Kenties tuo tanssi oli jonkinlainen outo versio
muinaisesta intialaisesta hadji-tanssista, jonka
kerrotaan saaneen alkunsa naispuolisten lammas-
paimenten liikkeistä keskellä noita rasvaisia, tuok-
suvia ja toisinaan vaikeakulkuisilla rinteillä joka
suuntaan rynnistäviä eläimiä. Toisinaan paimen
löydettiin surmattuna, lävistettynä terävällä vuo-
hen sarvella, mitä pidettiin yleisesti merkkinä sii-
tä, että Jumala tai Paholainen oli suuttunut sil.
mittömästi. Vuohen sarven saattoi, katsantokan-
nasta riippuen, tulkita kummaksi hyvänsä. Joko
niin, että paha tuhottiin pahalla, tai hyvä tuhot-
tiin pahalla, tai että hyvä tuhottiin hyvällä, tai
paha tuhottiin hyvällä. Pian hän kuitenkin unoh-
ti naisen, samaan tapaan kuin oli unohtanut Ve-
renkon. Hän ajatteli tasapainoisuuden jumala-
tarta, joka piteli toisessa kädessään purkkia rau-
hoittavia pillereitä ja toisessa kädessään purkkia
stimulantteja. Hän oli jättänyt Ritz-Carlton-ho-
tellin taakseen, hän oli jättänyt huoneessa, jonka
numeroa häntä ei enää huvittanut muistella, istu-
neen naisen, joka kampasi hiuksiaan mielikuvituk-
selliseksi kehämäiseksi teokseksi kallonsa ympärille.
Pyhimyksen kehä. Pojan kasvot olivat persialaiset,
nainen sanoi, kasvosi ovat persialaiset, enkä tiedä,
mistä se voi johtua. Olen nähnyt tuollaiset kasvot
aikaisemmin, eikä se todellakaan tiennyt hyvää.
Nainen oli pelkässä kylpytakissa, vyö löysällä
niin, että hänen ruumiinsa ääriviivat ja pinnat
näkyivät välillä hyvin anteliaasti. Persialaiset.
Tiesitkö, että persialaiset olivat kenties maailman.
historian parhaita rakastajia? Olen saanut kunnian
tutustua muutamaankin heistä, ja voin sanoa, että
niissä väitteissä on perää. Hän jatkoi hustensa aset-
telua ja katsoi poikaa peilin kautta. Ehkä olet tosi-
asiallisesti persialainen. Sinut on adoptoitu. Poika
puisti päätään, katsoi toisaalle ja odotti. Odotti
mitä? Neuvoa jumalattarelta, jonkinlaista merkkiä,
odottiko hän tulevansa pyyhkäistyksi maanpinnalta
yhdessä humauksessa? Vai tulevansa suuren sormen
nostamaksi. Tiedätkö, millainen yhdyntätapa on
karnak, nainen kysyi. Poika puisti päätään, hän
ajatteli toisarvoisia asioita: iltaa klubilla. En sano
sitä sinulle, nainen sanoi. Poika kohotti kulmiaan.
On ilkeätä vihjata jostakin. Minä olenkin ilkeä,
nainen sanoi. Minun lihassani on puhdas pahuus,
katso vaikka. Kieltämättä, poika ajatteli. Hänen
lihassaan näyttää olevan pahuus, se näyttää
asettuneen siihen suloisesti asumaan. JA sitä
korostaa se, että hän kampaa hiuksensa noin.
Minä en halua nähdä häntä enää koskaan, nainen
sanoi. Tiedätkö, mitä hän on minulle tehnyt? Aivan,
se ei ole sinun asiasi. Enkä minä ole mikään helvetin
diplomaatti, paina se mieleesi. SInun mielesi on
hänen myrkyttämänsä, sinä olet hänen palvelijansa.
Ei, poika sanoi. Minä vain kuljetan tietoja. Ne
tarttuvat minuun, siksi olen tähän hommaan otolli-
nen. Pitäisikö minun pitää sitä hyveenä, nainen sanoi.
Ei. Se on totta, poika sanoi. Katso nyt minua, näy-
tänkö siltä, että minulla on paholainen käsipuolessa?
Näytät siltä, että käsipuolessasi ei ole ketään, nainen
sanoi. Tiedätkö mitä, rakas tohtorini, minusta tuntuu,
että aivoni ovat peruuttamattomasti jakautuneet
neljäksi. Ja tiedätkö, mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa
sitä, että minun kanssani sängyssä oleva ei ole vain
tämän yhden kanssa. On toisia, toisia, jotka kynsivät
paljon raivoisammin. Ehkä nainen oli paimen,
ehkä juuri hän oli loikkinut kiveltä toisella ja hui-
tonut lampaita ohuella vitsalla. Tai piiskalla, miksi
ei piiskalla. Hevosia, tämä tuli pojaan mieleen äkilli-
senä kuvana, valonvälkähdyksen ja poksahduksen
saattelemana. Ravuri, jonka jalka on lastoitettu,
nainen sen takana, käsi sen lautasilla, aivan kuin
haluaisi vuodattaa omaa voimaansa siihen, nähdä
sen parantuvan hänestä. Hämärä, ainoat valot ovat
autojen lamput, pysäköityjen autojen, joiden
palavat lamput ovat valonheittiminä. Kaikkialta
kuuluu kaskaiden siritys. Kenties hän tosiaan
pomppi kiveltä toiselle paljain jaloin ja lampaat
määkivät hänen alapuolellaan, aivan kuin olisivat
palvoneet tuota yllään liikkuvaa olentoa. Nainen
sai hiuksensa valmiiksi, käänteli ja väänteli päätään
peilin edessä ja viimein heitti piikkiharjan sängylle.
Näyttääkö tämä sopivalta, hän kysyi. Sopivalta,
poika kysyi. Sopivalta, nainen sanoi. Niin kuin nyt
jokin voi sopia. Avain joko menee lukkoon tai sitten
ei mene. Ainahan voi tietysti tapahtua ihmeitä.
Hän ei jäänyt kuuntelemaan pojan vastausta, vaan
heittätyi sängylle. Ihme kyllä, hänen hiuksensa py-
syivät koossa. Moottoripyöräajoa ne eivät varmasti
kestäisi, poika ajatteli. Ne leviäisivät tuuleen kuin
oljet, joka ilmansuuntaan. Hän katseli naisen jalka-
teriä, noita vaaleita, tanssin lihaksikkaiksi muutta-
mia kappaleita, joiden sisällä väreili jokin hänelle
tuntematon. Oliko nainen tapiseerannut huoneensa
seinät keltaisella paperilla, ripustanut ikkunoiden
eteen meripihkanväriset verhot ja täyttänyt huoneen
tahitilaisilla veistoksilla ja kuvilla, niin, että näytti
kuin seinistä olisi pursuillut vihreitä kasvuston kie-
lekkeitä, kirkkaansinistä taivasta, turkooseja la-
guuneja, joiden rannoilla alastomat vartalot kie-
toutuivat toisiinsa. Naisen asunto oli kummalli-
nen. Aivan kuin hän olisi ehdoin tahdoin halunnut
kaikkea muuta kuin mitä hänen lapsuutensa epäi-
lemättä oli ollut, tai mistäpä sitä tiesi. Ehkä hän
kaipasi takaisin juuri lapsuuteensa, ja tämä kaikki
oli sen ilmausta. Poika veti kätensä mackintoshin
hihojensa sisään ja tuijotti naista haltioituneena.
Hurskas, pyhimys, hänellä oli jumalainen var-
talo ja silmät, joita joku olisi voinut sanoa teräk-
sensinisiksi. Hänen reitensä tuntui sormiin kuin
oliivin pinnalta, sileältä ja hiukan kostealta. Mutta
mitään siitä ei ollut olemassa täällä, täällä hämä-
rässä ja kostealta tuoksuvassa kellarissa, johon
oli ahtaunut satoja nuoria tanssimaan, juomaan
ja pitämään hauskaa. Kaikkialla näkyi ruumiita,
jotka olivat mitä mielikuvituksellisimmissa asen-
noissa, ilmassa leijui paksu savupilvi ja valot välk-
kyivät kaikissa spektrin väreissä. Katosta riip-
pui mitä hyvänsä: puoliksi särkyneitä kristalli-
kruunuja, sirppejä, ja niin kutsutun krokotiili-
huoneen katossa roikkui krokotiili, jonka suusta
asiasta tietävä saattoi toisinaan onkia lisää kii-
hotusta yöhönsä. Juuri krokotiilihuoneessa he
istuivat, lattialla, sillä täällä missään ei ollut istui-
mia. Nainen nojasi selkäänsä seinää vasten ja piti
silmiään kiinni, hän oli väsynyt tanssimisesta ja
hiki oli kastellut hänen kaulansa ja rintansa. Pu-
sero hänen yllään oli revitty niin, että hänen vasen
rintansa oli kokonaan paljas, eikä hänellä ollut
mitään muita vaatteita mustien satiinipikkuhousujen
lisäksi.

Entä tarkkailijamme, entä muskatelli, entä sienet, entä
loputon sielujen virta? Katselin ajuria, sillä juuri ajurimme
hän oli, kuskaamassa meitä, olisi pateettista sanoa helvettiin,
olisi typerää sanoa että taivaaseen, nelirintainen ajurimme
oli ajamassa meitä Los Angelesiin ja taivas oli sininen,
siellä lensivät ihmiset, jotka tiesivät minne menivät,
tiesivät mistä tulivat ja ylipäänsä tiesivät kaiken sielujensa
muodosta tai sieluttomuutensa syistä. Tarkkailijamme
ja hänen muistikirjansa, hänen farkkunsa, hänen bootsinsa,
kaikki huolellisesti mietittyä, kaikki ehdottomasti sielun
esiin tuovaa. Muskatellia istuttaessa täytyy olla hyvin
varovainen, vanhan miehen ääni radiosta sanoi, juuria
täytyy koskettaa hellästi ja on varottava äkkinäisiä liik-
keitä. Aina parempi, jos rukoilee mielessään. Muskatelli
pitää rukoilemisesta, muskatelliahan on sanottu pyhäksi
köynnökseksi. Kerrotaan, että itse Vapahtajamme osasi
arvostaa muskatellin hyviä ominaisuuksia. Haavat tar-
vitsee vain puhdistaa muskatelliviinillä, mitään muuta
ei tarvita. Oletteko kuulleet Bahian taisteluista, 1800-luvun
lopun Brasiliassa, kun kapinalliset ja uskossaan vahvat
joukot löivät Brasilian tuhatmiehiset sotajoukot? Tuolloin
laupiaat sisaret puhdistivat haavoittuneet muskatellilla.
Vapahtajamme haavat puhdistettiin muskatelliviinillä,
sitä puristettiin sienestä hänen kasvoilleen ja kaulalleen.
Yksinkertaisesti: muskatelli on pyhä viini, ensimmäinen
ja viimeisin, ainoa mitä kukaan tarvitsee. Muskatelli
ravitsee paitsi ihmisen ruumista niin myös hänen sieluaan.
Pysähdyimme huoltoasemalle, jossa seinän viereen asete-
tuilla tuoleilla istui vakavailmeisiä miehiä. Saapuessamme
he katsoivat meitä jollakin tavoin väsynein ilmein, hikipi-
saroita valui heidän ohimoitaan pitkin. Sitten he ikään
kuin taas valahtivat jonkilaiseen eläimelliseen tilaansa.
Yksi heistä kohotti etusormensa ja peukalonsa hattunsa
lippaan ja näytti tervehtivän meitä. Ajurimme väläytti
hänelle hurmaavimman hymynsä ja tuo mies saapui
täyttämään tankkimme. Hän mittaili ajuriamme päästä
varpaisiin ja hymähti sitten. Antikristukselta on turha
piilotella, hän sanoi sitten. Mutta ettehän te ole Anti-
kristuksen ihmisiä, hän jatkoi. Poikani ei puhu muusta,
katsokaa. Hän osoitti kaukaisuuteen, jossa näkyi kirkon-
torni. Hänen mielensä on täynnä antikristusta, täynnä
Koiraa, täynnä käärmeitä. Katselin tuota miestä, hänen
uurteisia kasvojaan ja hikipisaraisia ohimoitaan ja ajat-
telin, että hän olisi voinut olla... Ei. Ei. Katselin miehiä,
jotka istuivat seinustalla. Yhden heistä vieressä oli maassa
vesuri, hän vilkaisi sitä väliin ja sitten meitä. Tämä kaikki
oli liikaa kuin Hitchcockilta, liikaa kuin jostakin typerästä
essensien ja tiivistymien maailmasta. Antikristus, Koira,
kaikki se, mistä tuo mies puhui ja mitä nuo seinustalla
istuskelevat miehet ajattelivat tupakkaa polttaessaan.
Käyttäytykää hyvin, mies sanoi ja otti maksun. Olkaa
niin kuin hyvät ihmiset. Ajurimme nousi takaisin autoon
ja ajoimme pois, jätimme heidät taaksemme ja unohdimme
nopeasti. Kuningas Salomonin haudasta löydettiin
kymmeniä huolellisesti sinetöityjä saviruukkuja täynnä
muskatellia, ääni radiossa jatkoi. Muskatelli ei ole ollut
vain pyhä viini, ja rituaaliviini, vaan todellinen ihme, todel-
linen kauneus sidottuna ensin ihmeelliseen kasviin, sitten
tuon kasvin hedelmiin ja viimein siitä puristettuun ja käy-
tettyyn viiniin. Antikristus, Koira, miksi häntä sitten halu-
taankaan kutsua, hänet karkottaa muskatelli. On useita
kertomuksia, joissa paholaisen kasvoille tai iholle pirs-
kottu muskatelliviini on saanut paholaisen katoamaan
kaamean kiljunan jälkeen. Yksinkertaisesti: muskatelli
on kauneus, pyhyys... Muskatelli on tärkeintä, mitä maa
voi meille antaa. Ajurimme vaihtoi kanavaa: kuuluisa
ja ikuisesti viisas pyörätuolietsivämme Ethan Davidoff
näki, kuinka taivas muuttui ensin punertavaksi ja sitten
sinertäväksi, ja viidakosta kuului hänen sisuskalujaan väris-
tävä huuto: tiikeri. Mutta ei mikä tahansa tiikeri, vaan
sairaan psykopaatin kouluttama ja räjähteitä kantava
tiikeri, joka lähestyi bungalowia, lähestyi vääjäämättä.
Rohkea pyörätuolietsivämme Ethan Davidoff koetti
liikkua, mutta se oli mahdotonta. Hän ei kyennyt liikut-
tamaan sormeaankaan sen vuoksi, että häneen injektoitu
muinaisten intiaanien käyttämä nuolimyrkky alkoi vai-
kuttaa. Hän saattoi vain tuntea, kuinka se sai jopa
hänen silmäluomensa jäykistymään niin, että hän
ei enää kyennyt räpyttämään silmiään. Olisiko tämä
hyväsydämisen, jalon etsivämme loppu? Homeinen
bungalow keskellä synkintä viidakkoa, tekisikö etsi-
vämme arkkivihollinen, sairas psykopaattimiljonääri
Ethan Goddzoli hänestä vihdoin selvää? Äkkiä
tunsin pistävää kipua ohimossani, tiesin sen syyn,
katselin siristäen silmiäni, josko tarkkailijamme olisi
jossakin edellämme. Muutamien minuuttien kuluttua
näin hänet, hän istui tiensivuun pysäköidyissä pyöreä-
muotoisessa autossaan ja kirjoitti jotakin muistikir-
jaansa, jota piti ohjauspyörää vasten. Katsoin häntä,
sitten katsoin ajuriamme, joka ei näyttänyt huomaavan
tarkkailijaamme ja naputti sormellaan ohjauspyörää
bluesin tahdissa. Lasissa oleva viini, oliko se todella
muskatellia, pöytä, joka oli pähkinäpuuta, koska
Verenko ei sietänyt mitään muuta puulajia, huone,
jonka ikkuna oli peitetty lyijyvuoratuilla luukuilla,
kaiken ikuinen epävarmuus, Verenko, Verenko,
jonka ääni oli aina kuiva, ei koskaan lämmin, aina
kuiva ja kylmä... Paitsi silloin, kun hän mainitsi
tyttärensä nimen tai puhui hänestä, silloin saattoi
hetken kuvitella, että Verenkokin oli ihminen,
että hänenkin sydämeensä mahtui myötätuntoa,
jopa rakkautta... Mutta kaikkina muina hetkinä
sellaisen ajatteleminen oli pelkästään mieletöntä.
Tarkkailijamme huljutti lasia, katsoi kuinka sinne
pudonnut hyönteinen kamppaili pinnalla kuin myrs-
kyssä. Sitten hän ojensi sormensa, työnsi sen viiniin ja
antoi hyönteisen kivuta sormelleen, pudisti sen lattialle
ja unohti koko asian. Tämä kaikki, tarkkailijamme
ajatteli, on kuin Marx-veljesten elokuva, täynnä
riemua kaaoksesta. Kaaos, Tohtori Kaaos, jonka
kädet olivat aina puhtaat. Verenkokin oli ihminen...
Ei tosiaan, Verenko ei missään tapauksessa ollut
ihminen. Mikään ei viitannut siihen, Verenko ei
ollut ihminen eikä Verenko ollut apina eikä
Verenko ollut ihmisapina. Verenko ei ollut
mitään, mistä hän olisi voinut tietää. Verenko
oli sietämätön traagikko, julmuri, joka ainoastaan
esitti kärsivänsä, ja se täytyy toki sanoa, teki
sen hyvin taitavasti, hyvin vakuuttavasti, kuin
arvostettu valtionnäyttelijä, jonka kunnianhimoa
ei vielä ole tuhottu palkinnoilla ja stipendeillä,
jota ei vielä ole lahjottu tekemään sisäistä ja
ulkoista kuolemaa. Verenko ei ollut ihminen,
Verenko ei ollut eläin... Verenko oli ihmisen
karikatyyri, Verenko oli tullut tänne ulkoavaruu-
desta ja hänen kykynsä esittää ihmistä olivat
hyvin rajalliset. Hänen muut kykynsä saattoivat
olla jotakin paljon korkeampaa kuin ihmisen
kyvyt, tai ihmisen vastaavat kyvyt, mutta yhtä
kaikki hän esitti ihmistä, ja sitä kautta tuli
näyttäneeksi sen, mikä ihmisessä on kaikkein
kamalinta. Ja juuri sehän olikin hänen taktiikkansa,
sanoa: tämä te olette, ja tämä on tuhottava. Ja
samaan aikaan hän nauroi sisällään, nauroi
Verenkon kaoottista ulkoavaruuden olennon
naurua.

Voisiko hänestä sanoa jotakin erityistä: luut korvien
takana kohollaan, tunnusteltaessa selvästi tuntuvat,
pienet vuoret. Niiden merkitys on selvä: sama kuin
viinin kanssa tarjottavan leivän. Himot eivät koskaan
ole meistä kaukana, hänessä ne ovat aina läsnä. Hänen
itsehillinnän kykynsä ei ole kehittynyt, hän on äkki-
pikainen ja kiihkeä. Joku pitää tätä etuna, toinen pitää
sitä vammana. Hän käveli ohi oven, jonka yläpuolelle
oli kiveen veistetty kotkan pää. Kotkan, jonka nokka
oli auki ja nokassa kiemurteli käärme. Sitten hän iski
silmänsä naiseen, joka kantoi kainalossaan paperikää-
rettä, mitä lie sisällä. Kenties lihaa, kenties noin kilon
painoinen kimpale lihaa. Hän katsoi pois, koetti unohtaa
ja muistaa samaan aikaan: Stockhausen, ei enempää
eikä vähempää kuin vanha kunnon Stockhausen liitu-
piippunsa kanssa, vanha kunnon Stockhausen kipuamassa
ylimpään kerrokseen. Hän katseli naisten kenkiä, ne
kertovat yleensä kaiken tarvittavan. On miltei mukavampi
silittää nahkaa kuin ihoa, miltei mukavampi tunnustella
suomuja kuin ihoa, sen lämpöä ja hiukan kohoavia
sinisuonia. Valo muuttui, se oli ollut sinertävää, mutta
nyt siitä tuli kellertävää, häiritsevällä tavalla vanhoista
ajoista muistuttavaa. Hän tarkasteli kulmiensa alta. Ei,
se ei ollut mahdollista. Kaikki oli hyvin, kukaan ei etsinyt
häntä, kukaan ei tiennyt hänestä. Häntä ei ollut olemassa
sen enempää kuin kirjan hahmoa. Hän oli vain tullut muu-
tamiksi minuuteiksi esiin ja kadonnut sitten. Kenties
lihaa, kenties jotakin muuta. Mitä, hän kysyi itseltään.
Kenties omanarvontuntoa tai omahyväisyyttä. Sinut
voidaan maustaa omahyväisyydellä, hän sanoi. Hänen
rakastajattarensa oli hiljaa, niin kuin olisi nielaissut jotakin
sopimatonta. Maustaa omahyväisyydellä, hän kuiskasi.
Oletko hullu? En, hän sanoi hiljaa, ei kuiskaten vaan
tasaisesti ja kylmästi. En tosiaan, mutta sinä olet
hullu, kultaseni, aivan sekaisin. Hän katseli naista, joka
heilutteli lasia kädessään ja tarkkaili punervan nesteen
pyörteitä. En ole tuntenut ketään yhtä sekaisin olevaa
kuin sinä ja juuri siksi... Mutta s oli yhdentekevää. Nainen
katseli häntä samaan tapaan kuin... Hän muisti kääpiön,
ja kääpiön katseen: täynnä salamoivaa vihaa, katkeruutta,
pelkoa. Hetken ajan hän oli tuo kääpiö, ja sitten: tosi, se,
ettei hän ollut kääpiö vaan miltei kaksi metriä pitkä, lihaksi-
kas ja nopealiikkeinen. Kaikki hänen sisällään oli nopeata,
vain sydän sykki rauhallisesti ja voimallisesti. Hän tunnusteli
naisen kimmoisaa ihoa, hiukan tahmeata ties mistä voiteista
ja hoitoaineista. Sinä olet sekaisin, sekaisin kuin rotta, hän
sanoi. Sekaisin kuin rotta, jonka viiksikarvat on leikattu,
hän sanoi. Nainen nauroi, ei heleästi, vaan kumeasti, aivan
kuin olisi nauranut johonkin muinaiseen soittimeen. Sinä
teet niin kuin sanotaan, hän kuuli miehen... Ja iski häntä
suoraan nenään ja katseli, kuinka hän putosi maahan
suuressa hallissa, kuinka jokainen ääni voimistui, kunnes
kaikki oli taas hiljaista. Hän nosti miehen ylös rinnuksista,
painoi hänet lähellä olevaa konttia vasten ja sanoi: ei,
minä teen näin. Mies katsoi häntä silmissään epäuskoa,
mutta ei pelkoa. Se oli hyvä, hänen tarkoituksensa ei
ollut pelotella, ainoastaan näyttää miten asiat olivat.
Tässä maailmanajassa se on tärkeintä, on unohdettava
kaikki typeryys. Sitten hän jätti miehen, taputti häntä
olalle ja jatkoi ajatuksiaan. Mies käveli hitaasti, hiukan
vinossa pois. Kunnia kenties loukattuna, kenties vain
tuntien kipua nenässään. Anna jokaisen päivän olla
mahdollisesti elämäsi kaunein. Sitten hän lähti, eikä
palannut, miksi olisikaan palannut. Hän soitti veljelleen,
kertoi miten asiat olivat: että on etsittävä jotakin muuta.
Veli nauroi, hän näki silmissään kuinka veljen olkapäät
hytkyivät, kuinka vesi valui hänen silmistään. Se lintu,
veli sanoi, voin kuvitella. No, aina joku saa siipeensä.
Naisen iho oli tahmeata kosteusvoiteesta, ja kielellään
hän tunsi sen kuparisen maun. Helikopterin ääni jossakin
ylhäällä, se ylitti talon ja lapojen säksätys tunkeutui kaik-
kialle. Suuri sairas hyönteinen. Hänen rakastajattarensa
hyöri lieden ympärillä, keitti teetä, kääntyi puolelta
toiselle niin kuin olisi ollut esiintymisvaloissa ja esitellyt
parhaita puoliaan. Kolmea pientä kuoppaa, kahta kummankin
pakaran yläpuolella, yhtä siinä, missä selkärangan kohouma
laski ihon alle. Hänen veljensä, miltei yhtä pitkä kuin hän
mutta aivan toisennäköinen: heillä oli eri isä. Hänen
veljensä silmät olivat siniharmaa ja tutkivat. Hänen veljensä
pukeutui ranskalaisiin pukuihin ja kampasi hiuksensa
taaksepäin. Naurettavasti, hän sanoi. Todella pateettisesti,
aivan kuin olisit katsonut liikaa idioottimaisia amerikkalaisia
elokuvia. Se näyttää siltä, niin kuin metro olisi suihkaissut
päällesi öljyä. Hänen veljensä hymyili, katsoi häntä niin
kuin jostakin toisesta maailmasta esiin tullutta muinaista
jujumalaa. Tässä maailmassa on vaikutettava tietynlaiselta,
hän sanoi. On osoitettava itseään. Idioottimaista, hän sanoi
Kenties, hänen veljensä sanoi. Mutta se tuottaa tulosta. Ei,
hän sanoi. Menestyt siitä huolimatta, menestyisit vaikka
pukeutuisit säkkiin ja kietoisit uumillesi rautalankaa. Jou-
tavanaikaiset koristelut ovat vain jonkinlaista esitettävän
heikkouden ilmausta. Miehet, jotka ovat löysiä koettavat
sillä tavoin saada aikaan vaikutelman jostakin muusta. Jos
heidän päältään riisutaan tuo silkki, mitä alta löytyy: sur-
kealla ravinnolla ja alhaisella hengellä ravittuja ruumiin
irvikuvia, ei mitään todellista, ei mitään kaunista. Kenties,
hänen veljensä sanoi. Mutta voit kiittää onneasi siitä, että
sinun ei tarvitse olla osa sitä maailmaa. Voit kävellä omassa
maailmassasi ja ajatella noita ajatuksiasi. Teet syntiä, hän
sanoi veljelleen. Mutta olen hyväksynyt sen, olen hyväksynyt
sen, että minä en ole veljeni vartija. Ja kaikki me joka ta-
pauksessa olemme syntisiä. Toisten synti vain on suurempi
kuin toisten, hän sanoi ja hymyili niin, että teestä ruskettuneet
hampaat näkyivät. Toiset meistä ovat paljon syntisempiä
kuin toiset. En tiennyt, että olet noin palava uskossasi, hänen
veljensä kiusoitteli. Sinun täytyy varoa, ettei se vie sinua
kokonaan, tiedäthän, selibaatti ja sen sellaiset. Hän katsoi
hymyillen veljeään. Kieltäymys, ikuinen omistautuminen
Vapahtajallemme... Hän katsoi rakastajatartaan, joka
makasi sängyllä puoliunessa, väliin nytkähtäen kuin nuk-
kuva koira. Hän ajatteli ruumista, tuota tammisella
parketilla makaavaa ruumista, jonka toinen käsi oli
kouristunut kuin ottamaan otetta parketin kuvioista.
Sitten kuva liukeni hänen mielestään, miellyttävästi ja
rauhoittavasti, ja jätti jälkeensä vain hyvin hienostuneen,
hiukan makean maun. Se kuinka asiat menevät... KUinka
niiden voisi kuvitella menevän, millaiset kortit ovat.
Hän ei tiennyt mitään Verenkosta, mutta hän aavisteli.

Hän osoitti sapelillaan piikkipensaikkoon.
Hänen kätensä vapisi, onko tämä kaikki
tarpeen, onko tarpeen pelätä mistä tahansa
syöksyviä räjähtäviä luoteja, onko tarpeen
katsoa jokaista piikkipensasta hampaitaan
purren. Hänen hampaansa kolisivat yhteen,
hän puristi sapeliaan tietäen, että se tuskin
suojelisi häntä, ei sen enempää kuin hänen
taskussaan oleva pyhimyksen kuva, hänen
takanaan, rinteellä, piirteettömät hahmot
eivät enää edenneet, vaan avasivat innokkaasti
pakkauksiaan ja heittelivät reppuja selästään.
Heidän ahdistuksensa ja väsymyksensä on
nyt tiessään. Harmaan taivaan valo oli
ohenemassa. Nähdessään ensimmäiset
tähdet hän hätkähti. Tunteja myöhemmin,
tähtikirkkaassa yössä, hän vakuuttui siitä,
ettei Maria palaisi. Hän nousi seisomaan,
ja tietämättä itsekään mitä aikoi, lähti kulkemaan
laudanpalasen osoittamaan suuntaan, laudan,
johon oli raapustettu Caracatá. Polku liukeni
piikkipensaikkoon, joka raapi hänen ihonsa
naarmuille. Pensasaro käy yhä harvemmaksi,
ruohisto ja kaktukset ovat yhä matalakasvuisem-
pia, ja lopulta maa on paljasta ja viettävä. Hän
kulkee kivikkoisen harjanteen suuntaisesti,
se peittää häneltä näkyvyyden oikealle. Puoli-
sen tuntia myöhemmin hän tavoittaa kivikon
korkeimman kohdan. Sinä hetkenä, kun hänen
silmänsä tavoittavat näkymän alhaalla, laakson,
sinä hetkenä kun hän katselee kohti hitaasti
ajavaa pyöreämuotoista autoa ja sen tummaa
kuskia hän näkee, kuinka tuulenvire hälventää
hiljalleen lyijynharmaita pilviä, jotka peittävät
kaupungin alleen, hän näkee pilvien hajoavan,
ohenevan ja loittoavan tuulen sysääminä aukean
suuntaan, missä kulkee ilmeisesti Geremoabon
tie. Hänen oikealla puolellaan olevat sotilaat
ovat jo saavuttaneet joentöyrään ja alkavat
jo ylittää virtaa: tähänastiset punertavat, viher-
tävät ja sinertävät hahmot muuttuvat harmahtaviksi,
häviävät hetkeksi ja ilmestyvät uudelleen näky-
viin joen vastarannalla, kun yhtäkkiä sotilaiden
ja Canudosin väliin nousee savuverho. Monet
hahmoista tuupertuvat maahan. Juoksuhautoja,
joku sanoo. Hän nousee sisään autoon, vetää
oven kiinni, vetää sen uudestaan kiinni, sillä jokin
siinä on vialla, sitä on pidettävä jatkuvasti kädellä
kiinni. Mitä käärmeistä sanotaan, hän mutisee.
Musta mies katsoo häntä niin kuin olisi hetken
kiinnostunut, sitten suuntaa silmänsä taas tiehen.
Marian uumalla on viivoja, arpia, jotka voivat
olla peräisin mistä hyvänsä. Hän suutelee niitä
ja Maria vetää itsensä irti hänestä, nousee ja
heittää lakanan hänen päälleen. Hän painaa
tuon pienen naisen takaisin patjalle ja kapuaa
hänen päälleen, tarkastelee hänen silmiään, joiden
pupillit ovat laajentuneet, ja hän näkee, kuinka
piikkipensaikko heilahtelee, hän erottaa sen
keskellä piileksivän hahmon, jolla on kädessään
nykyaikainen kivääri, ja hän näkee ammusvöiden
kulkevan hänen rinnuksillaan, hänen kätensä
vapisevat ja hänen sapelinsa osoittaa suoraan
kohti tuota hahmoa, kohti kaikkia heidän kaltai-
siaan, kohti kapinallisia, jotka ovat levittäytyneet
jokaiseen piikkipensaikkoon, jotka ovat sukel-
luksissa joessa ja odottamassa huolellisesti naa-
mioiduissa juoksuhaudoissa. Maria rimpuilee
näytöksenomaisesti hänen allaan ja hän puristaa
tiukasti tuon naisen ranteita, näykkäisee ensin
häntä olkapäästä, sitten puree ja kääntää naisen
toisinpäin, työntyy häneen takaapäin ja näkee
sinertävät, paisuvat savupilvet, näkee hahmot,
jotka tuupertuvat, piirteettömät hahmot, ja hän
kuulee taistelun äänet, laukaukset, kiljaisut,
vuohien rääkynän, ja hyökkää kohti pensasta,
työntää kaikella voimallaan sapelinsa kohti
hahmoa, joka paljastuu kivikeoksi, hänen
sapeliinsa hajoavaksi ja kolisevaksi kivikeoksi,
ja samaan aikaan hän kuulee laukauksen ja
luodin viistävän hiuksiaan, hän tuntee sen
lämpimän ja tuoksuvan ilmavirran ja pai-
nautuu maata ja kiviä vasten, tunnustelee
toisella kädellään pyhimyksenkuvaa. Hän
puree Marian pehmeätä niskaa niin, että
tuntee jo veren maun suussaan, ja sitten
hänen suuhunsa tulee karvas maku, hän
tuntee hengenahdistusta ja huomaa jauhavansa
koneellisesti multaa, joka oli tullut hänen
suuhunsa kun hän heittäytyi maahan, hän
sylkäisee katsellen koko ajan sotilaiden pakoa
valtaisan pölypilven keskellä. Nämä juoksevat
joka suuntaan, jotkut heistä ampuvat, toiset
heittävät ilmaan aseita, patruunalaatikoita ja
paareja, koppalakkeja, säärystimiä, patruunavöitä,
nahkaremmejä. Hän tuntee oikealla puolellaan
harjanteet, pienet evät, jotka myötäilevät häntä,
puristuvat hänen ympärilleen niin kuin niillä
olisi oma oikullinen elämänsä, väliin nokan tapaan
iskevä, pieniltä nopilta tuntuva, sellaisilta, joita
ravistellaan kädessä, luisilta nopilta tuntuva,
eläviltä nopilta, jotka painuvat häntä vasten
ja vilkuttavat yhdessä hetkessä kaikki silmäluvut,
kaikki mahdolliset silmäluvut ja yhdistelmät,
nainen hänen allaan on loputtomien luunoppien
aarreaitta, elävien, elävästä luusta muotoutuneiden
noppien, joilla on oma tahto ja jotka muodostavat
niin hänen kohtalonsa kuin naisenkin kohtalon,
jotka väreilevät tuolla liukkaalla pelipöydällä,
himmeiden ja kirkkaiden lamppujen alla, kaikkien
ihmisten katseiden keskuksessa, pelipöydällä,
jonka pinta on purppuranpunaista samettia,
kiiltävää ja liukasta samettia, jota pelinhoitajan
kädet, miehen käsiksi hyvin pienet ja sirot, hyväi-
levät ja vetävät siitä esiin kortteja, noppia, peli-
merkkejä, ja aina Marian ulvahtaessa kaikki
tärähtää, se on maanjäristys, joka ravistelee peli-
salia ja koko rakennusta sen ympärillä, saa pöydät
liikkumaan paikallaan, saa toiset ihmiset hermos-
tumaan ja toiset nauttimaan kaikin rinnoin siitä,
että vihdoin heidän ympärillään on todellinen,
kaunis kaaos, hän katsoi Marian tärähtelevien
pakaroiden yläpuolella olevia kolmea suloista
kuoppaa ja hyväili niitä kädellään, tunsi kostean
ihon periksiantavuuden, nuoli sormiaan ja tunsi
hänen makunsa, karvaan ja makean, hän katseli
mustia hiuksia, jotka levisivät valkealle lakanalle,
hän katseli hänen selkäänsä, joka kaartui ja hän
katseli noita ohuita sormia, joissa miltei jokaisessa
oli kultainen sormus, jotka tarttuivat lakanaan ja
puristivat sitä, vetivät sitä, kiskoivat sitä ja sitten
kädet taas aukesivat, sormet levisivät taaksepäin
viuhkamaisesti, ja pelipöytä nousi ja laski, pomppi
paikallaan maanjäristyksen yhä yltyessä, kaikki nopat,
kortit ja pelimerkit lentelivät sen yläpuolella, muodos-
tivat yhden kirkasvärisen pilven, joka huumaavan
metelin keskellä näytti ainoalta pysyvältä asialta,
ainoalta todelliselta ja luotettavalta asialta, ja hän
kuuli Marian huudon ja tunsi sen, kuinka tuo
nainen puristui miltei kivuliaasti hänen ympärilleen,
puristui ja laantui, puristui ja laantui, ja hän tunsi
samaan aikaan sen, kuinka hänen reitensä ja häpykar-
voituksensa kastuivat virtaavista paksuista nesteistä,
ja hän pysytteli Marian sisällä, painoi kasvonsa
hänen hiuksiinsa ja hyväili käsillään hänen rintojensa
sivuja ja hänen kupeitaan, lyijynharmaassa valossa,
taivaalta satavien vesiryöppyjen ja puita ravistelevien
tuulenpuuskien keskellä hän kuunteli sotilaita, jotka
toistivat kuorona everstin sotahuutoja, ja unohti
hetkeksi vilun ja pelon ja naurahti, tunsi Marian
nauravan allaan, ja väristys kulkee hänen lävitseen
aivan kuin sisilisko vilistäisi hänen selässään.

Tarkkailijamme suunnisti auringon avulla kohti
jotakin sellaista kaupungia, johon mekin olimme
matkalla. Tarkkailijamme oli osa meitä, hän oli
meidän mukanamme samaan tapaan kuin Jumala.
Nähdessäni kahden sekunnin ajan hänen kasvonsa
kahden lasin läpi olin varma siitä: olin varma itses-
täni, olin varma siitä, missä kohdassa olen. Kokemus
muistutti sitä, kun tarkkailijamme suuteli pyhimyk-
sen kuvaa ja teki kolme ristinmerkkiä, ja vasta sitten
nosti aurinkolasinsa pois silmiltään ja roikotti niit
hetken aikaa kädessään. Hänen takaansa käveli kol-
men nuoren naisen joukko, tarkkailijamme vil-
kaisi heitä kutakin kävellessään ohi, hän katsoi
jokaisen silmiä ja koetti päätellä, mitä kohti he
ovat matkalla. Ei mitään, ainoastaan tuoksu: jo-
takin keskinkertaista hajuvettä, rasvoja, joiden
ainoa tarkoitus oli saada ihminen näkemään itsensä
kuolleena, mätänevänä ruumiina siperiankuusesta
tehdyssä arkussa. Kuitenkin hän pysähtyi, kuin
jousi, nytkähtäen, ja katsoi taakseen: keskimmäisen
takapuolta, joka heilahteli sievästi puolelta toiselle.
Hänessä oli herkkyyttä, joka olisi paremmin
sopinut toisenlaiseen ympäristöön: jakaranda-
huonekalujen ja wieniläistuolien keskelle, pikkupöy-
tien, joiden päällä oli öljylamppuja, lasikaappien,
joiden sisällä oli kristalli- ja posliiniastioita, seinille
ripustettujen maalaismaisemia kuvaavien vesiväri-
maalausten. Hän oli kotonaan ja kaikkialla muualla
tässä kaikkea muuta kuin hienostuneessa ympäris-
tössä, jossa naisen farkuista saattoi löytää sinne
kuulumattoman elimen, ja jossa ihmiset katsoivat
häntä niin kuin hän olisi vapahtaja, vapahtaja, jonka
tarkoituksena on tuhota kaikki heille merkitykselli-
nen. Hän nosti aurinkolasit silmilleen ja koetti unoh-
taa, koetti olla olemassa yhtenä olentona, jonka tar-
koituksena ei ole sekoittaa pakkaa vaan merkitä
huomaamattomasti kortteja. Ihmiset riiputtivat
ruumitaan uima-altaassa niin kuin se olisi ollut
jonkinlainen valtava lihansuolausallas, jonkinlainen
typerryttävä modernin maailman keksintö, jonka
joku autistinen liikemies oli lanseerannut. Nämähän
ovat hautajaiset, hän sanoi itsekseen, nämähän ovat
tappojuhlat, tämähän on kuolemaa. Basson ääni
sai hänen rintansa värähtelemään kivuliaasti ja hän
koetti painaa kätensä sydämelleen, josko se suojaisi
häntä. Eläköön Jeesus Nasaretilainen, eläköön kaunis...
Nasa. Hän katsoi meksikaanoa, jonka pylly oli
kyllä suloinen, mutta jonka kasvot ja silmät olivat
täynnä pyhää vihaa. Pyhää vihaa koko hänen suku-
puoltaan kohtaan, tarkkailijamme ajatteli, pyhää
vihaa ihmistä kohtaan, joka pusertaa toisia ihmisiä
sisältään, pyhää vihaa. Mutta eivät nuo silmät olleet
vain vihaiset, ne olivat myös vastaanottavaiset, ne
eivät olleet mielipuolen silmät vaan sellaisen ihmisen
silmät, joka ei ole elämässään nähnyt tarpeeksi kau-
neutta. Eläköön Jeesus Nasaretilainen, hän sanoi
ja meksikaano katsoi häntä ja levitti silmänsä pyö-
reiksi, sitten painoi sormen huulilleen ja pudisti
päätään. Ei, meksikaano sanoi, olen saanut kuulla
siitä tarpeeksi. Minun Jeesukseni on polvillaan
ja nuolee pilluani. Eikö niin yleensä tapahdu, tark-
kailijamme kysyi. Ei, meksikaano sanoi ja katsoi
altaassa uiskentelevia ruumiita. Tarkkailijamme
tarttui naisesta, kuljetti hänet mukanaan paskan-
jauhajien lävitse, avasi Porschen oven ja työnsi hänet
istumaan. Nainen oli hetken hiljaa ja sanoi sitten
miltei kuiskaten: Maria Quadrazo. Tarkkailijamme
katsoi häntä, koetti nähdä hänen silmiensä lävitse
hänen aivoihinsa, koetti ohittaa tuon lopulta varsin
onnettoman elävien linssien systeemin, jota idiootit
kutsuvat sielun peiliksi. Sielua ei näe silmien kautta,
hän sanoi. Paljon paremmin sielun tuntee vaikkapa
vaginan kautta. Silmät valehtelevat alituiseen,
ne on opetettu siihen. Ihmisellä on silmät, jotta
hän voisi valehdella. Tarkkailijamme alkoi päästä
vauhtiin, hän tunsi kiihtyvänsä samaan tahtiin
kuin auto, hän tunsi elävänsä maailmassa, joka
oli hyvä, kaunis ja oikea. Hän tunnusteli kädellään
Marian lantion kaarta, hänen oikeellisuuttaan,
hänen oikeamielisyyttään ja kauneuttaan, joka
oli ottanut hänen ruumiinsa muodon, hänen
lantion kaarensa ja uumansa muodon ja hänen
äänensä, joka oli pehmeä ja hartsinen, hiukan
karkea ja kuitenkin sulokas. Viha ja tietämättö-
myys, spekulaatiot ja mielikuvitukselliset väit-
teet. He ajoivat piikkisten puiden reunustamaa
tietä ja välillä tarkkailijamme irrotti katseensa
tiestä ja katsoi hetken Mariaa, hänen kasvojaan,
joilla välkehtivät kaukana näkyvät valot ja taakse
jääneet elämät. Hänen piirteensä terävöityivät
hetkeksi, hänen otsansa oli rypyssä ja hänen
hampaansa kalisivat. Onko sinulla kylmä, tark-
kailijamme kysyi. Maria nyökkäsi. Tarkkailijamme
painoi kuomun alas, ja se vääntyi heidän ylitseen
sähömoottoreiden suristessa ja vinkuessa. He
ololivat jonkinlaisen valtavan silkkiäisperhosen
toukan sisällä, kaksi loiseläintä, joiden tarkoituk-
sena oli pitää toukka elossa ja hyvinvoivana, hyvin-
voivana heitä varten. Näin Maria ajatteli ja nosti
takkinsa kaulukset pystyyn. Jonkinlainen pikku-
pyhimys, hän sanoi mielessään, itsestään liikoja
kuvitteleva kusipää, ja kuitenkin rakastettava,
rakastettava samaan tapaan kuin... Mutta hänen
sanansa loppuivat, hänen äänensä aloitti kertomuk-
sen: isän isän isäni oli frenologi, hän tunnusteli
ihmisten kalloja ja sanoi, minkälaisia ihmisiä
he ovat, hän tunnusteli ihmisten korvien takaa
ja tiesi, ketä he rakastavat ja ketä vihaavat. He
pysähtyivät rinteessä olevan talon eteen, talon,
jonka pihalla kasvoi pienikokoisia jonkinlajisia
kuusia ja pensaita hämmästyttävänä sekakoko-
elmana. Maria käveli miehen perässä sisälle,
katsoi typertyneenä avaruutta ja autiutta, joka
levisi hänen ympärilleen, nykyaikaista sisustusta,
nykyaikaista sisustusta, josta ei voinut sanoa
mitään. Mies toi hänelle pullon olutta ja hän
laski sen pöydälle. Hän katsoi eteenpäin, huo-
neiden läpi ja koetti ymmärtää, mikä hänen
osansa tässä palapelissä oli. Mikä oli hänen
palansa, mihin hän saisi tarttua. Hän tarttui
mieheen, työnsi hänet edellään ja lopulta painoi
alas, työnsi lantiotaan häntä kohti ja viimein
sai tuntea miehen kielen hävyllään. Tuletko
sinä Kauniille Vuorelle yksin vai muiden pyhiin-
vaeltajien kanssa. Sinun on otettava kenkäsi,
Kauniille Vuorelle ei saa astua kengät jalassa,
sinne on käveltävä jalat haavoilla. Jos tulet
Kauniille Vuorelle yksin, sinun täytyy unohtaa
kaikki, ja jos tulet Kauniille Vuorelle jonkun
kanssa, sinun täytyy keskittyä vain häneen.
Neitsyt Maaria suojelee sinua, kunhan vain
olet hänelle altis. Lupaa Kauniin Vuoren alla
olla altis Neitsyt Maarialle niin kaikki menee
hyvin ja saat nähdä vuoren huipulta sen, mitä
haluatkin nähdä. Mitä ikinä haluatkin nähdä.
Sieltä Antikristus ei sinua tavoita. Kun nouset
Kauniille Vuorelle, älä ole saita. Anna sen ala-
puolella Antikristuksellekin osansa, mutta sen
laella älä anna hänelle mitään. Antikristus haluaa
sinut, mutta enemmän sinua haluaa Neitsyt
Maaria, muista se. Muista se, ja avaa kenkäsi,
jätä ne taaksesi ja anna jalkojesi aueta polun
teräväsärmäisiin kiviin, anna veresi valua maahan
ja nouse, nouse, nouse. Ylemmäs ja vielä ylemmäs,
niin kauan että et enää ymmärrä oletko nou-
semassa vai laskeutumassa. Niin kauan, että
tunnet olevasi jaguaari, jonka kintereille jäl-
jittäjät ovat päässeet. Sitten eksytä heidät,
ja nouse ylemmäs, äläkä katsele kalkkaro-
käärmeitä, jos et katso niitä, eivät nekään
välitä sinusta, unohda ne ja ota Neitsyt
Maaria, astu sisään hengenvalon linnakkeeseen.

Ovelta kuuluu koputus. Poika
katsoo naista säikähtäneenä, nainen ei katso häntä
vaan avaa oven. Oven takana on noin 55-vuotias mies,
jolla on pellavainen, vaalea puvuntakki, harmaat,
silittämistä kaipaavat housut ja surumielinen ilme.
Nainen ei sano mitään, mies ei sano mitään, vaan
kävelee suoraan pöydän ääreen, istuutuu ja hautaa
hetkeksi pään käsiinsä. Sitten hän kääntyy, katsoo
poikaa, katsoo naista: toisinaan käykin niin, että
verta ei pyyhitä käsistä. Kaikki on päinvastoin.
Suuressa metallivadissa on verta, ja kädet ja jalat
pestään tuossa veressä. Olen lukenut noista uhrauk-
sista, olen viettänyt illan lukien mitä erikoisemmista
rituaaleista liittyen siihen, kuinka paha voidaan ajaa
tiehensä. Olen nähnyt noita rituaaleja, nähnyt niitä
mielessäni, olen joutunut niiden todistajaksi maaten
samalla divaanilla. Voitteko kuvitella sellaista? Voit-
teko kuvitella, mitä merkitsee tulla yhtäkkisesti ve-
detyksi mukaan sellaiseen, mitä merkitsee se, että
pesee kätensä veressä? Kummallisinta oli se, että se
tosiaan puhdisti. Sen jälkeen käteni näyttivät lapsen
käsiltä, viattoman käsiltä, vasta maailmaan tulleen
käsiltä. Ymmärrättekö? Poika koettaa sanoa jotakin
naiselle, mutta nainen keskeyttää hänet läimäisemällä
häntä, varsin hellästi, poskelle. Ei, nainen sanoo. Se
ei tapahdu. Kertokaa lisää, hän sanoo miehelle.
Käteni olivat puhtaat, mies sanoo, mutta mieleni
oli kaikkea muuta kuin puhdas. Tämä epäsuhta sai
minut raivoihini. Herätäkseni löin kolme kertaa seinään,
niin, että rystyseni vuotivat verta. Se sai minut havahtumaan,
näkemään toden. Nainen kiertelee hänen ympärillään
niin kuin haluaisi sanoa jotakin mutta ei jostakin syystä
kykene siihen. En tiedä, kuka olette, poika aloittaa ää-
nellä, jonka on tarkoitus kuulostaa vakuuttavalta. Minä
tiedän kuka te olette, mies sanoo hänelle ykskantaan.
Poika nousee lähteäkseen, mutta heittäytyykin sitten
makaamaan sängylle. Nainen menee istumaan hänen
viereensä, niin, että pojan pää painautuu hänen jalkaansa
vasten. Osallistuin uhrimenoihin, mies sanoo. Kannoin
kultaista maljaa, ja varoin, ettei yksikään pisara läiky
sen reunan ylitse. Nainen sanoo: tämä ei ole mikään
loppu, hän katsoo tarkkailijaamme, joka istuu pöydän
toisella puolella, hiukan vinossa ja purren hampaitaan
yhteen. Sinulla on aina fantasioita lopusta, mutta
todellista loppua et koskaan ole nähnyt. Nainen tietää
asioita, joista muut eivät voi tietää, joita muut eivät
koskaan voi edes kuvitella tietävänsä. Nainen on jonkin-
lainen käärme, joka luo nahkansa säännöllisin väliajoin.
Nyt nahka on tällainen: pitkät, miltei polviin asti ulottu-
vat saappaat mustaa pythonia. Ei muuta mainittavaa.
Hän pitää tarkkailijaamme otteessaan, säälimättä
ja myötätuntoisena kuin käärme. Hänkin on jonkin-
lainen tarkkailija, mutta hän ei kirjoita mitään muisti-
vihkoon. Sen sijaan hän koettaa vaikuttaa asioihin
suoraan tilanteessa. Hänen ilmaisuvalikoimansa ja
kykynsä on hyvin laaja, klusterit, aavistukset, pelkkä
tunne. Hän kykenee pitämään otteessaan, ja sen vuoksi
häntä arvostetaan. Hän ei anna asioiden sumentaa miel-
tään, ja samaan aikaan kuitenkin on, samalla tavalla
kuin nuo vaaleat, suurisilmäiset olennot, herkkä, ra-
kastava, vaarallinen. Hän tuntee sormissaan tikkauksen,
koettaa sitä, koettaa kohtaa, jossa nahka antaa periksi,
jossa se vedetään sisäänpäin. Tarkkailijamme istuu vaiti,
hänen edessään on puolikas pullo, hän välttää katsomasta
suoraan naiseen, ja katsoessaan hänen silmiinsä, silloin
kun se on välttämätöntä, lausuu mielessään suojaavia
rukouksia. Kaikkialla on kultauksia. Pöydän pinta on
ruusupuuta, jonka syyt on jollakin ihmeellisellä puun-
käsittelytekniikalla saatu erottumaan niin selvästi, että
ne näyttävät työntyvän esiin pinnasta. Minä tiedän,
mitä aiot, nainen sanoo. Tiedän, mitä olet saanut aikaan.
Tarkkailijamme ottaa pulloa kaulasta kiinni ja iskee
sen lattiaan, ohuilla marmorilevyillä päällystettyyn
lattiaan, jossa se hajoaa pirstaleiksi ja viini leviää samaan
tapaan kuin neidon hiukset. Olet suunnitellut tämän-
kin, nainen sanoo rauhallisesti. Olet kirjoittanut tämän
muistivihkoosi, olet niin varma. Entä Verenko, nainen
sanoo. Mikä hänen roolinsa on? Tarkkailijamme ei
sano mitään. Verenko on kuollut, nainen sanoo hetken
kuluttua. Hänet on murhattu. Hän löytyi tänä aa-
muna. Mitä siitä sanot? Ja mitä kuvittelet voivasi
enää, noilla jaloilla? Ympäristö on tumma, varjoisa,
he istuvat pienessä kapakassa, jonka seinille on ripus-
tettu maalauksia, ei loistavia, mutta nokkelia, kuten
tarkkailijamme ajattelee, ei missään tapauksessa lois-
tavia. Nainen on pukeutunut mustaan, pitkään tak-
kiin, jonka napeissa on käärmekuvio. Hän on kääri-
nyt hiuksensa taidokkaalle nutturalle, joka näyttää
nousevan ylöspäin kuin kupoli. Hän juo limoncelloa,
syvänkeltaista ja hyvin voimakkaasti tuoksuvaa.
Verenko tappaa minut, tarkkailijamme sanoo. Hänen
sanansa tappavat minut, hänen olemuksensa tappaa
minut. Jos hän tekisi kaiken päinvastoin, en kuolisi.
Ei, nainen sanoo. Älä ota kaikkea niin henkilökohtai-
sesti. Älä anna sen häiritä. Se on mahdotonta, tarkkai-
lijamme sanoo. Ei, nainen sanoo. Olet liian kuuma-
verinen. Etsit jatkuvasti laukaisua, siksi pidän sinusta.
Mutta samanaikaisesti et kykene olemaan hetkeäkään
rauhassa, olet ravihevonen, jonka mieli alkaa olla
samalla tavoin pullistunut kuin lihaksetkin. Tuota
menoa saat sydänkohtauksen tai vaivut psykoosiin.
Ja sitä minä en halua, sitä en halua missään tapauksessa.
Mitä minun sitten pitäisi tehdä, tarkkailijamme sanoo.
Ei mitään, nainen sanoo. Unohda, älä välitä. Muutu
veden kaltaiseksi. Älä hyljeksi mitään, ole vain kuin
vesi. Hän katsoo tarkkailijaamme, joka puolestaan
katsoo hänen rintaansa, vasenta rintaa, jonka muoto
erottuu selvemmin kuin toisen johtuen siitä, että
nainen istuu suhteessa häneen hiukan vinossa. Tark-
kailijamme katsoo naista, katsoo hänen poskeaan,
hänen huuliaan ja silmiään ja noin kolmen sekunnin
ajan kykenee olemaan rauhallinen. Nainen naurahtaa,
pudistaa päätään. Sinulla on oppimista, mutta onneksi
minä olen hyvä, hän sanoo. Tarkkailijamme istuu me-
tallihuoneessa, aivan kuin äänet kimpoilisivat sen
seinistä, äänet, joita hän ei voi kuulla, mutta jotka
hän voi hyvinkin tuntea ruumiillaan. Hän katselee
kattoon, hän katsoo valoa, joka kehittyy huoneen
avaruuteen, noin puolen metrin etäisyydelle katosta,
jonkinlaista väreilevää valoa, jossa voi erottaa keller-
täviä ja vihertäviä sävyjä. Hän koettaa nousta, mutta
hänen lihaksensa eivät tottele. Eivät moneen minuut.
tiin, sitten hän saa itsensä ylös tuolista, kävelee ovelle
ja katsoo naisen silmiä, hänen sinisenharmaita sil-
miään, joiden paksusti mustatut ripset liikahtele-
vat ylös ja alas. Minä en ole hyvä, hän sanoo.
Ei sillä ole väliä, nainen sanoo. Ei sinun tarvitse
olla hyvä ihminen. Riittää, että minä olen sitä.

Ja lopulta, juuri siksi, juuri siksi, että
turbiinien lämpö poltti tarkkailijamme kasvoja,
voimme irrottaa otteemme hänestä ja nähdä muualle,
pojan mackintoshissaan, pojan, joka vain hetki
sitten on sulkenut takanaan tarkkailijamme oven
ja kävelee nyt katua eteenpäin kasvoillaan jonkin-
lainen sekoitus epätietoisuutta ja surua, näin voisi
sanoa joku joka kävelee hänen ohitseen ja vilkaisee
häntä ohimennen, tarkastaa hänet, katsoo silmiä,
jotka on suunnattu alaspäin, ja suuta, huulia, joita
poika puristaa yhteen, poika, jonka hiusraja näyttää
siltä, että se on alkanut jo hiukan vetäytyä, ja poika,
joka nuoruudestaan huolimatta on kasvattanut it-
selleen huomiotaherättävän suuret ja pikimustat
viikset. Hänen hiuksensa on leikattu ja rajattu tar-
kasti, ja takaa ne ovat pidemmät, niin, että oikeastaan
ne muistuttavat jonkinlaista peruukkia. Lisäksi
kuka tahansa voi huomata, että hän on selvästi käyt-
tänyt aikaa tuon mallin suunnitteluun tai etsimiseen,
ja että hän selvästi pitää hiuksensa kurissa, toisin
sanoen korjaa toistuvasti niiden asentoa käsillään
ja pyrkii pitämään ne kaikin keinoin juuri siinä
muodossa, jossa niiden haluaakin olevan. Ohikul-
keva ihminen voisi ajatella, että poika näyttää yr-
meältä, hänen kasvonsa eivät missään tapauksessa
ole hymyilevät, on vaikea edes kuvitella, että nuo
kasvot voisivat jonakin hetkenä taipua hymyyn,
vaikka epäilemättä senkin täytyy tapahtua joskus.
Ohikulkija saattaisi kenties ajatella, että poika on
matkalla jollekin undergorund-clubille, että hänen
taskussaan on kaikenlaista sellaista, jota työtätekevien
taskuissa ei ole, kenties marijuanaa pienessä minigrip-
pussissa, kenties joitakin lääkkeitä, joka tapauksessa
jotakin sellaista, josta voisi joutua hankaluuksiin.
Hänen vaatetuksensakin viittaa sellaiseen, hänen
yllään on sininen ja nuhjuinen mackintosh, ja hänen
jalassaan on farkut, jotka ovat epäilemättä joskus
olleet mustat, mutta nyt joko kuluneet tai sitten
kulutetut lyijynharmaiksi. Takin alla on valkoinen
ja laikukkaaksi kauluksista muuttunut paita, jonka
kaulukset hän on huomiotaherättävästi nostanut
takin kaulusten päälle. Kengät ovat kärjistään ris-
paantuneet tennarit, jotka ovat joskus olleet varmasti
indigonväriset, mutta joissa on enää aavistus sinistä
sävyä. Poika kävelee pitkin askelin ja kädet farkku-
jensa taskussa, hänen kävelynsäkään ei ole aivan
normaalia, hän näyttää ikään kuin liukuvan eteenpäin
jokaisella askeleella, mikä johtuu hänen lantionsa epä-
tavallisesta pyörimis- tai keinahdusliikkestä, hän
näyttää etäältä katsottuna jonkinlaiselta lasten
huviksi valmistetulta mekaaniselta nukelta, joka
narusta vetämällä alkaa jousikoneistonsa virittyessä
ja voiman vapautuessa tekemään tuollaista liikettä.
Kukaan tuskin todella arvaisi, millä asioilla poika
on liikkumassa, kukaan tuskin todella arvaisi, miltä
taholta hän ottaa käskyjä vastaan. Mutta on sellai-
siakin asioita, jotka todella ovat totta: poika on
usein nähty vieras monilla klubeilla, hänellä on
useimmissa jopa tietynlainen maine, monet ihmiset
niissä piireissä tunnistavat hänen nimensä ja yhtä
helposti tunnistavat hänen ulkonäkönsä, ja kykenisivät
kysyttäessä hyvinkin tarkasti kuvailemaan hänen ulko-
asunsa, hänen asuinpaikkansa, yleisesti ottaen suuren
osan hänen elämänpiiristään. Mutta sekin on vain
yksi puoli, hekin tietävät ainoastaan asioita, jotka
ovat vahvasti suodattuneita, ja hekin tietävät vain
sen, mitä ovat itse kuulleet tuon pojan suusta. Kukaan
heistä ei esimerkiksi ole koskaan käynyt pojan asun-
nossa, kukaan heistä ei muista itse asiassa nähneensä
poikaa muulloin kuin noissa ympyröissä, ja kukaan
heistä ei myöskään ainakaan tunnusta tuntevansa
ketään pojan sukulaista, tai tunnusta ylipäänsä tie-
tävän mitään hänen perheestään, hänen vanhemmistaan.
Se voidaan ehkä sanoa, että vaikuttaa todennäköiseltä,
että hän on syntynyt tässä kaupungissa ja asunut täällä
koko ikänsä. Sitäkään kukaan ei voi sanoa varmaksi,
on mahdollista, että asiat ovat toisinkin. Oikeastaan
kukaan ei tunne häntä, on ihmisiä, jotka ovat olleet
hyvin läheisissä tekemisissä hänen kanssansa, on naisia,
jotka väittävät olleensa hyvinkin läheisessä suhteessa
tuohon poikaan, mutta heidänkään kertomansa yk-
sityiskohdat eivät juuri poikkea muiden kertomasta,
on aivan kuin kaikki olisivat nähneet saman elokuvan
tai saman tv-sarjan: todellisuus on jotakin muuta,
ja nähty vain illuusioiden ja harhautustentäyteinen
pinta tai sitten vain yksinkertaisesti heijastus katsojasta.
Poika kulkee eteenpäin hämähäkkimäisine tai hyön-
teismäisine askeleineen, hänen silmänsä nousevat välillä
ja katsovat, ettei hän törmää mihinkään, useat ihmiset
väistävät häntä jo kauempaa, siitä syystä, että hän näyttää
etenevän niin tasaisesti, niin voimallisesti ja muista
välittämättä. Nikitskajalta hän kääntyy pienemmälle
kadulle, edelleen katsomatta ympärilleen, edelleen
aivan kuin jonkin maankuoren sisään piilotetun johtimen
ohjaamana, aivan kuin jokin voima vetäisi häntä juuri
tuohon suuntaan. Hänen määränpäänsä on selvä, se
on Ritz-Carlton-hotelli, jonka katon voisi nähdä, jos
olisi hiukan pidempi, kaukaa. Hän kävelee hotellia kohti
pitkin pieniä katuja, katsomatta ympärilleen, eikä
kukaan enää kiinnitä häneen juuri mitään huomiota,
on kuin hän kykenisi halutessaan siirtymään käyttämään
jonkinlaista häiveteknologiaa. Aivan kuin hänellä olisi
kyky sulautua, niin, että vastaantulija, joka ohittaa hänet
vain kymmenen senttimetrin etäisyydeltä, ei rekisteröi
häntä lainkaan, vaan myöhemmin kysyttäessä vastaa:
ei, en nähnyt mitään tuollaista, tuuli kylläkin tarttui
hihaani noilla tienoilla, jokin outo pyörre, joka
talojen välissä syntyi, ja samanaikaisesti aurinko
siirtyi juuri talon taakse, niin, että kaikki tuntui hä-
märtyvän yhdessä hetkessä. Mutta siitä olen varma,
että hän ei kävellyt ohitseni. Olisin kyllä huomannut
hänet, ja varsinkin koska hän näyttää noin epätavalliselta,
pukeutuminen, tiedättehän. Mutta juuri kukaan ei
kiinnitä häneen mitään huomiota, ei kukaan kadullakul-
kevista. Mutta on poikkeuksia: kolmannen kerroksen
ikkunasta alas tiiraileva viisivuotias kultahiuksinen pieni
tyttö kyllä näkee hänet, ja jopa tarkkailee häntä: hän
on viehättynyt siitä, kuinka suoraan nuori mies näyttää
kävelevän, ja lisäksi hän on jollakin oudolla tavalla
viehättynyt myös hänen ulkoasustaan, vaikka hän ei
juuri voikaan nähdä nuoren miehen kasvoja. Hän on
viehättynyt siitä, että hän todistaa jotakin toisenlaista:
jotakin, jota kukaan muu ei vaikuta näkevän. Poikamme
saavuttaa hotellin, katselee ympärilleen, vilkaisee kelloaan
ja astuu sisälle. Sitten hän nousee hissillä viidenteen kerrok-
seen, kävelee suurin viherkasviasetelmin koristettua
käytävää pitkin huoneen numero 242 ovelle, seisoo
hetken oven edessä ja odottaa. Hän painaa korvansa
kohti ovea ja sulkee silmänsä, ja sitten kävelee kauemmas.
Hän katsoo uudestaan kelloaan ja päättää, että aika
on oikea. Hän koputtaa oveen. Sen avaa nuori, arviolta
27-vuotias nainen, jonka vaaleat hiukset ovat pörrössä
ja joka näyttää kaikin tavoin siltä, että on juuri herännyt
kauneusuniltaan. Sinä, nainen sanoo, ja kääntyy ja poika
kävelee huoneeseen ja sulkee oven perässään. Ketä
sitten odotit, poika kysyy. Nainen kohauttaa olkiaan.
Eikö se ole selvää. Jotakuta toista. Poika kurtistaa kul-
miaan, ikään kuin todellakin ottaisi osaa tähän sanan-
vaihtoon, joka alkaa muistuttaa kinastelua. Hän haluaa
nähdä sinut, poika sanoo. Nyt. Minä en halua nähdä
häntä, nainen sanoo.

Poika katseli tarkkailijaamme niin kuin
tarkkailijamme olisi minä hetkenä tahansa voinut hyö-
kätä hänen päälleen, hän katseli tarkkailijaamme va-
rautuneesti, hiukan olkiaan sisäänpäin vetäen, valppaasti,
valmiina joka hetki puolustamaan itseään tai hyppäämään
sivuun. Sitten hän hymähti, myöntyi siihen, että tarkkai-
lijamme ei enää ollut minkäänlainen uhka hänelle, söi
vain mustia sieniään ja näytti siirtyneen seuraavaan vai-
heeseen. Naapurisi, poika kysyi, onko hän aiheuttanut
sinulle taas harmia. Tarkkailijamme nosti katseensa,
rypisti otsaansa ja ravisti päätään. Ei, ei, hän sanoi. Ei
missään tapauksessa. Hän on elämäni valo. Tämän
hän sanoi hymyillen ja kallistaen päätään. Hän on
elämäni valo ja varmasti jokaisen ihmisen elämän
valo. Sinunkin. Varmasti, poika sanoi. Mutta viimek-
si puhuessamme olit toisella mielellä. Ei, tarkkailijamme
sanoi. Ei, ja hän koetti muistella, mitä oli sanonut vii-
meksi, eikä hän kyennyt muistamaan, muisti vain sen,
että oli iskenyt nyrkkinsä pöytään niin, että
siihen tuli verta vuotava ruhje, ja pöytään ei jäänyt
jälkeäkään. Sillä ei ollut mitään merkitystä. Jokainen
keskustelu käydään aina jokaisessa ajassa, hän ajatteli.
Alkeishiukkaset. Tserenkovin säteily. Mitä muuta,
hän tuumi. Oliko se ollut metallivuoratussa huoneessa,
jossakin pitkien käytävien päässä. Verenko, hän ajatteli,
Verenko ja hänen painuneet olkapäänsä, Verenko ja
hänen kauluslaattansa, Verenko ja hänen typerät ky-
symyksensä: pitäisikö minun viedä vaimolleni magnolian-
kukka. Hän olisi halunnut sanoa: viekää vaimolle vaikka
puolikas vasikka. Mutta hän tyytyi vain nyökkäämään:
magnolia. Siitä Verenko sai ikään kuin uutta virtaa, elämä
virtasi häneen niin kuin suuresta suppilosta, joka oli asetettu
hänen päänsä laelle. Suurten sormien pitelemästä suppilosta,
josta elävä neste virtasi tuon suuren kallon sisään. Magnolia,
ehdottomasti magnolia, valkea aave. Mutta tätä hän ei
sanonut, levitti vain käsiään ja sitten iski kämmenellä
Verenkoa selkään, kuin toivottaakseen hyvää onnea.
Oliko se ollut se huone, metallivuorattu sisäpuolelta,
ehdottoman tutkittu, varmistettu, ehdottoman selkeä
ja kirkas, akustisesti täydellinen. Täydellinen siihen
tarkoitukseen, musiikkia siellä ei olisi kannattanut ää-
nittää. Ja mitä Verenko sitten teki, käveli pientä ympyrää,
ympyrää. Ja puhui: yhdentekevyyksiä, kuten: vaimoni
halusi, että koetamme kasvattaa viiniköynnöksiä. Hän
teki siitä pakkomielteen, muskatelli, hän halusi, että
hänen kasvihuoneessaan riippuvat raskaat muskatelli-
rypäleet, sinisenmustat makeat muskatellirypäleet, ja
minä tietysti toteutin hänen toiveensa, rakensin kasvi-
huoneen, ja mitä sitten? Eräänä iltana hän vihansa vimmoissa
pistää pirstoiksi ensin oven, sitten seinän. No, ajattelin.
Siinä on muskatelli, helvetin muskatelli. Hän on hullu
ja neuroottinen, mutta rakastettava aina ennen nukku-
maanmenoa. Verenko, tarkkailijamme sanoi tuolloin.
Aivan, Verenko sanoi. Suokaa anteeksi. Suokaa todel-
lakin anteeksi. Mutta hänen äänensä ei ollut lainkaan
anteeksipyytävä vaan pelkästään metallinen, hiukan
kaikuva. Ja kuitenkin kirkas. Ja entä vielä paljon ai-
kaisemmin, oliko hänen äänensä aina ollut noin me-
tallinen, noin käskevä, noin eloton? Tarkkailijamme
muisti toisen huoneen, samettiverhot, pöydän, joka
oli pähkinäpuuta, pöydän, joka oli maalattu mustaksi
ja joka kuitenkin oli pähkinäpuuta, sillä Verenko ei
suvainnut muita puulajeja mitä tulee huonekaluihin.
Pöydän päällä makasi Verenkon sihteeri, joka oli
levittänyt reitensä auki, ja tuijotti tarkkailijaamme
kostein silmin. Ei, tarkkailijamme ajatteli. Ei, aika
vielä ennen tätä, aika tuossa samassa huoneessa, aika
silloin, kun Verenko vielä oli elävä ja olemassa, aika
kun hän saattoi todeta ylpeästi palvelevansa Verenkoa,
aika kun hän saattoi mennä nukkumaan rauhallisena.
Oliko sellaista aikaa? Entä illalliset, entä neuvottelut
ravintolassa, jonka pitäjällä oli pitkä, kiharainen ja
musta parta, ja joka Verenkon mukaan oli hänen veljen-
tyttärensä aviomies. Mitäpä sitä epäilemään, heidän
välinsä tosiaan näyttivät sellaisilta. Mutta hän epäili,
tarkkailijamme epäili tuolloin, että kysymyksessä on
jokin juoni, ja jos se ei ole Verenkon juoni, se on jonkun
toisen juoni. Mies ojensi hänelle teekupin, aivan ää-
nettömästi laski sen pöydälle, niin että tee ei läikkynyt
lainkaan. Tämä lisäsi hänen epäilyksiään, hän tunsi,
kuinka värinä kasvoi hänen sisällään aivan kuin
moottorit olisivat tulleet hulluiksi. Oletteko varma,
hän kysyi Verenkolta. Ottaen huomioon... Aivan
varma, Verenko sanoi. Ehdottoman varma, laittaisin
silmäni pantiksi. Se ei ole viisasta, hän sanoi. Ettekö
luota minuun, Verenko kohotti ääntään. Ei, sitä se
ei ole, hän sanoi. Mutta ymmärrätte... Ja hän tiesi,
että oli jo puhunut ohi suunsa, oli esittänyt ihmistä,
joka ei kuitenkaan, pohjimmiltaan, ole. Kaikessa on
kysymys siitä, mikä ihminen on pohjimmiltaan. Va-
koojatoiminnassa on kysymys siitä, Verenko sanoi.
Ihminen on pohjimmiltaan... Ja hän osoitti sormensa
kohti etäisyydessä sumeana kumartunutta sihteeriään
ja jatkoi: ihminen on pohjimmiltaan rakastava eläin.
Ei, niin ei ole, tarkkailijamme ajatteli. Ihminen liikkuu
yhtenä joukkona. Olisi ehkä sanottava: ihmisjoukko
on rakastava, mutta se olisi liian kieroutunutta. Hän
katseli Verenkoa, joka joi rauhallisesti teetään ja
kastoi siihen mantelijauhoista leivottua keksiä.
Verenko, Verenko iänikuisine kauluslaattoinen
ja olkapäineen, joiden takana aukesi aina Kreml,
ihmiset, jotka jäivät hänen varjoonsa. Ei muuta.
Hän kirjoitti: ei muuta todistettavaa. Tietysti
kaikkea muuta oli, mutta Verenko halusi kuulla
vain yhden asian: sen, että kaikki on hyvin. Että
kaikki on ikuisesti hyvin. Eikö ihminen kuitenkin
pohjimmiltaan ole joukkoihin luottava, kuinka
sen sanoisi, joukoista turvaa hakeva olento, solu,
joka ei yksinään tee mitään? Verenko katsoi häntä,
kohotteli kulmiaan ja työnsi mantelikeksin palan
suuhunsa. Kenties, hän myötäili. Kenties, kenties
vain solu, mikrobi, pieni, pikkiriikkinen muru,
joka pöydällä, muiden murujen kanssa, muodostaa
pyhimyksenkuvan. Ja sitten Verenko alkoi nauraa,
hänen huulensa kiristyivät kellertävien hampaiden
ympärille, hänen kielensä taipui kohti kitalakea ja
hän nauroi. Ravintolan pitäjä yhtyi hänen nauruunsa
ja tarkkailijamme tarkasteli hämmentyneenä tätä
näytelmää, tätä hänelle suunnattua kappaletta, jonka
ilmiselvänä tarkoituksena oli vain hämärtää, tehdä
rajoja epäselviksi, kiinnittää huomiota siihen tosi-
asiaan, että toisena päivänä myrkky on lääke ja päin-
vastoin. Ei. Haureiden asunto, aivan kuin jonkinlainen
luola, johon hän ryömi aina tehtyään velvollisuutensa.
Joka oli hänen, no, se on sanottava: turvansa, hänen
kotinsa, kuten hyvät ihmiset sanovat. Ja hän kuunteli
naapurinsa meteliä, hänen ikuista kopinaansa, hänen
yhdentekeviä ja typeriä ja alhaisia puheenaiheitaan,
loputonta puhetulvaa, joka tuon kauniin olennon
huulien välistä purkautui, ja hän koetti keskittyä,
koetti ajatella sievää silkkiä vasten noita reisiä, koetti
keskittyä hiuksiin, jotka levisivät tyynyllä kuin kukan
teriö, mutta aina hänen kuvansa murtuivat, halkesivat
ja poukkoilivat ympäriinsä. Mikään ei pysynyt aloillaan,
mikään ei antanut hänen rauhoittua. Hän koetti ku-
vitella tuota suloista napaa, josta kerran oli nähnyt
aavistuksen, mutta sekin kuva hajosi: sietämättömän
olennon nauru sai hajoamaan, muuttamaan muoto-
aan niin, että lopulta hänen kasvojensa edessä aukeni
suuri, tumma taivas, ja hän kuuli turbiinien äänen,
hän näki lähestyvän ja häntä kohti syöksyvän varjo-
maisen ja silti jo hänen kasvojaan polttavan
koneen.

Hän puristi ohajuspyörää niin kuin olisi kärsinyt
jonkinlaisesta halvauskohtauksesta, olimme mat-
kalla kohti Los Angelesia ja ohitimme autoja no-
peudella joka sai hien kihoamaan otsalleni ja ohi-
moni sykkimään. Hänen päättäväisyytensä oli
epäilemättä jotakin, johon minulla ei olisi varaa.
Oikeastaan tunsin, että automme oli jonkinlainen
faaraomainen hauta. Seuralaiseni makasi sen taka-
penkillä kuin mausoleumin edessä, ja minä istuin
pelkääjän paikalla, ja nelirintainen tietyllä tavalla
Kleopatraa muistuttava hahmo painoi kaasupoljinta
niin kuin se olisi ollut hänen entinen ikävä rakasta-
jansa. Aloin elätellä mielessäni kuvitelmia: kenties
hän oli nuorena elänyt vanhempiensa luona kuin
ikävässä haudassa, elävältä haudattuna, ja matkusta-
nut vain kesäisin meren tuntumassa sijaitsevalle maa-
tilalle, missä antoi kauniilla pullealla vanhalla Fordilla
ajaa itsensä hiekkarannalle ja vietti siellä kokonaisia
iltapäiviä ahdistuneena tuskaillen, teltan suojasta
kieltäytyen, ja kuinka hän tuolloin tunsi ohimoidensa
toistuvasti pullistuvan ja ikään kuin säteilevän juma-
laista energiaa kaikkialle ympäristöön. Hän itse vain
oli kykenemätön käyttämään mitään tuosta ener-
giasta, eikä hänellä ollut tietoa siitä päivästä jolloin
hänkin saisi siitä osansa. Taivaanrannassa piirtyi
yksitoikkoinen puurivi yhdensuuntaisena oman tiemme
kanssa, reunustaen ilmeisesti jotakin toista viivasuoraan
lännestä itään johtavaa tietä. Äkkiä hän jarrutti, niin
että olin lyödä pääni hansikaslokeron valkeaan nahka-
kanteen, ja ohjasi auton tiensivuun. Hän irrotti kätensä
ohjauspyörästä niin kuin se olisi muttunut tulikuumaksi
ja hyppäsi ulos autosta. Hän paiskasi oven perässään
kiinni ja ryntäsi tavaratilaan, kiskoi sen luukun auki
ja penkoi jotakin, josta minulla ei ollut mitään tietoa.
Palatessaan hän näytti itsetyytyväiseltä ja rauhoittuneelta
ja panin merkille sen, että hänen kasvonsa eivät enää
olleet samalla tavoin hienkosteat kuin aikaisemmin.
Nyt hänestä oli tullut oma itsensä, näyttelijätär, joka
tiesi olevansa haluttava. Hän vilkaisi seuralaistani, joka
makasi takapenkillä painaen poskeaan valkeutta vasten.
Hänestä oli hetkessä tullut näyttelijätär, aikaisemmin
hän oli ollut vain ajajamme, eteenpäin menemisen juma-
latar. Nyt häneen hiipivät samanaikaisesti valhemieli ja
halu naurattaa, halu muovata asiat oman mielensä mu-
kaisiksi. Hän katsoi pitkään hopeaista lentokonetta,
joka lensi jossakin kaukana peltojen yllä, hän katsoi
minua ja oli jo sanomassa jotakin mutta sitten vain
kohotti kulmiaan ja käynnisti auton. Ehkä minun on
parempi ajaa, sanoin. Ehkä, hän sanoi eikä tehnyt elet-
täkään väistyäkseen. Mutta tämä on minun autoni ja
minä päätän kuka sitä ajaa. Missä tarkkailijamme on,
kykysyin. Hän nyökkäsi taaksepäin ja sanoi: muutaman
mailin päässä, korkeintaan, ellei lähempänä. En yllättyisi,
vaikka hän ilmaantuisi jostakin ylhäältä. Sitä paitsi: hän
kyllä kuulee meidät. Vai mitä? hän huusi, paukutti kä-
dellään kojelautaa ja väänsi radion kovalle. Me olimme
keskellä tyhjyyttä, jonkinlaisessa kammiossa, jonka
seinät eristivät kaikki äänet, mutta joka oli varusteltu
mitä parhaimmilla laitteistoilla meidän äänemme ulos-
johtamista varten. En tiennyt, mikä asemamme oli, en
edes tiennyt, mikä oma asemani oli. Meidän takaamme
ajoi auto, musta, pullea ja pitkin takasiivekkein varustettu
Lincoln. Tiesin heti, että se oli tarkkailijamme auto, näin
hänen hahmonsa lasin lävitse. Hän hidasti kohdallamme,
katsoi meitä pitkään ja merkitsevästi. Lontoo käynnisti
auton, painoi kaasun pohjaan ja antoi kaiken jäädä taak-
semme, ohitti tarkkailijamme, jonka saatoin nyt nähdä
uudestaan, kaksi lasia erotti meidät, metallikerrokset
ja nahkavuorailut erottivat meidät mutta saatoin nähdä
hänen kasvonsa, hänen päättäväiset huulensa, kaartuvat
tummat kulmakarvansa ja aurinkolasit, jotka olivat hieman
vinossa. Saatoin aistia hänen olemassaolonsa, hänen sätei-
lynsä. Vieressäni istuva nelirintainen nainen säteili täysin
toisella tavalla, hänen säteilynsä oli hehkuvaa, kosteuden
ja himon pintaan nostattavaa säteilyä, mutta tarkkailijam-
me säteily oli enemmänkin sisäänpäinvievää, imevää,
luhistumiseen kutsuvaa. Ja kuitenkin: se oli jonkinlaista
toisen maailman säteilyä, säteilyä, joka kyllä saattoi tehdä
sairaaksi, mutta myös näytti jotakin. Tarkkailijamme,
kumartuneena lautasen ääreen, lautasella kasa mustia
muodottomia sienenpalasia, ikkuna, jonka takana puiden
lehdet, vasta äsken ilmestyneet, vielä vaaleanvihreät ja
odottavat. Tarkkailijamme, joka työnsi haarukan terä-
vät piikit noihin paloihin, työnsi palat suuhunsa ja tunsi,
kuinka niiden maku täytti hänen aivonsa, antoi niille
kauan kaivattua ravintoa, sokereita, ja kaiken sen,
mitä sienet olivat maasta imeneet. Ja sitten, koputus,
kolme koputusta, kolme terävää koputusta. Tarkkai-
lijamme nousi hiljaa, käveli äänettömästi ovelle, avasi
sen ja salamannopeasti hyökkäsi tulijan päälle, painoi
hänet seinää vasten ja työnsi pistoolin piipun hänen
kylkeensä. Minä, tunkeutuja sanoi väsyneellä äänellä,
ja nyt saattoi nähdä, että hän oli nuori, oikeastaan vasta
poika, korkeintaan 16-vuotias. Minä tarvitsen tänne
jonkun, tarkkailijamme sanoi. Kenet, poika sanoi.
Kenet, tarkkailijamme toisti ivallisesti. Mitä luulet,
mitä ajattelet minun tarvitsevan? Hän osoitti elot-
tomuutta ympärilläni. Syön mustia sieniä, mitä ku-
vittelet, että voisin levitoida täältä tieheni niin kuin
ei kukaan, niin kuin näkymätön mies. Minä tarvitsen
tänne hänet, heti, minä tarvitsen tänne hänet niin
nopeasti kuin mahdollista. Muutoin kaikki on
vaarassa, muutoin kaikki sortuu korttitalon tavoin.
Rauhassa, poika sanoi ja hymyili hiukan. Rauhassa,
kaikki menee hyvin. Kaikki menee paremmin kuin
olisi odottanutkaan. Ei, tarkkailijamme sanoi jo
hiukan särkyvällä äänellä. Näet tämän, näet kaiken
sen, mitä ulkona on. Tiedät kaiken sen. Minä tarvit-
sen hänet tänne. Hyvä on, poika sanoi, tietysti minä
tuon hänet. Kuvitteletko, että olen näkymätön mies,
tarkkailijamme huusi hänelle ja sitten painoi käden
suunsa eteen. Aivan, hän mumisi kätensä takaa. Kaikki
on niin kuin pitääkin, kaikki on kuten on sanottu,
kaikki on aina kuten sanottu, kaikki on kuten on
kirjoitettu. Hän painoi kätensä povelleen ja tunnusteli
muistikirjaansa. Kaikki on hyvin, hän sanoi, istuutui
lautasensa ääreen ja katsoi poikaa. Hän viittasi poikaa
istumaan vastapäätä. Teetä, hän kysyi. Poika pudisti
päätään ja tuijotti sieniä lautasella. Sanovat, ettei noita
kannattaisi syödä, poika sanoi. Sanovat, tarkkailijamme
toisti ja työnsi täyden haarukallisen suuhunsa. Olen
syönyt näitä koko ikäni. Mutta nyt asiat ovatkin toisin,
poika sanoi. Ei, tarkkailijamme sanoi. Asiat ovat samalla
tavoin kuin ennenkin, me vain olemme muuttuneet.
Järkeenkäypää, poika sanoi. Ei, tarkkailijamme sanoi,
nyt jo hiukan värisevällä äänellä. Sitä se ei missään tapauk-
sessa ole. Järki on tappavaa, suosittelen pysymään niin
kaukana siitä kuin mahdollista. Jos jokin herättää sinussa
järjen, lopputulos on kuolema. Hän vei käden teatraalisesti
silmilleen ja sanoi vaimealla äänellä: haluan hänet tänne,
haluan hänet tänne mahdollisimman nopeasti tai...
Sitten hän iski pistoolin pöydälle ja pyöritteli sitä.
Kuinka me voimme, hän kysyi pojalta. Voimme hyvin,
poika sanoi ja hymyili. Kaikki on hyvin, kunhan sinäkin
vain uskoisit.

Tuo kaikki pyöri hänen kallonsa sisällä, kosmiset
sykäykset, jotka tuntuivat liikkuvan puolelta toi-
selle ja aikaansaivat lievästi rauhattoman, tasapai-
nottoman olotilan, eikä se johtunut mistään muusta
kuin siitä, että hän oli laittanut soittimen päälle ja
toistamaan Karlheinz Stockhausenin teosta
Cosmic Pulses, editio nro. 91, ja nuo äänet täyttivät
hänen ruumiinsa ja koko asunnon, jossa leijaili vielä pala-
neen villisiannahan tuoksu, jossa leijailivat vielä
avautumattomat mahdollisuudet kukkanuppujen
kaltaisina, jonkinlaisina ilmassa näkymättömiin
kiinnikkeisiin kiinnitetyissä silkkirihmoissa väräjä-
vinä olentoina, joiden välillä vallitsi vahva resonanssi,
vahva yhteenkuuluvaisuus. Hän koetti pitää päänsä
pystyssä, mutta se heilahteli äänien mukana puolelta
toiselle ja sitten hän tunsi ohimoidensa alkavan
tulla kipeäksi, aroiksi, mutta ei lopettanut koska ei
kyennyt siihen, hän ei kyennyt liikuttamaan kät-
tään vaikka yritti, ja sitten hän luopui, antoi olla
koska käsitti kaiken tapahtuvan välttämättömäksi,
Stockhausen, palaneen villisiannahkan tuoksu, ja
hän näki tuon miehen kasvot, nuo silmät, jotka olivat
katsoneet häntä, hän mietti, epätoivoisinako... Ei,
ne eivät olleet epätoivoiset. Mikä niistä näkyi, hän
ajatteli, mutta ei keksinyt mitään. Niistä näkyivät
omat kasvoni, mutta niiden takana ei ollut mitään.
Heijastuksen takana ei ollut mitään, samean neste-
pinnan takana ei ollut mitään, mistä olisi voinut
saada otetta. Hän muisti tuon miehen otsan rypyt,
tuon puuteroidulta näyttävän hiukan harmaan ihon,
ja nenänkärjen, jonka vasemmalla puolella oli pieni
ruskea luomi, hän muisti juonteet, jotka johtivat
alas, ohi harmaanruskeiden viiksien, kohti ohuita
ja värittömiä, tai vaaleanpunavivahtavia huulia,
ja hän muisti huulet, jotka avautuivat sanomaan
jotakin mutta mitään ei kuulunut, näkyi kyllä
kuinka kaula ja sen iho jännittyivät, näkyi kyllä
että tuon miehen kurkussa pyöri jotakin, jotakin
kenties siinä hetkessä merkittävää, mutta ääntä-
kään ei kuulunut, ei muuta kuin auton torvi jos-
takin etäältä, lentokoneen surina ylhäältä, lintujen
jalkojen ja siipien rapina kattotiiliä vasten, tämä
kaikki sai hänet tuntemaan voimakasta tunnetta
irtautumisesta, syöksymisestä itsensä ulkopuolelle
aivan kuin hän olisi ollut autossa, painanut kaasua
ja jättänyt itsensä taakseen, jättänyt ruumiinsa ja
jättänyt kaiken mikä teki hänet, siirtynyt pelkkään,
voisiko sanoa puhtaaseen tulevaisuuden kuvaan,
puhtaaseen menneisyydestä ja ainoastaan mennei-
syydestä polttovoimansa saavaan, ainoastaan mennei-
syydestä rakettimoottorin tavoin ponnistavaan, ja
hitaasti ja varmasti siitä eroavaan, niin kauan kuin
vain ainetta riittää, hän ajatteli, niin kauan, ja sitten
eteenpäin keveänä ja aina hidastuvana, ja lopulta
pysähtyen, ja nähden ympärillään pelkän autiuden,
autiot metsät, tai aron, ei olentoakaan, pelkkä
punertava rauha, pelkkä mahdollisuus sille, että
joku saattaisi ilmestyä, ja hän oli huomaamattaan
lyyhistynyt lattialle ja painoi poskensa vasten keller-
tävän maton nukkapintaa, odotti kaikesta sielustaan
seuraavia sykähdyksiä, noita outoja ja jumalaisia
ääniä, jotka saivat hänet tällä tavoin tolaltaan, jotka
saivat hänet unohtamaan ja muistamaan niin täsmä-
llisesti, ja hän muisti miehen silkkisen mustan takin,
hennon heijastuksen omasta kädestään, joka ojentui,
ojentui ja lopulta työntyi sisälle pehmeään taskuun,
hän muisti miehen rinnan, sen kylmyyden, jota hän
koetti väistää, mutta joka silti kosketti hänen kättään,
ja hän muisti kuinka pieni kivenmurunen putosi hänen
olkapäälleen ylhäältä ja kuinka hän äännähti tuolloin
typertyneesti ja sitten vilkaisi ylös, ja kaivoi esiin
mustan lompakon, laski setelit, työnsi lompakon
takaisin miehen taskuun ja setelit omaansa, nousi,
katsoi hetken ruumiista, ajatteli: tämä ei ollut tar-
koitukseni, mutta sellaiseksi se muodostui, ja äänet
olivat taas ympäröineet hänet niin, että hänen käsi-
vartensa olivat menneet kananlihalle eikä hän kyennyt
täsmällisesti erottamaan sitä kohtaa, jossa hänen ruu-
miinsa muuttui ulkomaailmaksi, hän ei kyennyt täs-
mällisesti erottamaan sitä kohtaa, jossa hänen poskiensa
untuva ja hänen partakarvansa muuttuivat maton nu-
kaksi, ja tämä sai hänet tuntemaan rauhallisuutta, hän
alkoi hitaasti palata takaisin, aivan kuin olisi noussut
rakettimoottorisesta autostaan takaisin taksin kyytiin
ja levollisena katsonut kuskia, joka ajoi hänet takaisin,
hymyillen ja tyytyväisenä, hän saattoi vain tuntea kuinka
pää painautuu sinisävyistä ja tikkauksin koristeltua pää-
nojaa vasten, hän tunsi sairauden, jos sitä saattoi kutsua
sairaudeksi, jättävän hänet, ja kaikki oli häneen kiinnit-
tynyttä, häneen ohuin ja lukuisin silkkirihmoin kiinnit-
tynyttä, jokainen ääni, jokainen nousu ja jokainen
lasku, hän nousi matolta ja katseli ympärilleen, näki
kuinka jokainen esine huoneessa vastasi tuohon ää-
neen, kuinka kirjahyllyn kirjat aaltoilivat rytmisesti
ja kuinka valkea seinä kupertui kohti häntä ikään kuin
olisi halunnut ottaa hänet syliinsä, ja kuinka sen kes-
kelle asetettu pyhimyksenkuva heilahteli puolelta
toiselle kuin maanjäristyksessä, vavahteli naulassaan
niin kuin olisi halunnut irrota seinästä, hän alkoi
muistaa: hän muisti pienen sylkipisaran, joka oli
noussut noille vaaleanpunerville huulille ja sitten
imeytynyt sisään, hän muisti sormet, jotka olivat
vielä koettaneet tarttua hänen takkinsa hihaan mutta
äkkiä irrottaneet, vaipuneet, hän alkoi taas tun-
tea ohimoidensa paineen, ohimoissa värähtelevät
pienet laitteistot, joiden tehtävänä oli rekisteröidä
kaikki maailmassa tapahtuva, joiden tehtävänä oli
päästää lävitseen jokainen alkeishiukkanen, hän
kuuli mielessään suosikkirakastajattarensa äänen
kaikkien noiden äänten takana, tuon hunajaa ja
mantelimaitoa tiukkuvan äänen, hänen äänensä,
joka nousi ja laski uikutukseksi samaan tapaan
kuin orgasmin aikana, äänen, joka lävisti hänen
kallonsa pehmeinä kirkaisuina ja jätti jälkeensä
tuntemattomien värien sumun, hän kuuli tuon
äänen, jonka tarkoituksena oli peittää kaikki muu,
laskeutua kaiken ylle kuin värivaloin valaistun su-
mun, joka muuttuu aina kulloisenkin valon mu-
kaiseksi, ensin se on valkeata, sitten punertavaa,
sitten punaista, vihreää, sinistä, keltaista ja viimein
kullanväristä, hän kuuli rakastajattarensa äänen,
joka lausui hänelle tuntematonta nimeä tai kenties
jotakin pyhää käsitettä, hän kuuli rakastajattarensa
äänen, joka soi jonkinlaisena ilmassa leijuvana kul-
taisena nymfipatsaana, elävänä nymfipatsaana,
joka ojentui hänen puoleensa, kallisti päänsä ja
sitten painoi sen alas, ja tuo kultainen pää nousi
laski ja hän tunsi sen puristuvan ympärilleen, kier-
televän häntä, rakastavan ja haluavan häntä, hän
tunsi sen kultaisen kielen ja hän tunsi sen kultaisen
syljen, joka soi tuon kultaisen nymfin suussa,
soi miljoonina paisuvina ja puhkeavina pieninä
kultakuplina, ja sitten kaikki hidastui, taipui
hänen ympärilleen kullanhohtaviksi seiniksi,
jotka vääntyilivät, ottivat hänet vastaan ja sitten
rauhoittuivat, tukivat häntä, antoivat hänen nojata
itseään niitä vasten ja tyyntyä.

Oliko tämä jonkinlainen järjestely, ja järjestely minkä
puolesta, tai mitä vastaan? Verenko, hän ajatteli Veren-
koa kauluslaattoineen ja Verenkoa tummine aurinko-
laseineen, jossakin huvilansa patiolla, makaamassa
tuolilla kuin kuolleena tai kuin kuolevana, järjestely,
mutta minkä puolesta tai mitä vastaan? Verenko
makasi maassa kuin varoen asetettu nukke, ryöstäjä
tai joka tapauksessa mies joka oli iskenyt häntä suoraan
kasvoihin kulki hänen ylitseen, käveli varoen niin, etteivät
hänen kantansa koskettaneet Verenkon takinlievettä.
Kannat, vai korot, tarkkailijamme ajatteli. Mies käveli
sisään, rauhallisesti niin kuin se olisi ollut hänen kotinsa,
katseli kaiken hopeaista levollisuutta, iski silmänsä suuriin
maljakoihin, jotka seivoivat pendyyleillä kuin teloitettavat,
odottaen viimeistä käskyä: tulta, iski silmänsä kaikkeen,
mitä asunnossa oli. Kaiken runsauteen, preussinsiniseen
seinävaatteeseen, johon oli kirjailtu kultaisia kaksipäisiä
kotkia, kahteen turkoosikoristeiseen sapeliin, jotka oli
asetettu ristiin seinälle, kristallivalaisimeen, Muranon
kristallia, joka riippui ylhäältä, mattoihin, joissa oli kuvat-
tuna mustia tai tummanpunaisia aukkoja suoraan maan
sisään, aukkoja, joista tuijottivat mitä moninaisimmat
hirviöt ja kummajaiset, hän katseli maalauksia, joissa
yhdessä oli kuvattu nymfi, joka kuivatteli pitkiä kul-
taisia hiuksiaan auringossa, suki niitä, ja metsänrajasta
häntä katseli, puoliksi pensaan peittämänä, nuori mies,
asennossa, joka tuskin jätti mielikuvitukselle varaa, hän
hän tunsi jalkojensa alkavan pettää ja horjahteli seinän
luo, otti siitä tukea ja painoi vasemman kätensä otsal-
leen, aivan kuin hänet olisi myrkytetty, ehkä se oli jonkin-
lainen kavala turvajärjestelmä, sitten toinen ääni: mie-
lettömyyksiä, älä anna loiston turmella sinua, älä anna
sen tuhota mielesi kauniita rakenteita, älä unohda mistä
ole tullut ja minne olet menossa. Hän tunsi olevansa taas
kunnossa, sellainen kuin aina, sellainen kuin pokeripöy-
dässä, tasainen, levollinen, aina yhtä väärässä ja yhtä oikeassa
samaan aikaan. Hän tunsi olevansa taas se toveri, jonka
olkapäiden vakauteen saattoi aina luottaa, sellaisinakin
aikoina kuin tämä, synkkyyden aikoina, hän tunsi taas
selkärankansa hienot kaarteet ja nikamien täydellisen
sopivuuden toisiinsa, hän tunsi jalkojensa jänteiden
kimmoisuuden, lihasten värähtelevän, supistuvan ja
laajentuvan voiman, hän näki, kuinka yhdessä suuressa
maalauksessa hevosen reidet olivat oliviinmustat, ja
niissä näkyi pullottavien suonten verkosto, kartta siitä,
mikä elämässä ja taistelussa on tärkeintä, ja hän käänsi
katseensa ylöspäin, katsoi kattoon maalattua aukkoa,
josta kurkistelivat enkelit katsoen suoraan häntä ja
nyökäten, kyllä, tämä ei ole mikään Shakesperen kir-
joitus, tämä on totta, todenkaltaista, yhtä totta kuin
pelipöytä ja sen yllä hiukan vinossa riippuva hehku-
lamppu ilman kupua, yhtä totta kuin lattialla tuolin
vieressä odottava pullo, yhtä totta kuin vastustajan
olkapäässä oleva tahra, koneöljyä, hydrauliikkaöljyä,
jotakin raskasta ja tummaa, yhtä totta kuin se, että
hän aina kahden minuutin välein pyöritti oikean kä-
tensä sormilla viiksiensä oikean puolen tummia ja kaar-
tuvia karvoja, että hän odotti, että hän koetti katsoa
suoraan sisään mutta ei osannut katsoa oikeasta kul-
masta tai lausua mielessään oikeata rukousta ja hävisi
pelkästään sen vuoksi, oikeus oli vastustajan puolella
niin kuin se aina on vastustajan puolella, mutta raha
sen sijaan tuli hänen luokseen. Hän etsi katseellaan
jotakin, niin kuin olisi etsinyt rakastajattarensa kasvoja
ja hahmoa kadun kaikkinaisesta ihmisvilinästä ja
hahmojen paljoudesta, kaikkien rakastajattariensa
kasvoja ja hahmoja, se olikin paljon helpompaa, sillä
silloin liki kuka tahansa saattoi sopia määreisiin:
ihmiset ovat lopulta niin toistensa näköisiä, että
yhtenä iltana saattoi mennä sänkyyn naisen kanssa,
jonka oli valinnut vain sillä perusteella, että hän
muistutti jotakuta toista, hän koetti etsiä esineiden
runsaudesta ja koristeluiden varjosta sitä, mikä oli
vetänyt hänet tänne, mikä oli pyytänyt häntä luokseen,
ja hän pelkäsi, hän piti koko ajan kättään automaatti-
pistoolinsa kahvalla ja vilkuili puolelta toisille, koetti
muuttaa koko ruumiinsa yhdeksi suureksi tuntevak-
si elimeksi, kuin rauhaseksi, joka jo pitkään ennen
uhkaa tietää, mikä tuo uhka on ja jolla sen vuoksi
on aikaa valmistautua enemmänkin kuin tarpeeksi.
Hän käveli, otti puolittaisia juoksuaskelia kohti
portaita, jotka veivät yläkertaan, hän tunsi maton
upottavan pehmeyden, miltei suomaisen tunnun
ja koetti ajatella muita asioita, hän katsoi ensin oikealle,
käytävä, ei kutsuva, ja sitten vasemmalle, käytävä,
puoliavoin ovi, josta virtasi jonkinlaista valonkajoa,
hän juoksi ovelle, avasi sen ja katsoi: suuri vuode,
huolellisesti sijattu, tyynyt sijoitettu epämääräisen
tähden muotoon, preussinsinisessä peitossa epä-
symmetrisiltä tuntuvia kuvioita, jotka yhdessä muis-
tuttivat jotakin juutalaisten tai kenties islamilaisten
pyhää kuviota, nyt hän tiesi, että paikka oli oikea,
että hetki oli oikea, hän käveli rauhallisesti pienen
ludviginaikaisen pöydän luo, siveli kädellään sen
norsunluisin upotuksin koristeltua pintaa, liu'utti
kätensä sen kannen alapuolelle, tunnusteli varovasti
ja tarkasti ja tunsi vihdoin pienen ulokkeen, kuin
kolikonsyrjän, painoi sitä ja tunsi, kuinka pieni
luukku ponnahti auki ja kaksi setelinippua putosi
hänen kämmenelleen, hän katsoi, yhteensä noin
50 000, dollareina, hän laittoi rahat povitaskuunsa
ja kääntyi, katseli hetken tuolia, käveli sen luo, tun-
nusteli sen pehmustuksia ja käveli sitten hiljaa pois
huoneesta. Tultuaan takaisin Verenkon luo hän
katseli hetken, nyökkäsi ja lausui muutaman ru-
kouksen, työnsi kätensä Verenkon silkkisen puvun-
takin povitaskuun, veti sieltä esiin hänen lompakkon-
sa, otti setelit, noin 20 000 ruplaa, laittoi lompakon
takaisin, sulki oven takanaan ja käveli rauhallisesti,
vilpittömänä autolleen. Hän riisui ohutta villisian-
nahkaa olevat hansikkaansa, taittoi ne huolellisesti
farkkujensa taskuun ja ajoi kotiinsa. Kotonaan hän
työnsi hansikkaat pieneen, pyöreään mustaan kamii-
naan, latoi niiden alle ja ylle tuohia ja pieniä puun-
kappaleita ja poltti ne. Hän teki sen, vaikka saattoi
jo tietää, hän teki sen, koska se oli enemmänkin ritu-
aali: nämä olivat minun käteni, mutta enää ne eivät
sitä ole, nämä olivat minun käteni mutta nyt ne ovat
puhtaat. Hänen mielensä oli kirkas, kuin taulu, joka
on huolellisesti puhdistettu, jonka taitavat neidon-
kädet ovat puhdistaneet, ja varovasti ja hienosti,
ymmärtäen kaiken sen, mikä piilee tuolla pinnalla
ja mikä piilee sen alla, sirot sormet, kynnet, jotka
on lakattu punaisiksi, ja vasikannahkainen säämis-
kä, joka pyyhkii, tekee pyörteileviä liikkeitä, kuin
pehmeänahkainen tuuli tai pehmeänahkainen virta,
kuin elämä, joka pyörteilee, toisille antaa, toisilta
ottaa, kuin elämä, joka pokeripöydässä asettuu ensin
toisen pään päälle, sitten toisen, sormet, jotka piteli-
vät vasikannahkaista säämiskää, puristuivat sen ym-
pärille, joiden koko tarkka voima likistyi tuota yhtä
vasikannahkaista pistettä vasten ja teki siitä hengen
ja tasapainon keskuksen, puhdistavan pyörteen,
maljan, jonka sisällä pyörivät veri ja hiukkaset.

Hänen verkkokalvonsa olivat liian palaneet.
Niistä pääsi läpi mikä hyvänsä. Hän nosti
jääkaapista kalan, katsoi sen silmiä ja sanoi:
iltaa, ystäväni. Kala katsoi häntä sanomatta mitään,
mutta sen puoliavoimesta suusta saattoi nähdä te-
rävät hampaat, joiden viesti oli: tänään näin, huo-
menna toisin. Kenties kaikki on yhtä ammuskelua,
hän ajatteli, kenties aseet ovat olemassa sitä varten,
että voi ammuskella ilmaan. Mitään muuta iloa niistä
ei ole. Taas. Hän kaatoi itselleen uuden lasin vodkaa
ja pusersi sitruunaa kalan päälle. Hän ripotteli sille
sokeria ja suolaa ja viilteli puukolla sen kylkiä. Niistä
avautui kaunis maisema: eräänlainen pastoraalimai-
sema, ohuet, valkeat pilvet, kauniit nymfit, jotka kir-
masivat taivaallisesti nauraen jokeen. Joessa heidät
otti kiinni siellä asuva piru, jolla oli pitkä pukinparta.
He nautiskelivat elämästään. Hän työnsi kalan pannuun,
jossa oli paksulti maapähkinäöljyä ja antoi sen kuplia
siellä, antoi sen kuunnella vanhoja levytyksiä. Ei mitään
liian traagista, ei missään tapauksessa mitään liian on-
nellista. Ainoastaan jotakin sopivaa, ei mitään sellaista
kuin Peggy Leen "I've Got You Under My Skin". Ai-
koinaan nämä seinät oli maalattu trianoninharmaiksi,
merkeiksi siitä, että täällä asui hyviä ihmisiä. Haureiden
asunto, eikö se tarkoittanut juuri trianoninharmaita sei-
niä, suloista untuvan tuoksua, ja muistoja hanhista, jotka
olivat aina siellä missä ei pitäisi. Tarkkailijamme, sillä
nyt hän muuttui, alkoi pikkuhiljaa taas tarkkailla meitä,
kaatoi vodkan kurkkuunsa ja täytti lasin uudestaan. Hän
muisti sienet: nuo mustat palaset, jotka vääjäämättä kato-
sivat maailmasta, kuolivat, ja syntyivät uudelleen muu-
tamien hetkien kuluttua. Vanhan sanonnan mukaan aina
kun kiskaisee sienen irti, jossakin pulpahtaa samanlainen
maasta. Se oli vanhakantaista viisautta, jonkinlaista anar-
kismia. Tämä miellytti tarkkailijamme mieltä. Hän käänsi
kalan, tarkasteli sen suomuja, jotka alkoivat käpristyä pien-
ten maalausten tavoin joita ei ole kunnolla kiinnitetty ke-
hyksiinsä. Keräilijä, joka ei todella välitä noista maalauk-
sista, ei vaikka niiden arvo olisi 15 miljardia dollaria, vaan
antaa niiden mennä, on onnellinen vain siitä, että kukaan
toinen ei näe niitä. Alastoman ihon parfymoitu lämpö,
tarkkailijamme sanoi, ja ajatteli heti: tyrolilainen tanssi-
tyttöpataljoona, millainen määrä hukattuja mahdolli-
suuksia. Maailma on täynnä vääryyttä, mutta onneksi
oikeudenmukaisuus on suljettu varmaan paikkaan.
Oikeudenmukaisuus on kiertoilmaisu, sitä voi käyttää
mistä hyvänsä. Näkymättömän kellolaitteen lyönnit sen
erottaessa kärsivällisesti ja välinpitämättömästi alkeis-
hiukkasia toisistaan. Sanoja, jotka nojatuolin käsinojiin
ripustautunut vanha nainen oli sanonut tai oli sano-
massa, ja joista ensimmäiset, nyt sateen rauhallisesti va-
luessa, veden ja märän raikkaasti tuoksuessa, tuntuvat
perin paradoksaalisilta, odottamattomilta. Kuin eläimen
ääni tai puhumaan opetetun kuuron ääni. Tarkkailijamme
päätti, että kaikki oli valmista. Hän työnsi haarukan syvälle
kalaan ja kiskoi sen kuiville, antoi sille elämän lautasellaan.
Nyt siis Lady Jane, mitä sulle mä tein? Et itkeä saa, vaikk'
muilta sut vein. Hän viilsi kylkeen yhden horisontaalisen
viillon ja katsoi sen hymyä, jonkinlaista levollista apokryfiä,
ja mursi irti ensimmäisen palan. Hän antoi sen pudota sisäl-
leen ja kaatoi perään puolet vodkasta. Tarkkailijamme oli
tilassa, jota voitaisiin kutsua sisäänpäinkääntyneisyydeksi,
hän oli tukkinut ne aukkonsa, joista säteily normaalisti pää-
si vuotamaan ja oli kaikkien tutkien tavoittamattomissa.
Ihmisenpaljastin ei olisi nyt paljastanut häntä. Hänestä oli
yhdessä hetkessä tullut maailman parhain piileskelijä, joku,
jolle vanhat sotarikolliset olisivat voineet olla katkeria. Hän
löysi yhdessä sekunnissa sen, mitä he olivat etsineet vuosi-
kymmeniä. Mutta sitten hän palasi jälleen näkyväksi, samaan
tapaan kuin hehkulamppu syttyy taas ensin siristyään ja
sitten tyystin sammuttuaan. Hän oli syönyt puolet kalasta
nopeasti, ikään kuin raivon ajamana, tosiasiallisesti tietysti
vielä suuremman halun ajamana, ja nyt hän oli tyytyväinen.
Hän katseli puolikasta kalaa, kiitti sitä pirskottelemalla
hiukan vodkaa sen päälle, kietoi lautasen ympärille sanoma-
lehtipaperia ja työnsi kaiken takaisin jääkaappiin. Ehkä
sama houre, ehkä toinen kuin edellisellä kerralla. Hän katsoi
kuvajaistaan puukon terässä, hiilikaiverrusta. Tiirikka, se
sana herätti hänessä jotakin, mutta hän ei kyennyt kaivele-
maan esiin mitä. Jotakin hyvin tärkeätä. Hän koetti ravis-
tella alkoholin tuoman kirkkauden läpäisemiä aivojaan
ja viimein keksi: katetut pöydät, upeat mosaiikit, livree-
pukuiset kiiltäväsäärystimiset autonkuljettajat, jotka
toisina päivinä tepastelivat asentajanhaalareissa ja ajoivat
paitahihasillaan mieletöntä vauhtia kolhiintuneita ja pö-
lyyntyneitä limusiineja. Ja toisina päivinä: mikä musta ele-
ganssi, kuin olisi noussut kellarista maanpinnalle tai sitten
astunut maanpinnalta viinikellariin. Kuin olisi noussut
viinikellarista pyhään maahan, tai laskeutunut pyhästä
maasta helvettiin. Aseita, joita kannettiin erottamattomiksi
kumppaneiksi muuttuneina, joita kannettiin kuin pyhiä
esineitä, joiden pahoja henkiä karkoittava vaikutus tunnet-
tiin paremmin kuin hyvin. Vähäpukeisia naisia, jotka maka-
sivat kaksilinssisten Rolleiflex-peiliheijastuskameroiden
nukuttavassa sirityksessä ja naksunnassa. Yksinkertaisesti:
suuri kyyhkyslakka, jonka sisällä on sekaisin mustia ja val-
keita lintuja. Ei räikeitä torvia, ei Kalashnikoveja,
jotka yhdessä hetkessä osoittavat kaikki rintaasi kohti.
Vain noita vaaleita naisia, jotka olivat mestareita huuliensa
mutristamisessa ja puolittaisessa avaamisessa, jotka olivat
mestareita olemaan kuvattavana, jotka olivat mestareita
näyttämään sen, mikä elämässä on kauneinta. Kun heidän
suunsa avautui sekunnin murrososassa hymyyn ja heidän
silmänsä levisivät suuriksi... Toisaalta: yö, jolloin nuo olen-
not olivat ensin napsineet rauhoittavia ja sitten piristäviä,
ja pitelivät käsissään Kalashnikoveja, vasemmalla kädellä
lyödään akordeja, oikealla kädellä heläytellään hidasta me-
lodiaa, nuo valkeahehkuiset sorjat kädet pitelivät nyt Ka-
lashnikoveja, ja siinä kun päivällä sinervät suonet olivat
hennosti väikkyneet ihon pingoitetun silkin alla, nyt tuon
kireäksi pullistuneen kevlarvahvisteisen silkin alla sykkivät
paisuneet ja luumunmustina kiiltelevät suonet, ja heidän
sormensa, päivällä kullan koristelemat sormensa, olivat
nyt puristuneet liipasimille ja värisivät raivosta ja laittomien
piristeiden synnyttämästä halusta "katsoa mitä tapahtuu".
Tämä kaikki sai tarkkailijamme täyttämään lasinsa uudelleen,
ja kumoamaan sen, ja hän tunsi, kuinka valo palasi hänen ai-
voihinsa. Rolleiflexit, jotka ensin surisivat kun kammesta
väänsi, ja vaaleat naiset, jotka keimailivat niiden edessä, heit-
tivät päitään taaksepäin, näyttivät syvällä itsessään olevan
epätoivon ja surun, antoivat avata ruumiinsa ja seisoivat
auton valoissa, jo hämärän laskeutuessa, vuodattivat muu-
taman kyyneleen, ja vain luomien alta vilkahtava terävä
pilke saattoi joinakin hetkinä paljastaa heidät. Yläruumis
ihonmyötäisessä sinisessä asetakissa, jossa punaiset hihan-
käänteet, alaruumis helvetin joessa, tuossa vilvoittavassa
virrassa, joka ei kiskonut mukaansa, joka ei lausunut type-
riä sanoja kuten rakastaja, joka paransi kaikki haavat.