maanantaina, marraskuuta 22

Hän käveli takaisin makuuhuoneeseen,
löysi myttyyn sängyn alle työnnetyn vielä
kostean mackintoshin ja rutistuneen Gitanes-
rasian sen vasemmasta rintataskusta. Gitane,
jonka hän sytytti oli niin kuiva, että se hehkui
kuin suurempikin. Hän veti mackintoshnin
ylleen ja katseli itseään makuuhuoneen suu-
resta peilistä, jonka kullatuissa kehyksissä ku-
vattiin arkipäiväisiä esineitä: savukeaskeja,
teekuppeja, avattuja sardellirasioita. Lepakko
on hiiren idea enkelistä, hän ajatteli. Ja monia
muita ajatuksia, jotka kaikki olivat sävyltään
samanlaisia. Gitane paloi epätasaisesti ja
rätisten, lopulta hän antoi sen pudota suu-
pielestään ja painoi kantansa alla vasten
kivilattiaa. Kaikkialla oli juhlien jälkiä, olut-
tölkkejä kasattuna vasten seinää, punertavia
kukkamurusia ympäri lattioita, puoliksi
juotuja espressokuppeja, laseja, joissa oli
joko hämmentävän keltaista tai hämmentä-
vän sinistä nestettä, olutpulloja kyljellään,
pystyssä ja ylösalaisin käännettynä, viinapul-
loja, viinipulloja ja kuohuviinipulloja ja
niiden korkkeja, kaksi särkynyttä liitupiippua,
jonkun pahasti silmäpakoiset sukkahousut,
useita pikkuhousuja, joiden kaikenkattavaan
analysointiin olisi tarvittu tutkimusryhmä,
kuivunutta ruohoa, kuivunutta kuraa,
puoliksi syötyjä piirakanpaloja ja keskellä
lattiaa paistettu hauki pitkällä hopealautasella,
josta oli jäljellä pää, ruodot, pyrstö ja osia
vasemmasta kyljestä, ja hauen ympärillä
kivilattialla oli satunnaisia meetvurstivii-
paleita, jotka olivat epäilemättä jättäneet
kiveen merkkinsä, ellei sitten kiven pinnassa
oleva vahapohjainen aine estänyt sellaista.
Hän huokasi ja veti askista viimeisen Gitanen,
sytytti sen ja tarkkaili jatkuvasti silmällään
sen kärkeä, joka suhisi, rätisi ja paloi kuin
pienikokoinen pelastussoihtu. Tämä oli
alkuräjähdyksen jälkeistä aikaa, se hetki,
kun hiukkaset kimpoilivat "suuressa arkus-
saan" kuten Leo sanoi. Niiden voima oli
riippuvainen Jumalasta, kuten aina, mutta
erityisesti tuona hetkenä. Kukaan fyysikko
ei voi olla uskomatta Jumalaan. Hän nosti
espressokupin käteensä, nuuhkaisi sitä ja
kaatoi sitten kylmenneen ja kitkerän juoman
nieluunsa. Se virkisti häntä, sai hänen mieleen-
sä palaamaan enemmän ja tuntui voimistavan
hänen vasemman, glaukooman vahingoittaman
silmänsä valoaistikykyä. Maailma alkoi vähi-
tellen näyttää kauneuttaan hänelle. Hän nosti
hopealautasella olevan hauen silmiensä eteen,
katsoi sitä silmiin ja näki, kuinka niistä heijastuivat
katon kuusikulmiot, ja hän näki, kuinka se
selvästi nyökkäsi hänelle ja hymyili niin, että
terävät hampaat välkähtelivät. Hän käveli
takaisin peilin luo ja tarkasteli pupillejaan.
Ne olivat kenties hiukan laajentuneet. Hän
tunsi suussaan lievän sitruunan maun, joka
kuitenkin katosi nopeasti. Sitä seurasi tuoksu-
aistimus, aivan kuin joku olisi nopeasti tullut
hänen lähelleen ja sitten häipynyt yhtä nopeasti.
Ihmisen, hienostuneesti itsensä hajustaneen
ihmisen tuoksu. Kylpyhuoneeseen hän käveli
vihellelleen ja jähmettyi sen ovelle. Keskellä
lattiaa, aivan tähden päällä, makasi sikiöasen-
nossa nuori mies, jolla oli musta pujoparta eikä
yllään muuta kuin oikeasta lahkeestaan hiukan
revenneet mustat Diesel-farkut. Hän käveli miehen
luo, nosti hänen päätään, koetti hänen pulssinsa
ja avasi toisen silmän ja tarkasteli sitä. Sitten
hän antoi pään kolahtaa vasten kaakeleita ehkä
hiukan liian kovakouraisesti ja hyvitti erheensä
silittämällä hellästi miehen ohimoa. Hän teki
tarpeensa ja viivytteli kauemmin kuin olisi
ollut tarkoituksenmukaista. Sitten hän muisti
jälleen hauen ja palasi keskelle sitä, joka vielä
muutamia tunteja sitten oli ollut juhlien heh-
kuva keskipiste ja nyt oli erämaa kosmoksen
laitamilla. Hän keitti teetä, siemaili sitä ja odotti
jotakin tapahtuvaksi. Mitään ei tapahtunut.
Senkään jälkeen ei tapahtunut mitään, jollei
mukaan lueta sitä, että hänen vasen jalkansa
puutui ja hän joutui kävelemään ympäri huonet-
ta voidakseen taas tuntea olonsa hyväksi. Kaik-
kialla oli hiukkasia, jotka koettivat tunkea hänen
ohimolohkostaan sisään. Niiltä välttyäkseen
hän käveli vaatekaapille, vertaili pitkään eri
huivien värejä ja siten niiden absorboimia
aallonpituuksia ja viimein päätyi koboltin-
siniseen huiviin, jonka kietoi tiukasti päänsä
ympärille. Hänen olonsa parani välittömästi
ja palasi teensä ääreen. Se oli haaleata ja hän
tunsi aina kulauksen nielaistessaan kuinka
aivan pikkuruiset lintuset visersivät hänen
kurkussaan. Hän unohti hetkeksi itsensä,
ei irronnut ruumiistaan vaan antoi sen ir-
tautua itsestään ja tarkkaili kun se nousi ylös
hehkulamppuja kohti. Hän oli sidottu maa-
han monin erilaisin kemikaalein ja yhdistein.
Suurin niistä oli vesi, ensimmäinen ja viimei-
nen. Hän näki sivusilmällä, kuinka nuori
pujoparta hoippui ulos kylpyhuoneen ovesta,
katsoi häntä laajentunein, tummin silmin
ja ilmiselvästi mietti tilanteen juonta. Hän
varoi katsomasta pujopartaa suoraan. Jos
hän olisi tehnyt niin, pujoparta olisi voinut
kaatua maahan samaan tapaan kuin karahkalla
hutkaistu karhunputki. Sen sijaan hän heilautti
kättään hyvin eleettömällä tavalla ja antoi ran-
teensa jäädä ikään kuin ilmaan riippumaan, niin
että hänen hiukan ojennettu etusormensa osoitti
pöydällä sojottavaa posliinista teekannua, jonka
kylkiin oli maalattu hienostunein sivellinelein
erilaisia nukkuvia tai huumaantuneita lintuja.
Pujoparta seisoi paikallaan ja katsoi häntä,
sitten karisti kurkkuaan, yskäisi ja käveli yhden
askeleen kohti häntä. Sitten pujoparta veti
syvään henkeä ja käveli hänen luokseen, istuutui
pöydän toiselle puolelle ja nieleskeli tiiviisti.
Juo teetä, hän sanoi pujoparralle. Se auttaa.
Pujoparta nyökkäsi, otti sormillaan vastaan
hänen töytäisemänsä teekupin ja kaatoi sen
hiukan vapisevin käsin niin täyteen, että vain
nesteen pintajännitys piti sen kupissa. Sitten hän
laski päänsä ja imi nestettä huuliensa väliin
samaan tapaan kuin vasta ensimmäisiä kertoja
tällä tavoin juova varsa. Hän näki, kuinka pujo-
parran huulet muuttuivat mustiksi ja paisuivat,
ja kuinka hänelle kasvoi turpa, josta sojottivat
hienoisesti värähtelevät aistinkarvat, ja sitten
kaikki särähti samaan tapaan kuin häiriöisen
television kuvassa ja samaan aikaan hänen kor-
vastaan kulki sähkövirta toiseen korvaan. Purp-
puransävyinen ja synapseja väkivaltaisestikin
kohteleva sähkövirta. Se kuitenkin aiheutti
hyvin euforisen tunteen ja sen jälkeen kulaus
teetä maistui aivan toiselta, paljon hedelmäi-
semmältä ja hän näki, kuinka kuvankaunis
kiinalaisneito poimi nuo kullanhohtavat
teesilmut ja nuolaisi jokaista ennen kuin
pudotti ne kaulassaan roikkuvaan nahkaiseen
avosuiseen pussiin. Pujoparta katsoi häntä
niin kuin hän olisi tehnyt taikoja, joiden
tarkoituksena on manata pahoja henkiä
paikalle. Hänen hahmonsa näytti nyt enem-
män linnun hahmolta. Hän ei uhrannut
ajatuksiaan pujoparralle vaan mietti muinai-
sia metsästysrituaaleja. Metsästys on aina
uhkapeliä, siksi miehet ovat siitä niin kiinnos-
tuneita. On olemassa vain tappio tai sitten
suuri voitto. Metsästäjä valuttaa omaa vertaan
keihäänsä kärkeen, houkuttimeksi ja hyvitykseksi,
tai sitten leikkaa itseltään sormen irti.

torstaina, marraskuuta 11

Herää toveri, valo vaihtui toiseksi, rannekello
riipiytyi hänen kädestään kun auto hänen taka-
naan mutkitteli liikenteessä, torvet soivat
hänen ympärillään ja huuto, herää toveri,
taksista joka kiihdytti hänen ohitseen vain
senttien etäisyydeltä, minä en usko sitä,
hän ajoi sillalla ja edelleen kaiken saastan
täyttämää katua, tornien juurella, ruostu-
neiden piippujen kierteiden alapuolella,
väsyneen koneen äänessä ja väsyneiden
kumien vikinässä, hän kiihdytti kohti
jalkakäytävää jotta pääsisi ohi, venyi,
pystyi siihen, livahti välistä, pääsi pois
ja yritti repiä ilmastointia suuremmaksi,
perhoskytkintä, kun koko auto alkoi vavista
metallin ja kiven kirskuessa, punertavien
kipinöiden valossa, hän koetti pitää päätään
suorassa voimaa vastaan, veti itseään ulos-
päin ja väänsi ohjauspyörästä ja kuuli,
kuinka auton ronkki aukesi ja sitten
sulkeutui hiljaa kun vauhti kiihtyi. Etkö
usko Herraan, aivan kuin sen voisi valita...
Hän vilkuili sivuilleen, katsoi näkyisikö
mitään ennustettavaa, mitään, mistä voisi
ottaa kiinni kuin naisen käsipuolesta, hän
kuunteli kuuluisiko hänen korvissaan mu-
siikki, teema, mutta ei mitään. Naiset kä-
velivät hänen ohitseen päät koristettuina
mitä kummallisimmin tavoin, villi-ihmiset,
ja heidän outo kielensä, jota ei koskaan tar-
koitettu ihmisen korville vaan pelkästään
koneille. Ihminen oli siinä kaikessa väli-
kappale, puhuessaan puhelimiinsa nuo naiset
puhuivat jumalilleen, jotka edelleen oksensivat
nuo sanat jonkun sivullisen korvaan. Ääni
muunnetaan, se ohennetaan, pakotetaan
noudattamaan tiettyjä kuvioita. Siitä pois-
tetaan ihminen. Tätä hänelle opetti Leo
Moskovan teknillisessä yliopistossa. Hän
katseli vasemmalle ja oikealle puolelleen,
nosti mustan kashmirtakin kaulukset ja
pujahti ihmisten joukkoon, antoi oikean
käsivartensa hipaista heitä, tunsi heidän
lämpönsä ja ihmisyytensä. Juhlat olivat
olleet pitkät, ne olivat tuntuneet ikuisilta
mutta nyt ne olivat ohi. Tämä oli veren-
imijöiden aikaa, kaikenkarvaisten vedättä-
jien, jotka uskoivat yhteen ja ainoaan: sii-
hen, että rahalla voidaan puhdistaa mitä
vain. Sadistit, jotka omistivat elämänsä
sille. Illallisen jälkeen. Nora, hän sanoi.
Eikä ajatellut asiaa sen enempää, antoi
noiden hunajahiusten heilahtaa omaan
suuntaansa ja jäi samaan huoneeseen
kaikkien niiden samankaltaiseen univor-
muun pukeutuneiden miesten kanssa,
keskusteli heidän kanssaan tulevaisuudesta,
katseli uneksivasti toiseen huoneeseen,
jonne oli muodostunut varsinainen mehi-
läispesä, toisissaan kiinni surisevien olentojen
täyttämä paratiisi, jossa kuka tahansa sai
kiinni juuri sen mitä halusikin. Daphne ja
Chloe. Ihmisjoukoissa on paljon haita, jotka
haluavat ainoastaan iskeä hampaasi mihin
tahansa ruumiisi osaan. Daphne ja Chloe.
Sohvat olivat pyöreämuotoisiksi suunnitel-
tuja, liioiteltuja niin, että ne eivät enää näyt-
täneet olevan kotoisin tästä maailmasta vaan
toisaalta, jossa painovoiman vaikutuskin oli
vähäisempi. Tähtien takaa. Naurettava, nau-
rava paikka. Pianosointujen lähde, alhaalta
kuuluvaan miliisiauton ääneen sekoittuva.
Luuletko, että meidän pitäisi pysähtyä ru-
koilemaan, hän kysyi ja nyökkäsi kohti ikku-
naa, jota sinertävät valot pyyhkivät. Vai vain
sanoa hyvää yötä? Mitä tahansa hyvä tarkoit-
taakin. Tämä oli uusi maailma, muodostunut
entisen raunioille, noussut siitä kuin versova
pelto. Oletko koskaan ollut jengitappelussa,
kysymys sekoittui tuon pianon vesimäisiin
ääniin ja sai hänen silmänsä vetistymään ja
muuttumaan vieraiksi. Ne olivat elävästä
lasista valmistetut olennot, jotka olivat
kiinnittyneet hänen päähänsä aivan vastoin
hänen tahtoaan. Mutta turha niitä vastaan oli
taistella. Hän kiersi takin ympärillensä, tunsi
kylmyyden poistuvan ruumiistaan villan väli-
tyksellä ja astui ulos ilmaan, jossa hengitys
höyrysi. Hiljaisuus. Daphne ja Chloe. Hän
oli jättänyt löytämättä sen, mitä etsi eniten.
Hän palasi takaisin heti. Maailma oli väriltään
jotakin meripihkan ja hunajan välillä. Sohvat
olivat ihmisten päällystämiä, ne oli verhoiltu
ihmisillä, joiden ulokkeita oli mahdotonta
erottaa vasikannahkaisista puolipalloista tai
koivurimojen ja teräksen muodostamista
monimutkaisista rakenteista. Hän astui suoraan
valkoiseen pikkuiseen mekkoon pukeutuneen
nuoren naisen eteen, laski kätensä hänen olka-
päälleen ja sanoi:... Hän ei muistanut myöhem-
min mitä hän oli sanonut, mutta se oli toimivaa.
Ylipäänsä kaikki mikä hänen suustaan tuli oli
toimivaa. Se johtui varmasti siitä, mikä sanoja
ympäröi. Rakastaminen on lopulta hyvin helppoa,
on vain hyökättävä kaikella voimallaan omaa idioot-
timaisuutta ja julmuuttaan vastaan. Ehkä hän sanoi
niin, ehkä nuori nainen katsoi häntä flyygelisilmillään.
Näin kävi. Hän työnsi naisen vasten seinää, suuteli
häntä ja painoi vasten seinään maalausta niin, että
se putosi alas. Naisen poskille kohosi puna, joka
kertoi maailmankaikkeuden valmistumisesta, kosmi-
sesta hyvyydestä ja ulkoavaruuden jumalien myötä-
mielisyydestä. Nainen istui maalauksen päälle, hevosen,
joka oli noussut takajaloilleen, sen turpa oli kuohu-
vassa syljessä ja ratsastaja oli heilauttamassa sapelia
päänsä yläpuolella. Tämä vodkahuuruinen maailma
oli sielujen kokoontumispaikka, jäisten sielujen,
vielä räjähdyksestä höyryävien. Naisen takapuoli
painoi pellavan, venytti sen kudosta ja sai öljymaalin
halkeilemaan. Olisi mahdotonta olla uskomatta
näinä aikoina, näinä kovina aikoina kun niin
paljon pahaa tapahtuu. Hän veti purppuraiset
silkkipikkuhousut naisen jalasta ja tarkasteli
hänen venuskukkulansa muotoa, tutkiskeli
itsessään sen kohottavaa vaikutusta ja laajensi
sieraimensa, jotta ne varmasti vetäisivät sisäänsä
jokaisen ilmassa leijuvan jumalaisen partikkelin.
Daphne ja Chloe. Tässä maailmassa, näillä
kaduilla, jota kansoittivat verisiin pukuihin
pukeutuneet riistäjät, jotka katsoivat kiikareil-
laan toisia riistäjiä rajan toisella puolella ja muti-
sivat itsekseen kirouksia. Ei, hän sanoi. Jumala,
hän sanoi, on tässä. Naisen vaaleat häpykarvat
vasten tuota tummaa, rakoilevaa taivasta. Juna,
joka pyyhälsi kohti kaukaisuudesta ja sai lumen
pyörteilemään sinertävänä keulansa ympärillä.
Herää toveri, tämä on verenimijöistä muodostunut
maailma eikä täällä saa teetä silloin kun haluaa.
Bastin kanssa on pelattava vain voitosta, hän
kuiskasi naisen korvaan. Bastin, nainen sanoi
voipuneesti. Aivan niin, hän kuiskasi naisen
korvaan. Kuka on Bast, nainen sanoi ikään
kuin viimeisillä voimillaan. Sellainen, jota
et haluaisi tavata pimeällä kujalla, hän kuiskasi
naisen korvaan. Nainen alkoi nauraa, klustereita,
hiljaisia ja lähteenomaisina pulppuilevia. Bast
voittaa aina, hänen hevosensa ylittää linjan en-
simmäisenä ja hän saa syliinsä liljat. Bast on
se, jonka minä haluan tavata pimeällä kujalla
ja iskeä nyrkin hänen kasvoihinsa. Ubb, vvv-
vvvgg, naisen puhe muuttui tulkitsemattomaksi
äänteiden virraksi, sanat muuttuivat todellisiksi.
Sinä hetkenä hän veti mustan silkkihuivin
kaulaltaan ja peitti sillä naisen kasvot, ei halunnut
nähdä hänen kosteita ohimoitaan eikä punaa,
joka oli noussut naisen poskille. Hän halusi
nähdä Daphnen ja Chloen, hän halusi nähdä
taivaan, jolla siniset juonteet risteilivät.

maanantaina, marraskuuta 8

Homesieni on tieteelliseltä nimeltään raffaelphareopsis
skyteea ja muodostaa rihmastoja ja pesäkkeitä muskatelli-
köynnöksen oksankohtiin, jotka ovat jollakin tavoin
ulkoisesti vaurioituneet, ts. kuori on irronnut tai mer-
kittävästi ohentunut joko mekaanisen ärsytyksen tai
jonkin kuorta vaivaavan taudin vuoksi. Tarkkailijamme
luki nämä sanat kirjasta ja puisteli päätään. Hänen
kasvoillaan oli pimeys: hänen silmänsä olivat tummu-
neet ja varjo hänen nenänsä vasemmalla puolella muut-
tui syvemmäksi. Hän katsoi ulos: harmaa, teräksinen
taivas. Ei mitään kerrottavaa jälkipolville. Oliko tämä
päivä se, jolloin kaiken on tapahduttava, tai tapahduttava
kuten ennenkin. Hän vilkaisi sängyllä makaavaa naista
ja ajatteli, pateettisesti, että jos Paul Gauguin olisi
tässä, hän alkaisi maalata ja unohtaisi siksi hetkeksi
kuppansa. Torakka nousi pitkin ikkunanpuitetta,
seisahtui hetkeksi ja heilutteli tuntosarviaan. Ei mitään
mainittavaa, ei mitään mistä voisi kertoa. Tarkkailijamme
otti esiin muistikirjansa, siveli sen kantta hellästi ja
aloitti: katsoin hänen sormiaan, jotka puristuivat
ohjauspyörän ympärille. Oikean käden etusormessa
oli kultainen sormus, jossa oli sinertävä topaasi. Hänen
silmänsä seurasivat tietä, hänen otsansa oli hienostu-
neilla rypyillä. Tuo kissanainen tiesi mitä teki ja unohti
kaiken muun täydellisesti. Pysäytä, sanoin hänelle, mutta
hän ei ollut kuulevinaan. Kenties en sanonutkaan mitään,
kenties vain kuvittelin sanoneeni ja siksi kuulin korvissani
oman ääneni. Mutta sitten hän ajoi tien sivuun, sam-
mutti auton ja sulki silmänsä. Me kaikki nukuimme
kunnes auringonvalo tunkeutui luomien läpi suoraan
ohimolohkoon. Tuulilasiin oli tiivistynyt kosteutta,
hän käynnisti auton sanomatta sanaakaan ja niin me
olimme jälleen matkalla. Bast, hän sanoi. Bast, sanoin.
Niin, hän sanoi. Hän käänsi katseensa poikaan ja pudisti
päätään. Etkö tiedä, kuka on Bast, hän kysyi. Poika
pudisti päätään, hetken ajan hän näytti lapselta, epä-
tietoiselta viisivuotiaalta, joka on nähnyt liikaa. Ei,
et sinä, nainen sanoi. En välitä sinusta, silloin kun
olin vielä nuori, hän kohautti olkapäitään, silloin
kun olin vielä nuori nauroin itselleni, kun ajattelin
että kaikki miehet ovat sellaisia, silittelevät sormil-
laan tuoksuvia kankaita, nauttivat ruusualttareista
ja ajattelevat, että se on kuin silkkiä... Onko sinulla
nälkä, poika kysyi. Toivoin, nainen sanoi. Toivoin
silloin niin, että olisin kohdannut vastustajani, mutta
ei. Olin niin korkealla, että mikään ei tavoittanut
minua. Mikään ei kyennyt tunkeutumaan minuun.
Eikö se ole tragedia, nainen kysyi. En tiedä, poika
sanoi. Daphne ja Chloe. Ei, nainen sanoi. Ei, ei, ei.
Hän nousi, katsoi poikaa ylhäältä alas, hän oli
varmasti pidempi kuin 180 senttiä, koska hänellä
oli korkeakorkoiset saappaat. Poika karautti kurk-
kuaan, yritti saattaa itsensä johonkin mutta epäonnis-
tui siinä surkeasti. He kävelivät perätysten huoneesta,
alas kadulle. Nainen ei vilkaissutkaan enää häneen,
käveli vain takamus keikkuen ja kovaa vauhtia suoraan
eteenpäin. Minne, poika mietti ja kääri mackintoshia
tiukemmin ympärilleen. Hei, hän sanoi, mutta nainen
ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Helvetti,
hän korotti ääntään ja tarttui naista olkapäästä. Mitä,
nainen sanoi esittäen yllättynyttä, mitä kuvittelet
tekeväsi, mitä luulet että minä olen tekemässä?
Poika koetti rauhoittaa itseään, ajatteli vihreätä
verkaa. Rauhan ja tasapainon tyyssija, varsinainen
pyhättö. Hän katsoi naista, jonka kasvot olivat
nunnan kasvot, kalpeat ja jumalalliset. Hän oli
antanut itsensä Jumalalle. Poika sulki silmänsä
hetkeksi ja koetti muistella sitä tuoksua, joka
puserossa oli ollut, kenties magnolia, häivähdys,
ja hunaja. Sitten hän avasi silmänsä ja katsoi
kasvoja, jotka nauroivat hänelle. Jonkinlainen
pelleilijä, naispuolinen Jokeri, hyyena, jonka
kuono aukesi hymyyn ja sitten nauruun. Hän
irrotti kätensä naisen olkapäästä kuin olisi
saanut sähköiskun ja katsoi naista hämmenty-
neenä. Sinun on tultava, hän mutisi. Joudun
vaikeuksiin tästä. Et sinä joudu vaikeuksiin,
typerys, nainen sanoi. Kuvitteletko, että
kuolema on pahinta mitä voi tapahtua, ehei.
Pahin tulee vasta sen jälkeen, eikä sekään ole
kovin pahaa. Ja sitten tulee seuraava huone.
Ne ovat selvästi saaneet sinut hyvin koulutettua,
tulet kun vihelletään ja lähdet kun sanotaan.
Ei siihen ole mitään syytä. Luuletko, että
minua voi määräillä samalla tavoin. Näytänkö
minä siltä, nainen kysyi. Et, poika sanoi. Nainen
ei tosiaan näyttänyt siltä, vaan Paholaiselta,
joka nauroi hänelle täyttä kurkkua. Olisit
nähnyt ilmeesi, nainen tirskui. Minä en mene
minnekään, minne sinä sanot. En todellakaan,
paina se kalloosi. Menen sinne, minne omat
jalkani minut johdattavat. Luuletko, että en ole
perillä asioista? Et voisi olla enempää väärässä.
Poika mietti, mitä nainen oli vetänyt. Hänen
silmänsä näyttivät normaaleilta, hänen hengityksensä
oli normaali, mutta hän ei selvästikään ollut sellai-
sessa tilassa kuin ihmiset yleensä. Nainen kääntyi
ja jatkoi pirullista kävelyään, suoraan eteenpäin,
tiktiktiktik, hänen korkonsa tikkasivat katua.
Vasemmalle, suoraan pimeään, jossa mistä tahansa
saattoi hyökätä mitä tahansa. Kaksi naakkaa
lennähti kumpikin omalle puolelleen, ylöspäin,
pois tuosta hunajanvärisestä hiuslaitteesta.
Luuletko, että minun elämäni on helppoa, nainen
sanoi. Mutta hänen sanansa painuivat seinien
saveen eikä poika kuullut niistä mitään. Ehkä
niin oli parempi, he olivat toisilleen ikuisesti
tavoittamattomat. Ja he olivat pöydän vastak-
kaisilla puolilla, nainen hieroi mustan, ohuen
nahan peittämiä sormiaan vastakkain ja näytti
siltä, että oli kylmissään. Sitten hän kosketti
kaulaansa ja katsoi miestä toisella puolella,
hänen silmänsä olivat surulliset. Tämä oli
asento, jota hän oli harjoitellut pitkään,
vuosikausia, ja nyt hän saattoi toteuttaa sen,
mustan auton lyhtyjen valossa, sirkkojen
sirittäessä jossakin sivuilla. Olen jänis, hän
sanoi. Olen aina ollut jänis, juossut nopeasti
pakoon. Minulla on nopeat jalat, kehittyneet
reisilihakset. Pistän valkoisen turkin päälleni
ja pingon. Mies katseli häntä, mies, jolla oli
musta, tuuhea parta ja päässään astrakaani-
hattu. En minä jää ansoihin, nainen sanoi. Ja
jos jään, tiedänpähän missä olen. Ja tiedän,
että tulen olemaan vielä jossakin muualla. Sitä
on usko, ei mitään muuta. Lakkaa puhumasta
itsestäsi, mies sanoi. En kestä sitä, en kestä
kuulla pateettisesti värisevää ääntäsi enkä kestä
nähdä hunajahiustesi surahtavan puolelta toi-
selle. Surahtavan, nainen sanoi. Lyhdyt sam-
muivat, sitten ne syttyivät jälleen ja he olivat
siinä missä ennenkin. Mutta nyt valot olivat
pitkät, miltei ruumiiseen tunkeutuvat. Nainen
palasi takaisin suruunsa, teeskenneltyyn ja
kauniiseen univormuun, jota hän rakasti niin.