MINÄ JA JORMA OLLILA

Siis, pullossa, ei, olisiko pienessä rasiassa, kiipeillen, ei, olisiko parvekkeella, ei missään tapauksessa, huoneessa, sauna voisi lieneä oikea vaihtoehto mutta jätetään se nyt, jäljissä, pyörän, joita punalakkinen poika noin luo, suoraan, olisiko hiilloksella, vihreällä hiilloksella, sillä millaisen puun hiili on vihreä? kyllä sellainen on olemassa, tämä kertoo siitä, hiilloksella, käärittynä, mihin? kasteltuun säkkikankaaseen, ohueen metallikuoreen vai kenties jostakin raskaasta metallista huolellisesti taottuun muotoon, kenties, ääni kuitenkin on kilahdus joten voimme luottaa tähän, katsoa, käännellä päätämme, tuumiskella, tuo poika pyöränsä kanssa, pyörän joka renkaineen niin kääntyvineen jäljet jättää niin kaartuvat, kuin soittaisi sooloa, varovasti, uskaliaasti sitten kun uskaltaisi katsoa, onko hän? olisiko, voisiko olla, kenties, riisitautisine jalkoineen, kenties, ei hän meitä tarvitse, soittaa kelloa sitten kuin tarvitsee jos koskaan, ei hän meistä mitään tahdo, katselee vain pihalla ja kääntelee päätään, niin, tuo pieni taiteen maestro, runouden oppipoika, jota mies harmaa, vanha, Aika nimeltään, katselee ja mätkähtää sitten vuoteeseensa, vihdoin, vielä kerran kylkeään kääntäen ja sitten pudoten, ja pieni poikamme punalakkinen vain ympyröitään kiertää yhä suurempia ja välillä soittaa kelloaan, ei samassa kohdassa vaan aina hiukan edempänä, mutta nyt, huokaus, on kaikki päättynyt, hiilloksella, hiilloksella vihreällä lepää lintu kääritty, sidottu ensin pellavanaruilla, hieroskeltu mausteilla, olematonko lie, itsepä sen tuntee. Mutta palatkaamme sisään, asettautukaamme ikään kuin vatsaan sen jonka jo odottaa herkeämättömin hampain niille jotakin pureskeltavaa, tärisevin sormin niille jotakin näperreltävää, asettautukaamme ikään kuin hänen otsansa taakse ja katsokaamme nyt noine silmineen, keittolautassilmineen, pyörivine silmineen, kuin, kuin rulettisilmineen, aina vain musta ja punainen ja musta ja punainen, aina vain hunajainen ja suolainen ja hunajainen