Hän puristi ohajuspyörää niin kuin olisi kärsinyt
jonkinlaisesta halvauskohtauksesta, olimme mat-
kalla kohti Los Angelesia ja ohitimme autoja no-
peudella joka sai hien kihoamaan otsalleni ja ohi-
moni sykkimään. Hänen päättäväisyytensä oli
epäilemättä jotakin, johon minulla ei olisi varaa.
Oikeastaan tunsin, että automme oli jonkinlainen
faaraomainen hauta. Seuralaiseni makasi sen taka-
penkillä kuin mausoleumin edessä, ja minä istuin
pelkääjän paikalla, ja nelirintainen tietyllä tavalla
Kleopatraa muistuttava hahmo painoi kaasupoljinta
niin kuin se olisi ollut hänen entinen ikävä rakasta-
jansa. Aloin elätellä mielessäni kuvitelmia: kenties
hän oli nuorena elänyt vanhempiensa luona kuin
ikävässä haudassa, elävältä haudattuna, ja matkusta-
nut vain kesäisin meren tuntumassa sijaitsevalle maa-
tilalle, missä antoi kauniilla pullealla vanhalla Fordilla
ajaa itsensä hiekkarannalle ja vietti siellä kokonaisia
iltapäiviä ahdistuneena tuskaillen, teltan suojasta
kieltäytyen, ja kuinka hän tuolloin tunsi ohimoidensa
toistuvasti pullistuvan ja ikään kuin säteilevän juma-
laista energiaa kaikkialle ympäristöön. Hän itse vain
oli kykenemätön käyttämään mitään tuosta ener-
giasta, eikä hänellä ollut tietoa siitä päivästä jolloin
hänkin saisi siitä osansa. Taivaanrannassa piirtyi
yksitoikkoinen puurivi yhdensuuntaisena oman tiemme
kanssa, reunustaen ilmeisesti jotakin toista viivasuoraan
lännestä itään johtavaa tietä. Äkkiä hän jarrutti, niin
että olin lyödä pääni hansikaslokeron valkeaan nahka-
kanteen, ja ohjasi auton tiensivuun. Hän irrotti kätensä
ohjauspyörästä niin kuin se olisi muttunut tulikuumaksi
ja hyppäsi ulos autosta. Hän paiskasi oven perässään
kiinni ja ryntäsi tavaratilaan, kiskoi sen luukun auki
ja penkoi jotakin, josta minulla ei ollut mitään tietoa.
Palatessaan hän näytti itsetyytyväiseltä ja rauhoittuneelta
ja panin merkille sen, että hänen kasvonsa eivät enää
olleet samalla tavoin hienkosteat kuin aikaisemmin.
Nyt hänestä oli tullut oma itsensä, näyttelijätär, joka
tiesi olevansa haluttava. Hän vilkaisi seuralaistani, joka
makasi takapenkillä painaen poskeaan valkeutta vasten.
Hänestä oli hetkessä tullut näyttelijätär, aikaisemmin
hän oli ollut vain ajajamme, eteenpäin menemisen juma-
latar. Nyt häneen hiipivät samanaikaisesti valhemieli ja
halu naurattaa, halu muovata asiat oman mielensä mu-
kaisiksi. Hän katsoi pitkään hopeaista lentokonetta,
joka lensi jossakin kaukana peltojen yllä, hän katsoi
minua ja oli jo sanomassa jotakin mutta sitten vain
kohotti kulmiaan ja käynnisti auton. Ehkä minun on
parempi ajaa, sanoin. Ehkä, hän sanoi eikä tehnyt elet-
täkään väistyäkseen. Mutta tämä on minun autoni ja
minä päätän kuka sitä ajaa. Missä tarkkailijamme on,
kykysyin. Hän nyökkäsi taaksepäin ja sanoi: muutaman
mailin päässä, korkeintaan, ellei lähempänä. En yllättyisi,
vaikka hän ilmaantuisi jostakin ylhäältä. Sitä paitsi: hän
kyllä kuulee meidät. Vai mitä? hän huusi, paukutti kä-
dellään kojelautaa ja väänsi radion kovalle. Me olimme
keskellä tyhjyyttä, jonkinlaisessa kammiossa, jonka
seinät eristivät kaikki äänet, mutta joka oli varusteltu
mitä parhaimmilla laitteistoilla meidän äänemme ulos-
johtamista varten. En tiennyt, mikä asemamme oli, en
edes tiennyt, mikä oma asemani oli. Meidän takaamme
ajoi auto, musta, pullea ja pitkin takasiivekkein varustettu
Lincoln. Tiesin heti, että se oli tarkkailijamme auto, näin
hänen hahmonsa lasin lävitse. Hän hidasti kohdallamme,
katsoi meitä pitkään ja merkitsevästi. Lontoo käynnisti
auton, painoi kaasun pohjaan ja antoi kaiken jäädä taak-
semme, ohitti tarkkailijamme, jonka saatoin nyt nähdä
uudestaan, kaksi lasia erotti meidät, metallikerrokset
ja nahkavuorailut erottivat meidät mutta saatoin nähdä
hänen kasvonsa, hänen päättäväiset huulensa, kaartuvat
tummat kulmakarvansa ja aurinkolasit, jotka olivat hieman
vinossa. Saatoin aistia hänen olemassaolonsa, hänen sätei-
lynsä. Vieressäni istuva nelirintainen nainen säteili täysin
toisella tavalla, hänen säteilynsä oli hehkuvaa, kosteuden
ja himon pintaan nostattavaa säteilyä, mutta tarkkailijam-
me säteily oli enemmänkin sisäänpäinvievää, imevää,
luhistumiseen kutsuvaa. Ja kuitenkin: se oli jonkinlaista
toisen maailman säteilyä, säteilyä, joka kyllä saattoi tehdä
sairaaksi, mutta myös näytti jotakin. Tarkkailijamme,
kumartuneena lautasen ääreen, lautasella kasa mustia
muodottomia sienenpalasia, ikkuna, jonka takana puiden
lehdet, vasta äsken ilmestyneet, vielä vaaleanvihreät ja
odottavat. Tarkkailijamme, joka työnsi haarukan terä-
vät piikit noihin paloihin, työnsi palat suuhunsa ja tunsi,
kuinka niiden maku täytti hänen aivonsa, antoi niille
kauan kaivattua ravintoa, sokereita, ja kaiken sen,
mitä sienet olivat maasta imeneet. Ja sitten, koputus,
kolme koputusta, kolme terävää koputusta. Tarkkai-
lijamme nousi hiljaa, käveli äänettömästi ovelle, avasi
sen ja salamannopeasti hyökkäsi tulijan päälle, painoi
hänet seinää vasten ja työnsi pistoolin piipun hänen
kylkeensä. Minä, tunkeutuja sanoi väsyneellä äänellä,
ja nyt saattoi nähdä, että hän oli nuori, oikeastaan vasta
poika, korkeintaan 16-vuotias. Minä tarvitsen tänne
jonkun, tarkkailijamme sanoi. Kenet, poika sanoi.
Kenet, tarkkailijamme toisti ivallisesti. Mitä luulet,
mitä ajattelet minun tarvitsevan? Hän osoitti elot-
tomuutta ympärilläni. Syön mustia sieniä, mitä ku-
vittelet, että voisin levitoida täältä tieheni niin kuin
ei kukaan, niin kuin näkymätön mies. Minä tarvitsen
tänne hänet, heti, minä tarvitsen tänne hänet niin
nopeasti kuin mahdollista. Muutoin kaikki on
vaarassa, muutoin kaikki sortuu korttitalon tavoin.
Rauhassa, poika sanoi ja hymyili hiukan. Rauhassa,
kaikki menee hyvin. Kaikki menee paremmin kuin
olisi odottanutkaan. Ei, tarkkailijamme sanoi jo
hiukan särkyvällä äänellä. Näet tämän, näet kaiken
sen, mitä ulkona on. Tiedät kaiken sen. Minä tarvit-
sen hänet tänne. Hyvä on, poika sanoi, tietysti minä
tuon hänet. Kuvitteletko, että olen näkymätön mies,
tarkkailijamme huusi hänelle ja sitten painoi käden
suunsa eteen. Aivan, hän mumisi kätensä takaa. Kaikki
on niin kuin pitääkin, kaikki on kuten on sanottu,
kaikki on aina kuten sanottu, kaikki on kuten on
kirjoitettu. Hän painoi kätensä povelleen ja tunnusteli
muistikirjaansa. Kaikki on hyvin, hän sanoi, istuutui
lautasensa ääreen ja katsoi poikaa. Hän viittasi poikaa
istumaan vastapäätä. Teetä, hän kysyi. Poika pudisti
päätään ja tuijotti sieniä lautasella. Sanovat, ettei noita
kannattaisi syödä, poika sanoi. Sanovat, tarkkailijamme
toisti ja työnsi täyden haarukallisen suuhunsa. Olen
syönyt näitä koko ikäni. Mutta nyt asiat ovatkin toisin,
poika sanoi. Ei, tarkkailijamme sanoi. Asiat ovat samalla
tavoin kuin ennenkin, me vain olemme muuttuneet.
Järkeenkäypää, poika sanoi. Ei, tarkkailijamme sanoi,
nyt jo hiukan värisevällä äänellä. Sitä se ei missään tapauk-
sessa ole. Järki on tappavaa, suosittelen pysymään niin
kaukana siitä kuin mahdollista. Jos jokin herättää sinussa
järjen, lopputulos on kuolema. Hän vei käden teatraalisesti
silmilleen ja sanoi vaimealla äänellä: haluan hänet tänne,
haluan hänet tänne mahdollisimman nopeasti tai...
Sitten hän iski pistoolin pöydälle ja pyöritteli sitä.
Kuinka me voimme, hän kysyi pojalta. Voimme hyvin,
poika sanoi ja hymyili. Kaikki on hyvin, kunhan sinäkin
vain uskoisit.