silmänsä olivat elävien silmiä, mitään näkemättömiä,
mitään ymmärtämättömiä. Mies valutti hunajaa hopealautasella
makaavan hauen päälle. Hän katseli tuota dostojevskilaista kuvaelmaa,
jonkinlaiseen pellavaan puettua ja pellavalla pyhitettyä kuvaa.
Hauki, jonka silmät olivat tummat ja kiiltävät. Jonka suomut
heijastivat helposti kaiken joka sitä ympäröi. Se oli mennyttä,
nostettu tänne toisesta maailmasta ja nyt se nostettiin tästä
maailmasta ylöspäin. Alussa oli koukku, lopussa oli hopeinen
haarukka, joka lävisti kaiken. Jääkuutiot kolisivat lasissa. Hän
latasi piipun, puristeli sormissaan kiefistä sopivaa murua ja
ripotteli sitä lehtien joukkoon. Hän oli kosminen sankaritar,
naarasshakaali, joka kykeni helposti näkemään kaiken tuosta
onnettomasta, joskin koomisesta hahmosta, joka oli kumartuneena
kalan ylle, kuin tekemässä pyhää toimitusta. Muurahaiset kulkevat
suusta sisään ja tulevat ulos korvista. Mutta kun ne tulevat ulos,
niille on kasvanut siivet ja niistä on tullut isompia. Hän tuijotti
shakkilautaa ja mietti. Sitten hän antoi itselleen vapauden, iski
nyrkkinsä keskelle lautaa ja latasi liitupiippunsa uudelleen.

keskiviikkona, tammikuuta 19

Anteeksi, haittaako että lainaan tulitikkujasi, hän sanoi
toiselle joka odotti klosetissa ja antoi harmaantuneiden
hiustensa koskettaa lattiaa. Toinen unohti nopeasti nuo
sanat ja hapuili käteensä oluttölkin. Toinen havahtui vasta
siihen, kun savu alkoi työntyä oven ja kynnyksen välisestä
raosta. Toinen katseli ohuena kasvavaa savuseinää ja joi tölkin
tyhjäksi. Enkelit olivat kauempana, heidän pyöriensä ääntä
ei enää kuulunut. He olivat sateenkaari pimeydessä, kuten
hänen poikansa sanoi. Jotakin syötäväksi, ei vain tätä Jumalan
hemmetin enrgiaa. Symer, syttem, symmetrinen liike - hänen
päänsä palasi takaisin ja heilahteli - tuo symmetrinen liike
ja savuke, joka ei ollut sammunut. Mit - hän veti kämmenen
kasvojensa eteen jotta aurinko ei olisi polttanut niitä ja
istui lattialle. Hän nousi ylös - ajattelin, että ovella olisi
joku... Niistä Jumalan helvetin olioista, sinulla oli viikset
silloin kun näin sinut viimeksi viiksekkäänä. Hän kaivoi
savukkeen ja sytytti sen ennen kuin ovi sulkeutui, edes
Kristus ei olisi voinut kuvitella sitä, Jumalan helvetti
mitä se edes tarkoitti, kuka - ah oui. Oui c'est fait, tout...
Esteettisenä kokemuksena tämä oli varmasti, kuka helvetti
ottaa kuvia seeproista jos on mahdollista kuvata hyviä perseitä.
Jeesus, Maria ja Pyhä Henki. Lasken itseni nyt näille lakanoille
jotka olette pyhittäneet, lasken itseni näille lakanoille, joilla
kyllä voi olla erinäisiä tahroja, ruumiin jälkiä, mutta jotka
kuitenkin on pyhitetty tätä tointa varten, lasken itseni näille
lakanoille, jotka on pyhitetty, hän kuiski. Lasken itseni nyt
näille lakanoille, jotka kyllä saattavat näyttää harmailta mutta
jotka ovat valkeita siinä maailmassa, joka on todellinen. Jos
hän olisi juonut enemmän, hän olisi varmasti loukannut
vaimoa. Jos hän olisi juonut vähemmän, hän olisi varmasti
istunut selkä vasten seinää eikä kukaan olisi saanut häneen
mitään yhteyttä. Etkö jakaisi oluttasi minun kanssani, tuo
nokkava kaveri sanoi. Aivan kuin hänen ohimolohkonsa olisi
se, joka tässä ruletissa ratkaisi. Kaukana kohosi kaktusten
metsä, tuossa metsässä hän leikki lapsena, kätki aarteensa
yhden niistä juurelle, leikkirevolverin. Se odotti siellä sopivaa
hetkeä. Hän ryömi ulos klosetista pitäen kämmentään
kasvojen edessä ja yritti virtsata liekkien päälle. Vasta
sitten hän ymmärsi itse heittäytyä liekkeihin ja todisti
niiden sammuvan ja muuttuvan hiljaiseksi rukoukseksi.
Hän katsoi poikansa nahkatakkia, jonka poika oli
jättänyt sohvalle. Sen sanat olivat samantapaisia kuin
Jumalan joka tiesi mitä on tulossa. Jos hän olisi juonut
vähemmän hän ei olisi loukannut ketään, jos hän olisi
juonut enemmän hän olisi varmasti loukannut jonkun
vaimoa. Kuulostaa hevoselta, joka on pumpattu liian
täyteen. Toisinaan Jumala tekee niin, antaa hevoselle
liikaa ties mitä hormonia ja hevonen saa sydänkohtauksen
ennen kuin kilpailu edes alkaa. Mutta sen elämä on silti
täydellinen. Pidän hevosista, niihin voi luottaa toisin
kuin useimpiin naisiin. Raskaana nainen on täydellisen
epäluotettava, hänellä on silloin henkilökohtainen
ongelma, ihminen joka kasvaa hänen sisällään. Noina
kuukausina hän elää vain tuolle sisällään elävälle olennolle.
Jos hän olisi juonut vähemmän hän olisi varmasti juonut
vielä vähemmän ja lopulta ollut kokonaan juomatta. Ei
olisi syntynyt mitään. Hänen poikansa ei olisi silloin
koskaan syntynyt. Eikä hän olisi koskaan nähnyt Enkeleitä.
Vedessä ei näkynyt mitään, sitten vain sininen, tuskin erot-
tuva kajo, joka olisi hyvin voinut olla pelkkä harha-aistimus.
Jumala on käytännöllinen, hän sanoi opiskelijoille jotka
tuijottivat häntä, kirjoittivat tunnollisesti ja pohtivat
tyttöystäviensä nylonin peittämiä sääriä vain silloin
tällöin. Toisinaan Jumala antaa kaiken tapahtua omalla
painollaan. Jumala saattaa esimerkiksi ottaa oluttölkin
käteensä ja päättää, että jos olut siitä itsekseen hyppää
hänen kurkkuunsa, hän voi juoda. Eikä sellainen tietysti
ole Jumalalle temppu eikä mikään. Seuratkaa sydämenne
ääntä, paitsi tietysti jos teillä on ongelmia sydämenne
kanssa. Silloin kannattaa antaa tohtorin kuunnella sydämenne
ääntä. Hän käveli tyynesti levien ylitse, antoi toisen nojata
olkapäähänsä ja katseli kauas merelle. Se antoi hänelle liikaa,
antoi itsensä, valtavan tunnun siitä, että kaikki leviää ikuisuuk-
siin, että tämä valtava vesimassa on valmiina ottamaan hänet
ja koko ihmiskunnan sisäänsä. Me olemme tulleet sieltä,
kuten hänen äitinsä tapasi sanoa rauhoittavalla ja hyvin ope-
tellulla äänellään. Me olemme tulleet sieltä ja sinne me
menemme. Ja samaan aikaan hänen isänsä antoi syntetisoijan
puhua, antoi sen vastata. Vuosikymmeniä sitten, kaktusmetsä,
talo, jonka katolle saattoi kiivetä ottamaan aurinkoa ja juo-
maan kivennäisvedestä, sitruunasta ja hunajasta tehtyä juo-
maa. Saattoi antaa rauhassa kaiken tuhoutua alapuolella,
kaiken muun paitsi minkään tärkeän ja rakkaan. Hän
pyöritti rullaa, painoi leikkirevolverin rullan ohimolleen,
lausui rukouksen ja painoi liipasinta. Tämä oli hänen
suosikkileikkinsä. Hänen aivokuorensa lävistyi, hänen
aivojensa sähkökenttä ikään kuin laajeni kun lyijy
lävisti sen, hänen päänsä oli viimein avoin paitsi mereen
niin myös taivaaseen. Hän tunsi suuren onnen, katseli
alas kaiken yläpuolelta ja antoi revolverin heilahdella
kädessään. Tuota onnentunnetta hän ei koskaan myö-
hemmin onnistunut tavoittamaan, vaikkakin rakastelu
oli usein lähellä sitä, samoin se kun saattoi kietoa kätensä
hevosen kaulan ympärille, saattoi tuntea sen multaisen,
heinäisen ja rauhoittavan tuoksun ja kuulla sen sydämen
äänen. Sitä saattoi kutsua puhtaaksi iloksi, iloksi kuolemasta
ja siitä, kuinka se puhdisti kaiken. Kuoltuaan kaikki ovat
viimein samanarvoisia ja vapaita. Hän tyhjensi seuraavan
oluttölkin, katseli kaikkea alapuolellaan, kaktuksia, jotka
näyttivät hehkuvan auringossa jonkinlaista energiaa, jotka
näyttivät säteilevän ja sykkivän rytmisesti. Hän antoi re-
volverin heilua kädessään, käveli katon harjan päästä päähän
ja nosti piipun huulilleen, puhalsi siitä savut. Teloitus ei
ollut lainkaan näin hauskaa, vaikka siinäkin oli oma
hauskuutensa. Silloin hänen paras ystävänsä sitoi hänet
köysillä öljytynnyreihin niin että silmätkin peittyivät,
käveli etäälle tynnyreistä ja ennustamattomalla hetkellä
hetkellä kuuluva pamaus sai hänen sydämensä hypähtämään
ja hän todella tunsi kuolevansa, tunsi kuinka hiestä kostunut
paita ei ollut enää hänen yllään. Teloittamisleikissä saattoi
toisinaan käydä niin, että mitään pamausta ei koskaan kuu-
lunut vaan hänen ystävänsä käveli takaisin, veti köydet pois
ja sanoi hampaidensa välistä hiljaa: sinut on armahdettu.

perjantaina, tammikuuta 14

Hevosen kummassakin kyljessä oli valkoinen
laikku, jonka keskellä karva muodosti pyörteen.
Palatkaamme taas naiseen, jonka muodosta tämä
kaikki sai alkunsa. Hän on niin sanotusti tähtäi-
messäni, kun sanon tämän. Hän on tietysti se, jonka
kanssa minä ja seuralaiseni lähdimme ajamaan kohti
Los Angelesia. Hän seisoi kraatterin reunalla ja nosti
saksalaiset 12 kertaa suurentavat kiikarit silmilleen.
Hänen hattunsa lieri painui hänen puseronsa selkä-
mykseen. Me seisoimme pysäköintitalossa, hän katseli
valkoisen avomallisen Mercedes-Benzinsä konepeltiä
niin kuin se olisi ollut maailman täydellisin taideteos.
Hänellä oli jalassaan täydellisesti istuvat indigonsini-
set farkut ja Lucchesen krokotiilinnahkaiset mustat
buutsit. Hevosen kummassakin kyljessä oli valkea laikku,
jonka keskellä karva muodosti pyörteen. Hienossa
hiekassa saattoi nähdä jonkin pikkujyrsijän jättämät
jäljet. Ne muistuttivat pieniä pisaroita hiekassa. Kii-
nalaisten kuuluisassa tippakidutuksessa uhrin otsalle
pudotetaan tietyin väliajoin pisaroita. Niiden avulla
kerrotaan jotakin, ne ja niiden välissä oleva tyhjyys
ovat merkkejä. En kuvitellut, että hän kuuntelisi
Black Sabbathia. En kuvitellut hänen toisaalta
kuuntelevan mitään muutakaan. Hän joi hitaasti
teetään ja puhui laiskasti jäljistä, joita olimme seu-
raamassa. Tee oli alumiinipintaisessa termospullos-
sa, joka helähti joka kerta kun hän kaatoi siitä. Isäni
oli esikuvani, hän sanoi. Lupasin hänelle, että noudatan
Jumalan tahtoa mitä koskaan tapahtuukin. Onko
tämä se, kysyin häneltä. On, hän sanoi ja kaivoi
taskustaan savukeaskin. Tämä on varmasti se, muutoin
en voisi olla tässä. Luuletko, että Jumala todella on
samaa mieltä? Tiedän sen, hän sanoi. Voi hänellä silti
olla jotakin sanottavaa. Mutta se on meidän välistämme.
Tarkkailijamme katseli meitä noin kolmenkymmenen
askelen päähän pysäköidystä ruskeasta Dodgesta.
Hänellä oli aurinkolasit, mutta nenän kaaresta ja
leuan muodosta oli mahdotonta erehtyä. Osoitin
häntä peukalollani ja sanoin: mitä sanot hänestä?
Kenestä? Tarkkailijastamme, sanoin. Ei siellä ole
ketään, hän sanoi. Olet vain paranoidi kuten yleensä.
Se on hyvä merkki, alat olla oma itsesi. Tämä ei
ollut varsinaisesti se, mitä halusin kuulla. Katselin
tarkkailijaamme. Hän katseli eteenpäin mutta aavistin
hänen jatkuvasti katsovan minua silmäkulmastaan.
Otin muutaman askelen häntä kohti ja hän käynnisti
auton ja ajoi pois. Huomasitko, kysyin. Minkä?
Sen, että hän lähti heti kun kävelin hänen suuntaansa.
Sinun pitäisi ajatella enemmän itseäsi, hän sanoi
ja uitti jalkojaan turkoosissa vedessä. Koska kukaan
muu ei ajattele sinua. Isäni sanoi... Minä en halua
kuulla isästäsi, sanoin. Olet humalassa ja puhut mitä
sattuu. Olen paitsi humalassa niin myös huumaantunut,
hän sanoi. Ei sovi olla epätarkka, sinähän olit lääkäri.
Olin, sanoin. Kerran lääkäri, aina lääkäri, hän sanoi.
Ei tässä maailmassa, sanoin hänelle ja hän ravisti
hiuksiaan. Kerroinko siitä, kuinka eräs ystävättäreni
syttyi spontaanisti palamaan ja hyppäsi altaaseen, hän
kysyi. Unohda. En halua ajatella sitä. Tarkkailijamme
epäilemättä katsoi meitä kiikareilla jostakin, katselin
lähimpiä puita ja mietin, millaisia nykyaikaiset naamio-
välineet ovat. Epäilemättä sellaisia, että puussa väijyvää
ihmistä on lähes mahdotonta huomata. Hän avasi
vieressään olleen Appletonin amerikkalaisen skenografian
syklopedian. Hän etsi sivun. Katso tätä, hän sanoi.
El Paso Natural Gasin putket Kalifornian alueella.
Katsoin kuvaa, joka muistutti hapolla ruokitun
hämähäkin muodostamaa verkkoa. Pidän tästä
kuvasta, hän sanoi. Pidän siitä suuresti, hän toisti
ja suuteli kuvaa punatuilla huulillaan. Sitten hän
pamautti kirjan kiinni, kietoi sen pyyhkeeseensä
ja asetti tyynykseen. Joskus haluan, että allas täytetään
kylmällä vedellä ja jäillä. Sitten kaadan siihen yhden
pullon giniä ja neljä pulloa tonic-vettä ja menen uimaan.
Se on kohtaus elokuvasta, jota juuri olen kirjoittamassa.
Näyttelen siinä tietysti itse pääosaa, degeneroitunutta
naista, joka tutustuu erääseen demonien manaajaan,
joka yrittää manata demonia pois tuosta naisesta, mutta
kohtalon oikusta onnistuukin manaamaan häneen
lukuisia demoneita, jotka tekevät alkuaan varsin
siveästä naisesta äärimmäisen nymfomaanisen ja
tietyin henkisin ja fyysisin ominaisuuksin varustetun
yksilön. Nainen muun muassa kykenee demonien
avustuksella helposti tappamaan miehen vain ottamalla
tältä suihin. Näin juuri hän tappaakin ensimmäisen
uhrinsa, onnettoman manaajan, koska ei halua missään
tapauksessa joutua luopumaan demoneistaan. Kuinka
valtava gin tonic siihen liittyy, kysyin häneltä. Ei miten-
kään, hän sanoi kohauttaen olkiaan. Pidän vain siitä
itse. Tony Iommi säveltää elokuvaan musiikin. Vaikuttavaa,
sanoin. Oikeastaan vihaan Tonyn tyyliä, hän sanoi.
Mutta hän on silti täydellinen siihen elokuvaan.
Kaikki muistutti aavikon hiekkaa, kiteitä, joista
pienimmät työntyivät salakavalasti ihon alle ja
joista suurimmat piilottivat taakseen mitä in-
hottavimpia olentoja, käärmeitä ja hämähäkkejä.
Hän painoi kaasupoljinta ja hänen keltaisiksi lakatut
varpaansa hohtivat hämärässä. Muskatellin kasvatus
vaatii paitsi ymmärrystä siitä, millaisen maaperän
tuo kasvi tarvitseen, niin myös ymmärrystä siitä, millai-
nen sen elonkehä on maanpinnan yläpuolella. Puhun
nyt kaikesta siitä, mikä ympäröi kasvia. Maa on vain
yksi alue, kasvi elää myös ilmassa, ja paitsi ilmassa,
niin myös siinä henkisessä tilassa, jonka kasvi ja sen
kasvattaja yhdessä synnyttävät. Hän käänsi radion
pois päältä ja kiihdytti. Katselin takapeilistä meitä
seuraavaa ruskeaa ja keulastaan ja kyljistään ruostu-
nutta Dodgea. En sanonut hänelle enää mitään. Olen
lääkäri, isäni oli lääkäri ja hänen isänsä oli lääkäri.
Ku Klux Klan, nainen sanoi avatessaan toisella kä-
dellään tölkin, joka sisälsi jonkinlaista virkistävää
yrttiteetä. En saanut selvää hänen piirteistään, hän
näytti sumentuvan ja muuttuvan hahmottomaksi
niin, että saatoin erottaa vain hänen sormensa, joiden
kynsien lakka oli aavistuksen vaaleampaa kuin hänen
varpaidensa lakka. Menemme tapaamaan erästä
miestä, hän sanoi. Toivottavasti et pelkää koiria.
Yleensä eläimet pitävät minusta, sanoin. Nainen
hymähti. Ne koirat eivät pidä kenestäkään, hän
sanoi. Ne ovat taistelukoiria, kun niiden pienissä
aivoissa naksahtaa on parasta olla 9-millinen hollilla.
Ne pitäisi kieltää, ne ovat arvaamattomia ja eläviä
aseita. Sinulla on aikamoinen maalaus tuossa
lattialla. Se on aika iso. Helvetin isohan se on. Mutta en
minä leikkaisi korvaani sen takia. Katsohan merimies,
minulla on kiire. En syö muuta kuin purukumia, hän sanoi.
Se on dieettijuttu. Pelkkää Wrigleyn mentholilla maustettua
purukumia kymmenen palasta päivässä. Katso. Hän veti
puseronsa helmaa ja näytti vyötärönsä. Alan olla lähellä.
Puput syövät purukumia.

torstaina, tammikuuta 13

Hän puristi nenäänsä niinkuin häntä olisi lyöty. Sitten
hän päästi kätensä irti, katsoi käsiään kuin ihmetellen,
miksi niissä ei ollut lainkaan verta. Hän katsoi peiliku-
vaansa aivan mustaksi kiillotetun pöydän pinnasta,
kosketti poskeaan, sitten viiksiään ja viimein huokaisi.
Hänen sormensa olivat hyvin hoidetut, niiden oli
tarkoitus liikkua mahdollisimman nopeasti kitaran
kaulalla. Kaikkialla oli mutaa, sitä oli tarttuneena
seiniin kuin hyvin huolimattoman muurarin jäljiltä,
sitä oli lattialla suurina paakkuina, sitä oli ikkunoissa
niin, että ne olivat lähes kokonaan sen peitossa. Lattian
mudasta vain noin sadasosa selittyi sillä, että sadat
ihmiset olivat tanssineet sillä. Kaikki muu oli peräisin
jostakin aivan muualta. Ehkä sitä ei ollut. Hän käveli seinän
viereen, koetti kuivunutta mutaa sormillaan, väänsi
noin peukalonpään kokoisen palan irti ja heitti sen
nurkkaan. Jos se ei ollut todellista, juuri minkään muun-
kaan ei voinut katsoa olevan todellista. Hän koetti laulaa
muutaman sanan, mutta hänen kurkkunsa oli niin kuiva,
että mitään ei tullut ulos. Pelkkää kurjaa ääntä, saman-
tapaista kuin paksun muovisäkin kahina. Hän hieroi
mustan noen pois sormistaan, pesi ne syljellään ja
nosti kitaran käteensä. Jostakin alkoi kuulua iskuporakoneen
ääntä heti kun hän näppäili muutamaa kieltä. Hän odotti,
oli hiljaista. Sitten hän näppäsi taas kieltä eikä kyennyt
kuulemaan porakoneen vuoksi mitään. Hän hengitti
syvään, laski kitaran takaisin lattialle ja iski nyrkkinsä
muutaman kerran seinään. Seinän takana oli hiljaista
ja hänen rystysiään jomotti. Sitten hän nosti kitaran
taas syliinsä, soitti yhden soinnun ja näki, kuinka seinä
tärisi porakoneen äänen voimasta. Jumala, hän huusi.
Saatanan saatana. Mistään ei kuulunut mitään. Helvetti,
hän karjaisi ja nosti kitaran syliinsä. Hän antoi käsivartensa
latautua ja iski sen alas valonsädettä nopeammin, mutta
poraaja oli vieläkin nopeampi. Hän pyyhki hikeä ohimoiltaan
ja kuvitteli täydellisen, jumalaisen hiljaisuuden, jota ei
rikkoisi mikään eikä kukaan. Se oli naurettava, typerä
kuvitelma ja toi hänen mieleensä naisen, jonka violetit
sukkahousut olivat ratkenneet polvista niin, että
ne näyttivät hapoissa olleen hämähäkin kutomalta
verkolta. Hän naputti buutsiensa kärjellä lattiaa ja
mutristeli huuliaan kuin tuomiota odottava pikku-
poika. Muta kuivui koko ajan, luovutti kosteuttaan,
joka ehkä kerääntyi hänen ruumiiseensa. Hän tunsi
sen eikä pitänyt siitä, se oli liiallista ja tuoksui liikaa
maalle. Noin kymmenen minuutin hiljaisuuden jälkeen
hän nosti kitaran vaivihkaa syliinsä ja luovutti sitten.
Hän tyytyi siihen, että tunsi äänen ruumiillaan ja antoi
korviensa vaellella muualla. Ehkä se oli tämän päivän
viisain teko, jopa pyhimysmäinen teko, hän ajatteli.
Hän kaivoi kitaralaukustaan vodkapullon ja
huuhteli suunsa ja ruumiinsa. Sitten hän huomasi
etiketin. Hän repi sen työläästi irti ja heitti
lattialle. Sitten hän kastoi sormensa vodkassa ja
hieroi sitä liimauksen päälle. Hän koetti hinkata
liimaa ja riekaleita irti hihallaan ja onnistui siinä
viimein. Hän kaivoi taskustaan sätkäpussin ja kääri
kaksi sätkää, joista toisen otti suuhunsa ja toisen
asetteli varovaisesti takaisin pussiin. Sitten hän
sytytti sätkänsä, oli hiljaa ja liikkumatta ja antoi
savun nousta ympärilleen. Mutaa rapisi alas ikku-
noista, sitä rapisi alas myös katosta. Hän tunsi
rakennuksen ympärillään huojuvan, mutta ei
tiennyt, tuliko huojunta hänestä vai hänen ulko-
puoleltaan. Hän rauhoitti itseään ottamalla kunnon
kulauksen vodkaa. Lähteestä nouseva kitarahelinä
piti hänet levollisena ja omanarvontuntoisena. Hän
veti käsiään enemmän hihojen sisään ja tuijotti
ylös parvekkeelle. Mitään ei näkynyt. Hän käveli
nopeammin, yritti kuulla kaiken mahdollisen ym-
pärillään. Autojen avonaisista ikkunoista kuului
sanoja, jostakin asunnosta kuului pesukoneen
ääni. Usein ikkunat näyttivät hengittäviltä tai
sykkiviltä ja hän koetti olla katsomatta niitä,
koetti olla ajattelematta sitä katastrofin upeinta
kliimaksia, joka noihin ikkunoihin sisältyi. Osoite
oli hänen mielessään, mutta hän ei kyennyt suhteut-
tamaan itseään mihinkään. Hän pysähtyi, kaivoi
vodkapullon esiin ja otti pitkän kulauksen, kääntyi,
katseli autoja, joiden valot olivat hämärässä keltaiset.
Hän katseli ylöspäin, parvekkeelle käveli hahmo,
ehkä nainen jonkinlaisessa punaisessa takissa tai
viitassa ja heitti häntä kohti jotakin. Hän kykeni
väistämään, se oli kaakeli, joka särkyi paukahtaen
katuun. Hän käveli sisään, nousi viidenteen kerrokseen,
lepäsi rauhassa ja nojasi vasten seinää. Viereisestä
ovesta tuli noin seitsemänvuotias farkkutakkiin ja
farkkuihin pukeutunut poika, joka katseli enemmän
hänen kitaraansa kuin häntä, ja sitten laski katseensa
hänen bootseihinsa ja juoksi nopeasti alas portaita.
Kuka helvetti sinä olet, hän huusi ja paukutti ovea.
Ja miksi heittelet minua kaakeleilla? Kuka? Hän
iski ovea eikä mitään kuulunut. Sitten hän kuuli
askelet, ja jälleen hiljaisuus. Hän painoi korvansa
ovea vasten, kuvitteli kuulevansa hengityksen, ja
sitten lennähti lattialle ja tunsi korviensa soivan.
Oviaukosta katsoi häntä punaiseen nahkatakkiin
pukeutunut nainen, joka heilutteli kädessään pesä-
pallomailaa. Nainen laski mailan, kääntyi sitten. Ai,
se olet sinä. Hän nousi, pudisteli tomua takistaan ja
käveli sisälle. Pistä helvettiin se maila, en pidä siitä.
Nainen laski mailan nojaamaan seinää vasten. Sinä
olet sekaisin, hän sanoi äänellä, jonka olisi voinut,
vielä vuosia sitten, kuvitella myötätuntoiseksi.
Nainen istui sängynlaidalla, sytytti taskulampun ja
valaisi sillä kasvojaan. Mitä näet, nainen kysyi ja heilutti
lamppua. Hän asettui istumaan lattialle, asetti kitaran
eteensä, kaivoi vodkapullon esiin ja otti kulauksen. Hän
ojensi pulloa naiselle, mutta nainen potkaisi sitä.
Olet parantumattoman melodramaattinen, nainen sanoi.
Se kuvottaa minua. Olet kuin huonon ohjaajan ohjauksessa.
Ja kuvittelet, että ohjaaja on hyvä, kuvittelet olevasi
maailman huipulla. Paikka oli täynnä mutaa, hän sanoi.
Se olisikin ollut ihme jos ei olisi ollut, nainen sanoi.
Hän katsoi ylöspäin, naisen taakse seinälle, jossa
Gregorios Ihmeidentekijän ikoni riippui. Miksi
tulit tänne, nainen kysyi. Miksi et jäänyt jonkun
misun luokse? En halunnut, hän sanoi. Kukaan
ei ottanut sinua luokseen, nainen sanoi. Olet
kaksikymmentäkaksivuotias, mutta silmäsi näke-
vät tuskin mitään. Kuinka kauan kestät, nainen
kysyi. Kauan, hän sanoi. Tarpeeksi kauan, jotta
voin sitten asettua makuulle ja katsella kärpäsiä,
jotka päälleni laskeutuvat. Hän kaivoi esiin muisti-
lehtiön, kirjoitti siihen hapuilevasti jotakin, otti
esiin kitaransa ja alkoi soittaa.

torstaina, tammikuuta 6

Edellisenä iltana hän lähti Moskovasta ja tänään
saapui erääseen subtrooppiseen aliprefektuuriin.
Ja tietysti takaisin itseensä. Häntä olisi hyvin voinut
sanoa tarkkailijaksemme, jos hän ei olisi niin selvästi
ollut jotakin muuta. Hänellä ei ollut bootcut-leikat-
tuja farmareita, eikä hän kirjoittanut mitään mysti-
seen lehtiöön. Yksi asia kuitenkin yhdisti juuri hänet
tarkkailijaamme: se, että hänen olemassaolonsa tuntui
niin selvästi ohimolohkon tienoilla. Hän ei ollut mitään
muuta kuin eräänlainen hahmo, jonkinlainen pulttipis-
toolin suusta syöksyvä holkki, jonka tarkoitus on
työntyä aivoihin silmänräpäystä lyhyemmässä ajassa.
Oli ehkä väärin sanoa, että hän saapui. Pikemminkin
hän tuli näkyväksi, kuten nyt voimme havaita, tuli
näkyväksi ja siinä hän oli, makaamassa silmät tiukasti
suljettuina kylpyammeessa, jonka vesi oli väriltään
vaaleanpunaista ja tuoksui määrittelemättömästi
erilaisille synteettisille tuoksuaineille, joiden tarkoitus
epäilemättä oli jäljitellä joidenkin tuttujen tai tunte-
mattomien kukkien tuoksua. Kyllä, juuri niin sinä
tunnet. Ja hän tökkäsi miestä rintaan niin, että
vaaleanpunainen vesi läikähti. Vitun kiislat
yrittävät öljyntahrimina nousta Pyhälle Vuorelle
ja sinä makaat kylvyssä. Sitten mies irrotti vyönsä
ja alkoi läimiä sillä niin, että vaaleanpunainen vesi
roiskusi ympäriinsä. Sitten toinen heistä, se jolla
oli yllään valkoinen hupullinen pilottitakki, jonka
selkämyksessä luki Paris 1975 ja oli kuva setelikasaan
virtsaavasta gorillasta, nosti katseensa televisiosta, työnsi
sen jalallaan lattialle niin, että se posahti ja koko huoneiston
valot sammuivat. Juuri niin sinä tunnet, vyötä
maanisesti heiluttava mies huusi. Ja nyt, saatanan
kalmukki, nyt me lähdemme piknikille. Ajan luon-
teeseen kuuluu toisinaan kääntyä ilmassa kolikon
tavoin. Tämä oli tuollainen kolikonkääntymishetki,
jumalallisen ihmeen odottamisen hetki. Sitä ei
koskaan tullut. Kolikko lensi ylös, iskeytyi kattoon
ja sinkoutui katosta suoraan ulos avonaisesta ikku-
nasta. Sekin toivo oli mennyttä: se oli hopeaa ja
nyt sen löytäisi korkeintaan jonkin transseksuaalin
kiharoista. Oliko se hänen syynsä? Epäilemättä. Epäi-
lemättä se oli hänen syynsä, koska hän kerran oli
tässä tilanteessa eikä poispääsyä ollut. Auto oli
oranssi ja ruostunut Chevrolet Camaro ja rotat
tai jotkin muut jyrsijät olivat tehneet pesiä sen
takapenkkien sisään. Moottorin ääni, kuten aina,
kuitenkin rauhoitti häntä, sen rytmi vaikutti suoraan
hänen sydämeensä samoin kuin aivoihinsa niin, että
hän tunsi olonsa pian yhtä levolliseksi kuin hyvän
jointin jälkeen. Toinen heistä pyöritteli käsisään
revolveria, eikä se näyttänyt järin luottamusta herät-
tävältä. Ei olisi näyttänyt, jos hänen tajunnantilansa
olisi ollut normaali. Nyt se näytti ainoastaan välttä-
mättömältä, aurinko heijastui hopeasta ja puu taas
näytti lämpimältä kuin keemun. Jokainen äänimerkki
sai lampaat hypähtämään ja niiden matka tien yli
hidastui entisestään. Niiden perässä ei ollut ketään,
niiden edessä ei ollut ketään, ne olivat ilmestyneet
tyhjästä ja ne katosivat samalla tavalla tyhjyyteen.
Jos seuraava tikku, toinen heistä heilutteli askia
ilmassa, jos seuraava tikku syttyy heti, se ratkaisee
kaiken. Hän kaivoi esiin tikun, oli juuri raapaisemassa
sitä ja sinä hetkenä auto heilahti oikealle ja aski
lensi ulos ikkunasta. Hänen kasvonsa vääntyivät
samanlaiseen irveeseen kuin lapsen, jonka peltiauto
yhden vedon ja yhden seinääntörmäämisen jälkeen
on eloton, ja ne palautuivat ennalleen kuin lapsen,
joka tapahtuneen jälkeen ymmärtää mitä tehdä
seuraavaksi: katsotaan mitä se on syönyt. Ronkki
on täytetty dynamiitilla. Mies kaivoi taskustaan
matkapuhelimen. Yksi soitto tähän numeroon
ja... Hän saattoi yhtä hyvin puhua totta kuin va-
lehdellakin. Mikään ei ollut toden puolella, eikä
mikään ollut valheen puolella. Mutta hänen näyt-
telijäntyönsä oli hyvää, hyvin uskottavaa ja kosket-
tavaa. Mies todella eli. Hän palasi vanhaan kunnon
Stockhauseniin, palautti mieleensä Cosmic Pulses
-teoksen alun ja alkoi hyräillä sitä. Helvetti, toinen
mies karjaisi. Tämä on väärin, ja hän hyökkäsi
toverinsa kimppuun ja yritti kääntää rattia oikealle.
Auto heilahteli, sitten autoa ajava onnistui iskemään
kyynärpäällään toista kaulaan ja toinen rauhoittui.
Mikään ei ole, kuski sanoi. Mitä, toinen kiljui. Mikään
ei ole mitä? Mikään ei ole, kuski sanoi. Mikään ei
ole mitä, toinen huusi. Mitä, kuski sanoi. Mitä
helvetin mitä, toinen huusi. Tämä kertoo jostakin
joka on sinulle käsittämätöntä, älä silloin saatana
sano mitään. Älä sanaakaan. Hiljaa. Hiljaa kaikki.
Sitten hän iski itseään nyrkillä ohimoon. Kuski
väänsi radion päälle. Kalifornian ilmastossa muska-
telli kasvaa hyvin. On kuitenkin otettava tietyt
seikat huomioon. Ensinnäkin kauriit ovat hyvin
persoja köynnöksen versoille, lehdille ja rypäleille.
Lauma kauriita pystyy helposti yhden yön aikana
tuhoamaan kymmenien aarien viljelmän. Kauriit
kykenevät kaivamaan tiensä verkkoaitojen läpi,
tiedetään tapauksia, joissa ne ovat, ja tämä saattaa
kuulostaa mystiseltä, kyenneet jollakin keinolla
pääsemään myös betonimuurien toiselle puolelle
niin, että itse muuri on säilynyt ainakin ulkoisesti
tarkastellen rikkoutumattomana. Tehokas keino
on valvoa viljelmiä jatkuvasti ja ampua kauriita
kaukaa tehokkaalla tarkkuuskiväärillä. Tämä
keino ei kuitenkaan ole järin kustannustehokas.
Yhtä tehokas mutta huomattavasti halvempi
keino on ensin ampua yksi kauris, nylkeä se,
irrottaa sen sisäelimet ja tuhkata sen vuota.
Tuo tuhka sitten sekoitetaan veteen niin, että
ensin tuhkamäärä liuotetaan litraan vettä, sitten
desilitra tuota vettä sekoitetaan edelleen litraan
vettä, ja edelleen korkeampiin potensseihin. Mitä
korkeampi tuhkaveden potenssi on, sitä
voimakkaampaa se on. Parhaimman loppu-
tuloksen saamiseksi on syytä tehdä kokeita
eri potenssissa olevilla vesillä. Kauriit saadaan
pysymään loitolla kun tätä vettä ruiskutetaan
sumutusruiskulla viljelmien ympärille maahan
niin, että viljelmiä ympäröi tällä tuhkavedellä
valeltu aukoton kehä. Kauriit saattavat tulla
senkin jälkeen lähelle viljelyksiä, mutta ne eivät
enää tule metriä lähemmäksi tuhkavesikehää.
Mitä helvettiä, toinen miehistä sanoi. Helvettiin
tältä. Kuski sulki radion, vihelsi jotakin tyhjänpäi-
väistä melodiaa. Hiljaa, toinen sanoi. Hiljaa vittu.
Minun pitää keskittyä. Mihin, kuski kysyi. Mihin?
Mihin, toinen huusi. Mitä helvettiä se tarkoittaa?
Miten minä voin keskittyä, jos minulta toistuvasti
tivataan vastauksia. Keskittyminen on puhdistautu-
mista eikä... Helvetti, kyllä sinä ymmärrät. Ymmärrän-
hän minä, kuski sanoi. Hyvinhän minä sen ymmär-
rän. Isäukkokin aina sanoi... Hiljaa, toinen karjaisi.
Ei mennä siihen. Hiljaa saatana ja jos puhut, älä
puhu isästäsi. Olihan hän sinunkin isäsi, kuski
sanoi.

maanantaina, tammikuuta 3

Tuo jäljitelmänahkaiseen mustaan hameeseen pukeu-
tunut olento, jonka silmiä saattoi hyvin sanoa här-
kämäisiksi: niissä oli syvyyttä ja arvaamattomuutta,
jota tavallisesti näkee vain härkien puolelta toiselle
kääntyvissä silmissä, katsoi häntä ja nosti oikean jal-
kansa vasemman päälle, puristi huuliaan yhteen niin
että iho niiden yläpuolella kiristyi ja muodosti kaksi
hiukan aaltoilevaa uurretta. Olento oli meikannut
kasvonsa valkeiksi, mutta sekään ei peittänyt noita
uurteita, jotka toistuvasti ilmestyivät ja sitten taas
katosivat. Hän koetti ennustaa niiden ilmestymistä
mutta ei kyennyt siihen: ne saattoivat tulla esiin
sellaisena hetkenä jona hän ajatteli niiden varmasti
pysyvän poissa. Hän käveli naisen luo, katsoi hänen
silmiään ja sipaisi oikeaa ohimoaan. Nainen
katsoi häntä, kallisti hiukan päätään ja nousi ylös,
vilkaisi ympärilleen ja asettui seisomaan hänen vie-
reensä. Kun kävelin metrosta tänne, hän sanoi naiselle
niin hiljaisella äänellä, että nainen joutui kääntämään
korvaa hänen puoleensa, näin mustan koiran, joka makasi
juuri sen voiton korkokuvan alapuolella. En tiedä
miksi, mutta sydämessäni ikään kuin laukesi jotakin,
laskeuduin polvilleni koiran viereen ja silitin sen
kaulaa. Hetken ajan saattoin tuntea kuuluvani tänne.
Valehtelet, nainen sanoi hänelle mutta hymyili samalla.
Mutta ei se haittaa, koska en kuullut mitään siitä mitä
sanoit. Hän ajatteli niitä taajuuksia, joista naisen ääni
koostui: ne saivat hänen käsivarsiensa ihokarvat nou-
semaan pystyyn ja nostattivat hänen kurkkuunsa ja
nieluunsa tunteen, jonka hän hyvin tunnisti. Hän
puristi sormiaan nyrkkiin muutaman kerran ja sillä
tavoin rauhoitti itseään. Lauma oli paikallaan, pilvien
musta varjo lähestyi niitä. Hiukset menivät ristiin
yhden niistä rinnan keskellä. Silloin ne aavistivat sen,
katsoivat ympärilleen ja ennen kuin hän ehti painaa
liipasinta, se hypähti liikkeelle. Eläimen kuolemanvaisto.
Tämän hän toisti itselleen katsoessaan naisen kalpeiksi
meikattuja kasvoja ja kuunnellessaan moskovalaisen
metalliyhtyeen soolokitaristin äärimmäisen nopeita
juoksutuksia. Eläinten kuolemanaisti: kokeissa villisiat
eivät tulleet metriä lähemmäksi viljelyksiä, joiden ympäril-
le oli ruiskutettu kehä niiden tapetun ja nyljetyn lajitoverin
tuhkavedestä. Sen vuoksi epäilemättä hänkin kammosi
hautausmaita, ei voinut sietää niiden typerryttävää
tuhon ja kuoleman ääntä. Mielummin hän käveli
käärmeitä vilisevän pellon halki ja katseli kuinka ne
laiskasti luikertelivat pois kenkien edestä. Ne eivät
tahtoneet mitään pahaa ja ne olivat elossa. Varsinkin
kun niiden mustat ja kuparinruskeat suomut kimalsivat
auringossa. Valo kestää vain vähän aikaa mutta aina
se jättää aivoihin ja ruumiiseen jälkensä. Siksi valoa
aistivat kaikkein parhaiten ne, jotka ovat altistuneet
sille vain vähän. Sen kuva tuo nainen oli: hän oli meikannut
kasvonsa kalpeiksi sen vuoksi. Ehkä hän teki sen tiedos-
tamattaan kuten niin moni muukin. Kuten niin moni
lajitoverinsa, hän ajatteli katsoessaan ympärilleen. Kym-
meniä vielä valkoisempia kasvoja, lävistyksiä, nahkaa
ja niittejä. Musta pilvi lähestyi heitä, soolokitaristi
tuijotti lattiaan, omaan varjoonsa. Valehtelet, nainen
sanoi mutta katsoi häntä hymyillen. Mutta pidän valheista,
mitä tummempia ne ovat, sen parempi. Pensaiden varjoissa
saattoi olla mitä hyvänsä. Kalkkarokäärmeitä, skorpioneja,
hyönteisiä, joiden yksi purema piti vuoteenomana viik-
koja. Kasveja, joiden piikkien kärkien hartsi ihoon tunkeu-
tuessaan saattoi aiheuttaa kuolion alle kuudessa tunnissa.
Tämä on maailma, me emme kuulu tänne. Meidän kuuluu
asua täällä. Nainen katsoi häntä hymyillen, aivan kuin
olisi poiminut hänen ajatuksensa ilmasta samalla tavoin
kuin ahomansikat tai rypäleet. Nainen kohotti lasiaan
ja puna värjäsi hänen poskipäänsä. Hetken ajan hän näytti
ihmiseltä vailla huolia, pensaiden varjoon asettuneelta
nukkuvalta. Aurinko oli korkeimmalla, paistoi poltta-
vimmin ja kärvensi ihoa. Sitten nainen kaatoi viinin
kurkkuunsa, laski lasin lattialle jalkojensa juureen
ja lähti. Hän seurasi naista, seurasi niin pitkälle, että
pian he olivat naisen huoneessa, istumassa solmitulla
matolla, jossa oli vihreitä ja tulipunaisia kahdeksan-
kulmioita. Musta auto juuttui lumeen, hämärässä,
miltei pimeässä. Se oli sydäntä nöyryyttävä hetki,
mutta samaan aikaan henkeä lisäävä. Aivan kuin
lämpötila olisi hetkessä kohonnut tuhannen asteen
tuolle puolen, ja sydän, auringon viiltäessä, tuntenut
sen ivaksi. Suuri, musta amerikkalainen auto, jonka
kromivanteista heijastuivat jo satoja vuosia rauhassa
kasvaneet kuuset. Minun täytyy viedä kukkia hänen
ilokseen, sanoin hänelle. Kenen iloksi, hän kysyi. Hänen
ilokseen, sanoin. Yhdentekevää kenen iloksi. Sinun
iloksesi. Hän istui ilkosillaan matolla ja painoi käm-
mentäni vasten reittään, jota peitti sukkahousujen
vaaleanpurppura illankoikudos. Jotta hampaasi
leikkiin harjoitusta saa, joka ilta ne sydämeen saat
upottaa... Tämä kaikki oli alkoholin höyryjen
pehmentämää, etanolin suloiseksi tekemää pal-
velusta, sumua, jonka kukon kiekaisu repäisi,
synkkä Pariisi hieroen luomiaan, synkkä vanhus...
Huone oli lämmin, kuin ansari, ja se sai kostean
hien kohoamaan ohimoilleni. Hän oli epäilemättä
kotoisin joltakin sellaiselta planeetalta, jonka kaasu-
kehä ja lämpötila poikkeavat merkittävästi omas-
tamme. Ei kukaan, hän sanoi, ja heilautti päätään,
jota tummat hiukset peittivät runsaina, ei kukaan,
ja samalla riiputti itseään hiuksistaan. Soolokitaristi
tuijotti omaa varjoaan. Nainen oli yksi niistä lukuisista
blondeista, jotka esittivät maailman kukin omalla
tavallaan mutta kuitenkin aina pullean ylähuulen
varjostamana tai sävyttämänä, pullean ylähuulen,
jonka tarkoitus oli aina olla kaiken yläpuolella,
jonka tarkoitus oli toisinaan kostua syljestä ja toi-
sinaan viinistä, toisinaan vodkasta ja toisinaan
lemmestä. Kuolemanaisti. Lumeen juuttunut musta
auto. Lumeen juuttunut musta avoauto. Eikö se
ole outo kuva, eikö se kerro jostakin muusta kuin
meistä. Tai heistä. Samalla tavoin kuin tämä kaikki,
pöydälle kaatuneet kolme lasia. Oikullisuus on aina
yhtä kiehtovaa, kuolemanaistin tarkastelua. Hän
makasi sängyllä purppuraisissa sukkahousuissaan ja
hameessaan, joka oli musta tekonahkaa. Hänen
päänsä ympärillä oli sädekehä, uloimpana aivan
violetti, keskellä vaaleanpunainen ja sisällä keltainen
tai pikemminkin oranssi. Hän piti toista polveaan
toisen päällä, heilutteli jalkaansa niin kuin se olisi
ollut nivelikkään ja seksikkään puunuken jalka,
jonkinlainen hekumakone. Auto oli juuttunut
lumeen, musta, leveä amerikkalainen auto. Hän
hakkasi ohjauspyörää nyrkillään, puhkesi miltei
kyyneliin ja valmistautui jo kuivaamaan ne puseron-
sa hihalla, mutta niitä ei tullutkaan. Suurikokoinen
lintu lehahti lentoon jostakin pensaasta, hän painoi
kaasua ja viimein, viimein renkaat pitivät. Ehkä se
oli Jumalan sormi, joka painoi autoa, ehkä hän itse
muuttui sekunniksi painavammaksi. Joka tapauksessa
auto ampaisi liikkeelle, lumi pöllysi. Hän puhalsi
savua huuliensa välistä, heilautti päätään niin, että
tummat hiukset heilahtelivat ja savu muutti suun-
taansa, syntyi alituiseen uudelleen.