keskiviikkona, joulukuuta 15

Ylipäänsä mikään ei ollut samalla tavoin. Lampunkupu
muistutti halkaistua rypälettä, se oli vihreätä pu-
hallettua lasia, joka oli leikattu niin kuin Jumalan
pitelemällä hehkuvalla veitsellä. Sen alapuolella
oli pähkinäpuuta oleva pöytä, joka oli kyllästetty
ensin pellavaöljyllä ja sitten vahattu kiiltäväksi
niin, että jokainen puunsyy erottui selvästi ja
kuolevaisesti. Pöydällä oli pitkämuotoinen pullo
vodkaa, valkoinen teekannu, jonka nokka oli
kannun kylkiin maalatun villisian kärsä. Tee-
kannu oli asetettu kirjan päälle, kirja oli ohut
nide jotakin mitäänsanomatonta runoutta,
oksia, tammien katveessa tapahtuvia salaisia
kohtaamisia ja suudelma, jonka hekumaan
kaikki päättyi. Aurinko kulki, ilmestyi hiljalleen
ikkunan vasemmasta yläkulmasta, lyijyvalkoisiksi
maalattuja puitteita liki, ja samalla tavoin laskeutui
kuin tanssijatar, ja vasta viimein kumartui niin, että
ei ollut nähtävissä muuta kuin se mitä kuvitteli
ja kirkas muisto verkkokalvoilla. Pöydällä teekannun
vieressä oli neljännekseltään syöty meetwursti. Se
levitti mätää tuoksuaan huoneeseen, mutta sitä
Leo ei haistanut. Hän istui nojatuolissa puolittain
makaavassa asennossa ja tuijotti huoneen toiselle
puolelle. Siellä retkotti, samanlaisessa asennossa,
nainen, jonka valkea ja laskoksin koristettu pusero
oli valahtanut niin, että vasemmanpuolimmainen
kalpea rinta oli paljas. Kuinka voisin antaa hänelle
t'ydellisen selvityksen sanomatta että jokainen
niistä oli... Mitä? Mitä tarkoitat, että minä olisin...
Tietysti, pohjasävyjä on olemassa, mutta ei se tar-
koita... Kuuntele! Selvä, kuinka minä olisin voinut
välttää sen, eihän se ollut minun hallinnassani, en
minä... Ei, kerroin hänelle että se tapahtui kun
ajoin tänne, pysähdyin valoissa ja auto pysähtyi
viereeni täynnä... Mitä? Puristi minua ranteesta
ja väänsi käteni taakse niin että en voinut liikkua...
Koetat saada kaiken kuulostamaan siltä kuin minä,
koetat saada kaiken kuulostamaan... Miltä? En
huuda vaan yritän saada tästä selkoa, enkä minä
voi sille mitään jos... Aurinkoa ei enää ollut. Sen
jälki oli olemassa heidän silmissään, mutta todella
sitä ei enää ollut. Eikä kukaan tiennyt, palaisiko
se lopulta. Sanotaan, että kunhan tarpeeksi monta
ihmistä pyörittää maapalloa, aurinko lopulta palaa.
Mutta entä jos ihmiset eivät enää halua sitä, eivät
kävele pitkin pallon pintaa ja pyöritä sitä. Haluavat
unohtaa auringon ja kaiken mitä se on synnyttänyt.
Haluavat vain maata, kävellä purkin luokse, palata,
maata, kuolla, palaa, syntyä uudelleen johonkin
toiseen ja toteen aurinkokuntaan. Entä jos kaikki
tämä, todella, on nyt loppu? Ei sillä tavalla että
kaikki räjähtäisi, että valo pyyhkisi kaiken ylitse,
polttaisi metsät, talot ja ihmiset. Vaan sillä tavalla,
että väsymys korjaisi kaiken. Uupumus. Mutta
Leo unohti kaiken tämän sitä mukaa kun ajatteli
sitä, ja lopulta auringon paikan hänen jatkuvassa
virrassaan sai korvata huoneen toisella puolella
samanlaisessa nojatuolissa retkottava nainen,
jonka toinen rinta oli paljas. Sir, hän sanoi hiljaa,
kallisti pulloa ja katseli kirkkaana soljuvan nesteen
ääntä. Sitten hän kallisti kristallipikarin huulilleen,
maistoi ja antoi kaiken valua alas. Tässä. Vannon,
että jos Leo tekee jotakin sellaista, hän putoaa
helvettiin reikä vatsassaan. Neljä kertaa, yhtenä
iltapäivänä. Keltainen pusero oli Steinwayn päällä.
Silkkiä, se kävi oikein hyvin. Äänet kohtasivat toisensa,
putoilivat yksi toisensa jälkeen lattialle ja jäivät siihen
kääntyilemään. Toisinaan joku niistä alkoi heristää
saksiaan ja yritti hyökätä toisen kimppuun mutta sai
kuitenkin lopulta huomata että toistenkin aseet olivat
hyviä. Kristus. Äänet ryömivät hiljaa kukin omaan
nurkkaansa ja yrittivät kehittyä. Se kavalsi ne. Leo
nousi, murskasi jokaisen niistä kenkänsä kannalla.
Mutta se ei tehnyt niistä selvää. Leo katseli, samassa
asennossa, kuinka ne hitaasti korjasivat itsensä,
kuinka murskatut palaset kerääntyivät yhteen kuin
jumalaisen magneetin vetäminä ja heräsivät eloon.
Siitäkö tästä kaikessa on kysymys, hän ajatteli.
On olemassa... Menen vain kahville. Sinulle tavallinen...
Hän katseli noita pieniä olentoja, joiden koko elämän
täytti kristusmainen palvelus. Sitten hän kaatoi pikarin
täyteen, aivan piripintaan ja koetti voisiko pitää sitä
suorassa. Ei, ensin tippuivat pisarat, sitten kokonainen
pieni joki muodostui vahapinnalle. Hän katseli sitä,
katsoi kuinka siitä muodostui... Ei. Elämä, ei kuolema.
Sitten hän sytytti piipun, puhalsi ilmaan hitaasti
leviäviä pilviä ja katseli naista. Tämä liikahteli
unissaan, hänen rintansa värähteli niin, että ensin
liikahti hänen ranteensa, sitten huulet avautuivat
ja viimeksi värähti rinta. Jonkinlainen lumottu
nukke, Leo ajatteli. Ja heti sen jälkeen... Leo
kuunteli ääniä porraskäytävästä. Korkokenkien
nouseva kopina, niitä seuraavat raskaat askelet.
Hän puhalsi suuren savupilven, nousi tuolistaan
ja käveli naisen luo. Hän katsoi kaulaa, jonka
valtimossa sydämen sykkeen saattoi nähdä selvästi.
Hän katsoi rintaa, jonka ihon pigmenttimuutokset
vaikuttivat hänen mieleensä kohottavasti. Suloiset
pienet pisteet ja hiukan suuremmat läikät. Hän
veti savua sisälleen, antoi sen pesiä itsessään ja sitten
vapautti sen. Sinä... Hän aloitti mahtipontisella
äänellä mutta ei kestänyt itse kuunnella sitä ja oli
hiljaa. Olisiko tämä jonkinlaista jäätanssia, mutta
ei suinkaan tanssijan näkökulmasta vaan jäälle
heitettyjen torakoiden näkökulmasta? Kimaltavat
sääret, joiden päässä ovat tappavat terät. Tämä kuva
sai hänen mielensä iloiseksi, niin iloiseksi että hän
kaatoi vodkan kurkkuunsa ja täytti pikarinsa
uudelleen. Kutistuneet, vaiko kasvaneet? Ketkä
oikeastaan ovat muuttuneet. Ovatko torakat
saman kokoisia ja tanssija kasvanut, vaiko
tanssija samankokoinen ja torakat pienen-
tyneet? Ei... Katso tätä, katso helvetti tätä...
Hän seisoi oviaukossa niin kuin olisi hajottanut
sen, repäissyt kahvan mukana ovenkin. Jumalan
helvetti, etkö ymmärrä mitä tarkoitan... Äänet
villiintyivät. Ne olivat taas, kuin varkain, liikkuneet
huoneen keskelle ja aloittivat taistelun. Se on hupai-
saa, katson joskus taaksepäin ja mietin, että jos hän
ei olisi ollut siinä... Ja se on, iskee vasten häntä...
Sellaista typeryyttä....Savukkeita, maitoa, leipää,
jotakin muuta... Mikä saa sinut ajattelemaan...
MIkä ylipäänsä saa sinut ajattelemaan mitään
tuolla tavoin, kuin idiootti... Unohda. Ajattelin,
että et koskaan voisi ymmärtää sitä. Koske sitä
sitten, vai etkö kykene siihen? Estävätkö typerät
ajatuksesi senkin? Keltainen pusero Steinwayn
päällä, aivan kuin hän olisi halunnut hekumoida
sillä ajatuksella, aivan kuin hän olisi ehdoin tahdoin
halunnut kiduttaa itseään ja sitten sanoa: ei
mitään. Hän maistoi, antoi nesteen pyöriä kielellään
ja sitten kadota suun uumeniin. Suu on sieni,
joka imee mitä tahansa. Mutta se valehtelee niin
kuin ei mikään henki voi valehdella.

perjantaina, joulukuuta 3

On aika palata tarkkailijaamme. Hän istui
bootseissaan ja pesäpallotakissaan kahvilan
pöydässä, tuijotti etäisyyteen ja kääri samalla
hajamielisesti sätkää. Vain silloin tällöin
hän vilkaisi sormiinsa, totesi että ne toimivat
kuten ennenkin ja jatkoi huumaantunutta
tuijottamistaan. Se oli hänen tehtävänsä maa-
ilmassa, hän oli syntynyt sitä varten ja hän tulisi
kuolemaan sen puolesta. Eikö se ole tragedia,
eikö se ole traagisten ja koskettavien tapahtumien
ketju? Hän nuolaisi etusormensa, johon oli tart-
tunut tupakkapurua ja viimeisteli sätkän katsoen
sitä vielä kerran tarkasti joka puolelta. Tarjoilija
kulki hänen takaansa, tuollainen auransa puolesta
hiukan sekainen hahmo, jonka farkut eivät istu-
neet likimainkaan täydellisesti. Valo oli sinertävä.
Tämän hän kirjoitti muistikirjaansa: valo oli
sinertävä. Hän kuunteli keskustelua, jota vierei-
sessä pöydässä käytiin: noin kaksikymmenvuotias
pitkähiuksinen ja monien huoneiden tuoksuiseen
villapaitaan pukeutunut mies ja hänen toverinsa,
pienempi, lihaksikkaampi ja kaikin tavoin valp-
paampi olento. Hän tuijotti pitkähiuksista miestä
niin tiiviisti, että mies katsoi hänen silmiinsä. Hän
hymyili miehelle lempeästi ja nyökkäsi ja sitten
antoi hymyn kadota, antoi sen niin sanotusti
kadota samaan tapaan kuin valon. Sitten hän jatkoi:
minä ei mitään kunpahan niitä näitä sinun elämäsi
tuolla SINUN ELÄMÄSI äänetöntä minun
elämäni TUOLLA pitkään äänetöntä tuolla
VALOSSA äänetöntä valossa hänen elämänsä
tuolla valossa yksitoista tavua sattumanvaraisia
miltei kaikki. Tarkkailijamme ajatteli kuolin-
hetkeään, kovin häilyvää: vihreä samettiverho,
kasvot, jotka olivat savinen naamio, jonka nuori
neito riisui hänen kasvoiltaan. Veti pois. Näytti
mikä hän todella oli. Antoi kaikkien nähdä sy-
välle siihen, mikä joskus oli ollut hänen vanki-
lansa. Teki sietämättömällä ja naiivilla tavalla
sen, mikä hänen itsensä olisi joskus pitänyt tehdä.
Nämä olivat hetkiä jolloin tarkkailijamme hetkeksi,
mutta vain hetkeksi, menetti uskon itseensä. Noiden
lyhyiden, yleensä vain korkeintaan kaksikymmentä
sekuntia kestävien tuokioiden jälkeen hän oli
entistä itsevarmempi, entistä uhoavampi, noiden
hetkien jälkeen hän tunsi voiton aineiden virtaa-
van ruumiissaan. Se oli yksinkertaista: on padot-
tava, ja sen jälkeen rikottava pato. Yksinkertainen
ohje, jonka useimmat kuitenkin unohtavat tai
sitten käsittävät tyystin väärin. Hän oli päähenkilö,
hän oli jumala omassa sadussaan, tai sadut virtasivat
ulos hänestä ja muut poimivat ne nöyrästi. Se oli
hänen tehtävänsä, saada maailma näyttämään tältä.
Kaikki yhdentekevät asiat: pitkähiuksinen mies
ja hänen toverinsa ja heidän tylsä maailmansa, joka
epäilemättä koostui samalla tavoin kuin Dostojevskin
paljonpuhuvien henkilöiden maailma. Amerikka, joka
oli yhtä kuin farkut ja hehkulamppu, kaksi suurinta
keksintöä. Hän ymmärsi olevansa altaan reunalla.
Hetkeksi hän uppoutui kuvitelmaansa, siihen
todellisuuteen ja yhteiskuntaan, hautakammioon,
joka oli kirottu. Hänen kiroamansa, hänen hahmonsa
kiroama, ja hahmo oli tunnettu: Max von Sydow, joka
on risteytetty pimeyden kanssa. Jonkinlainen pimeyden
kansan edustaja, kasvi, joka kasvaa ilman valoa ja sitten
yhtenä päivänä näkee valon ja tuhoutuu hitaasti, atomi
atomilta. Sana pyöri hänen suussaan kuin sinne eksynyt
muurahainen ja eritti samalla kirkasta tuoksuaan. Atomi,
yksi noista järjettömyyden perikuvista ja ruumiimme
typeryyksistä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, koetti päästä
sisään pitkähiuksisen miehen maailmaan, koetti nähdä
itsensä tuossa miehessä ja epäonnistui mitä suurimmalla
tavalla. Hänessä ei ollut mitään samaa. Tuo pitkähiuksinen
mies oli ennen kaikkea tyhjä säkki ja hän puolestaan oli
täysi säkki. Säkki täynnä suloisesti tuoksuvia dynamiitti-
pötköjä. Tämän hän muisti lapsuutensa suurimpana
tapahtumana: että hän ryömi parhaan ystävänsä kanssa
navetan alle, jossa oli musta tekonahkainen laukku, jonka
sisässä oli, he laskivat ne tarkasti, 29 muoviin käärittyä
dynamiittipötköä, jotka tuntuivat eläviltä. Oikeudentunto
on matemaattista, tarkkailijamme ajatteli ja palasi muotoonsa.
Hän oli ihminen, joka muuttui hetkessä ihmiseksi eikä
ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää sitä. Jumala jossakin
tuolla hetkellä kenties hymyili hänelle, tai ei hymyillyt
vaan teki jotakin sitä vastaavaa, sillä jumalat eivät hymyile.
Tarkkailijamme päätä pakotti. Hän silitti ohimoaan,
kertoi sille laannuttavaa tarinaa, antoi ymmärtää että
kaikki on kunnossa. Kaikki olikin kunnossa. Hän oli
tarkkailija, maailma pyöri edelleen, aurinko laski
ja nousi. Kaikki kiivastuminen, kaikki malttinsa
menettäminen johtaa aina siihen, että maailma
suistuu raiteiltaan. Se oli typerä kuva, maailma kyllä
on juna mutta mitään raiteita ei ole olemassa. Maailma
on hylätty veturi siperialaisella taigalla. Ne ovat
verenhimoisia, hän ajatteli, mutta palasi nopeasti
takaisin. Hän itse oli verenhimoinen, ajatellaan nyt
vaikka sitä meksikaanoa. Hän oli katsonut tuota
naista kuin, niin, meksikaanoa, ja hän oli vastuussa
kaikesta. Autot ajoivat ohitse valtatiellä ja niiden
valoista jäi ilmaan riippuvat viirut, joihin olisi hyvin
voinut tarttua kädellään. Puhtauden sanansaattaja,
hän ajatteli, puhtauden ja viisauden sanansaattaja,
jonka nilkat murskataan, koska sellaiselle ei ole mitään
tarvetta. Hän tunsi hien kohoavan otsalleen ja ajatteli
nilkkapolojaan. Loputon jäinen kapuaminen kohti
jotakin, joka sitten paljastuukin vain kiljuvaksi apinaksi.
Hän näki hetkiä, imi savua sisäänsä ja kuvitteli hetken
olevansa toisaalla, kaupungissa, jota ympäröi näkymätön
ja vihkiytymättömille tuntematon muuri. Tuo kaupunki
oli kaukana idässä, merten takana, ja siellä hän kuljeskeli
vailla huolta, näki ystäviään ja tunsi onnen. Mutta täällä,
autojen luvatussa maassa, valojen luvatussa maassa,
hän oli kurja dostojevskiläinen hahmo, joka ajatteli
koirantähteä, ja ajatteli Koiraa. Täällä hän oli hahmo,
jonka kylkiluut olivat kipeät ja jonka kurkku tuntui
liian kostealta. Hän koetti sitä. Jokainen yskäisy kuu-
losti irstaalta, kuolemalta. Hän muisti meksikaanon,
hänen silmänsä ja värit, jotka pitivät paikkansa. Musta,
jokaisen hiuskarvan musta ja niiden taakse jäävä
värikäs sielu. Maailma on muurareiden tekemä ja
tunnetusti muurarit ovat aina humalassa. He juovat
ensin votkaa ja sitten läiskivät laastia ensin itsensä
päälle ja sitten toistensa päälle ja vasta viimeksi tiilille.
He puhuvat kiville, kuvittelevat että ne kätkevät
sisälleen jumalan kellon, sekoittavat laastia, juovat
lisää votkaa ja polttavat savukkeen. Sitten he huomaa-
vat, että kello on jo tarpeeksi. He kääntyvät, mutta eivät
kykenekään siihen. He kumartuvat laastiastian puoleen,
maanittelevat sitä, pyytävät että se päästäisi heistä irti.
Mutta ei, he eivät voi paeta sitä, mitä naiset sanovat
kohtaloksi. Se tarttuu heihin tiukemmin kuin voisi
kuvitella. Ja he näkevät sen, he näkevät sen oikein
votkahumalankin lävitse ja ovat tyytyväisiä: kaikki
on paikallaan, tiilet vain ovat vielä missä sattuu.

torstaina, joulukuuta 2

Ruoho oli heleänvihreätä ja muutti auringossa
toistuvasti väriään, vihreän jälkeen tuli purppura,
purppuran jälkeen tuli hyvin vaalea sininen, joka
sai ohimolohkot soimaan. Tässä maassa olin lää-
käri, tai olin ollut, olin joskus ollut. Siitä kerro-
taan tarinoita, jotka alkavat aina samasta kohdasta:
aamulla, kellojen soimisen jälkeen, taivas muuttui
tummaksi ja alkoi sataa punertavia pisaroita, jotka
valuivat pitkin autojen tuulilaseja, mustien ja pyö-
reämuotoisten autojen, ja pitkin talojen ikkunoita
ja silmälaseja, pitkin kaikkea. Hän astui sisään
huoneeseen ja kuivasi lasinsa nenäliinalla, jossa
oli kirjailtuna hänen nimiensä kolme kirjainta:
J.O.B. Kaikkialla oli valkeata, voisi sanoa uskon-
nollissävytteisen valkeata, viatonta. Hänen vas-
taanotolleen tuli nuori poika, joka oli peittänyt
silmänsä suurikokoisilla Rayban Aviator -au-
rinkolaseilla. Pojan äiti oli taustalla, taaempana,
ja hän oli kietonut päänsä ympärille huivin niin,
etteivät hänen silmänsä näkyneet varjoista. Siihen
kaikki tarinat loppuvat. Ruoho oli heleänvihreätä
ja me olimme siellä, missä meidän pitikin olla.
Lopussa kaikki on pimeää, ja ilmassa on katkera
katku, tunne siitä, että ei ole siellä sen enempää
kuin täälläkään. Leo, hän sanoi hiljaisella äänellä,
niin että se ei varmasti kuulunut koneiden naputuksen
ja sirinän yli. Leo, hän sanoi hiljaa ja kasvoillaan
ilme, jota ei liene tarvis kuvata sen enempää. Leo,
hän sanoi ja koneet jatkoivat sirinäänsä ja napu-
tustaan. Näetkö mitä tarkoitan, hän kuiskasi.
Hän seurasi Leoa sementtikäytävän lävitse, ja
tunsi, kuten aina, kohoavansa henkisesti kun
käytävän seinän väri vaihtui harmaasta vihreäksi.
He keskustelivat samaan tapaan kuin mehiläiset,
liikkumalla. Sanat ovat aina olleet turhia, Leo
näytti heilauttamalla kättään korvansa editse.
Kaikki todellinen tapahtuu ilman sanoja. Hän
osoitti allasta, jonka pohjalla kaksi kosketinta
miltei osuivat toisiinsa. Niiden välillä hehkui
muutamien sekuntien ajan sinertävä valo, joka
jäi verkkokalvoille kummittelemaan. Bastet,
Leo sanoi osoittamalla vasenta silmäänsä, Bastet,
josta leviävät ne säteet, jotka pitävät meidät elossa.
Hän katsoi tarkkaavaisesti. Bastetin pää oli keltai-
nen, mutta ilma hänen ympärillään väreili samaan
tapaan kuin talvella ilma väreilee avatussa ikkunassa.
Sitten siihen alkoi muodostua pieniä kullanvärisiä
pisteitä, jotka pian muistuttivat ilmassa lentäviä
hyönteisiä. Samaan aikaan alkoi kuulua korkeataa-
juuksista ääntä, jonka saattoi kuvitella tulevan
oman pään sisältä, täsmälleen keskikohdasta
korvien välissä. Lopulta Leo katosi näkyvistä ja
muuttui Bastetiksi, tai Bastet peitti hänet, otti
valtaansa ne osat Leon ruumiista ja hengestä
jotka olivat sille sopivia. He istuivat monimutkaisin
geometrisin kuvioin kirjailluilla tyynyillä ja Bastet
poltti vesipiippua, jonka rauhallinen pulputus
sai hänen päänsä keinahtelemaan puolelta toiselle.
Plup plup plup plu, on typerää taistella typerysten
puolella. On typerää ylipäänsä taistella. Kasvojen
alaosan pienet nykivät liikkeet olivat merkityk-
sellisimpiä, ja erityisen merkityksellisiä olivat
huulten ympäristön liikkeet, se sulkumerkkiä
muistuttava kaari joka aina silloin tällöin ilmestyi
hänen huultensa oikealle puolelle, hiukan niistä
ylemmäs. Ei riitä, että pyöveleitä on yksi. Niitä
on miljoonia ja ne seuraavat toinen toistaan.
Vaikka voisitkin viivyttää kaulasi katkaisua yhden
kohdalla, joku sen kuitenkin tekee. Viimeistään
silloin kun et enää pysy valveilla. Kun nukahdat,
he katkaisevat kaulasi. Sen vuoksi ihminen usein
herää äkisti kesken unen: se on tapahtunut. Kaulasi
on katkaistu ja pääsi vierii nyt alas kukkulanrinnettä.
Sen jälkeen unet eivät koskaan ole samanlaisia.
Olet siirtynyt niin sanotusti seuraavaan kuplaan.
Plup plup plup plup koneiden sirinä ja käärmemäinen
kalistelu peittivät kaiken alleen. Lopulta Bastet nosti
katseensa häneen, laski letkun kädestään ja kohotti
leukaansa. Sitten hän nosti olutlasin huulilleen, piti
sitä siinä hetken ja ikään kuin veti oluen nenällä
sisälleen. Sitten hän laski lasin takaisin ja otti taas
letkun sormiensa väliin, työnsi sen suuhunsa ja imi.
Plup plup ja Bastet otti letkun suustaan ja ojensi
sitä hänelle ja hän työnsi sen suuhunsa ja imi ja tunsi
kuinka harmaliini virtasi häneen, sai hänen otsalleen
kihoamaan pisaroita sekunneissa ja sai hänen koko
ruumiinsa nytkähtelemään kivuliaasti. Hänen oli
pakko nieleksiä, jotta hän ei olisi oksentanut, ja hänen
päänsä tuntui suurelta raskaalta ja mustaksi maalatulta
pallolta, joka halusi vain pudota. Ruoho oli heleänvih-
reätä ja muutti auringossa toistuvasti väriään ja hän
makasi sillä Leon vieressä, vilkaisi välillä Leoon ja
toivoi, että aika kuluisi näinä hetkinä huomattavasti
hitaammin kuin yleensä. Niin ei käynyt. Aika loikki
eteenpäin huippuunsa viritetyn jäniksen tavoin,
niin lujaa, että mikään ei pysynyt perässä. Seuraavassa
hetkessä oli jo seuraava ilta, ja hän tunsi päänsä lyijyn-
täyteiseksi ja katsoi Leoa, jonka otsien rypyt kimaltelivat
ja värähtelivät ja alkoivat aaltoilla taustalta kuuluvan
basson tahdissa. Leo katsoi häntä kasvoillaan melo-
draaman ilme, jossakin hämärässä ja valoviiruisessa
ladossa viljaa puivan maatyöläisen henkistynyt ilme.
Ilme, josta oli maalattu tuhansia tauluja, jotka nyt
koristivat kuolleita seiniä ja kuolleita asuntoja.
Kuolema on tosiasiallisesti suloinen, mutta tämä,
tämä kaikkea muuta. Tämä muistuttaa sitä kun
päästää viimeisen kusitipan mutta tietää, että kusta
on vielä ruumissa, että se ei suostu tulemaan ulos
johtuen ties mistä. Leo katsoi häntä kasvoillaan
maatyöläisen ilme, ja sitten kasvojen alaosa äkkiä
liikahti, kieli purskahti ulos ja sen ympärille levisi
ruusunpunaa, pisaroita jotka roikkuivat ilmassa
ja valuivat hitaasti lattialle ja työntyivät parketin
rakojen väleihin. Aika on mittaamaton, aika
kasvaa samantapaisesti kuin puu, joka paitsi siemen-
tää, myös versoo ja täyttää koko metsän niin, että
kaikki on joko elävää tai kuollutta. Hyvät hetket
ovat valkoisia ja pieniä ja ne lentävät oksistoissa,
mustat hetket ovat samanlaisia. Kuului pelkkää
huohotusta ja surahduksia, ja puiden saattoi
tuntea kasvavan joka hetki, ne täyttivät aina vain
suuremman tilan maailmasta ja niiden oksat työntyi-
vät aina vain pidemmälle, niin pitkälle että lopulta
tuli niiden lävistämäksi ja sätki nautinnollisesti
ja tunsi kuinka ne elivät oman ruumiin sisällä,
olivat elossa ja pimeässä ja hohtivat sinne omaa
valoaan. Hän imaisi keuhkonsa täyteen savua,
plup plup plup ja kuuli lintujen rääkyvän ja
suurimman niistä kuiskivan samalla nykien
pienesti ja sitten änkyttävän samalla kun Leon
huulet avautuivat ja sulkeutuivat. Taukoamaton
läähätys sai hänet tuntemaan janoa. Aika on mit-
tataamaton puu ja sen juurissa asuu kaiken an-
teeksiantaja.