Poika katseli tarkkailijaamme niin kuin
tarkkailijamme olisi minä hetkenä tahansa voinut hyö-
kätä hänen päälleen, hän katseli tarkkailijaamme va-
rautuneesti, hiukan olkiaan sisäänpäin vetäen, valppaasti,
valmiina joka hetki puolustamaan itseään tai hyppäämään
sivuun. Sitten hän hymähti, myöntyi siihen, että tarkkai-
lijamme ei enää ollut minkäänlainen uhka hänelle, söi
vain mustia sieniään ja näytti siirtyneen seuraavaan vai-
heeseen. Naapurisi, poika kysyi, onko hän aiheuttanut
sinulle taas harmia. Tarkkailijamme nosti katseensa,
rypisti otsaansa ja ravisti päätään. Ei, ei, hän sanoi. Ei
missään tapauksessa. Hän on elämäni valo. Tämän
hän sanoi hymyillen ja kallistaen päätään. Hän on
elämäni valo ja varmasti jokaisen ihmisen elämän
valo. Sinunkin. Varmasti, poika sanoi. Mutta viimek-
si puhuessamme olit toisella mielellä. Ei, tarkkailijamme
sanoi. Ei, ja hän koetti muistella, mitä oli sanonut vii-
meksi, eikä hän kyennyt muistamaan, muisti vain sen,
että oli iskenyt nyrkkinsä pöytään niin, että
siihen tuli verta vuotava ruhje, ja pöytään ei jäänyt
jälkeäkään. Sillä ei ollut mitään merkitystä. Jokainen
keskustelu käydään aina jokaisessa ajassa, hän ajatteli.
Alkeishiukkaset. Tserenkovin säteily. Mitä muuta,
hän tuumi. Oliko se ollut metallivuoratussa huoneessa,
jossakin pitkien käytävien päässä. Verenko, hän ajatteli,
Verenko ja hänen painuneet olkapäänsä, Verenko ja
hänen kauluslaattansa, Verenko ja hänen typerät ky-
symyksensä: pitäisikö minun viedä vaimolleni magnolian-
kukka. Hän olisi halunnut sanoa: viekää vaimolle vaikka
puolikas vasikka. Mutta hän tyytyi vain nyökkäämään:
magnolia. Siitä Verenko sai ikään kuin uutta virtaa, elämä
virtasi häneen niin kuin suuresta suppilosta, joka oli asetettu
hänen päänsä laelle. Suurten sormien pitelemästä suppilosta,
josta elävä neste virtasi tuon suuren kallon sisään. Magnolia,
ehdottomasti magnolia, valkea aave. Mutta tätä hän ei
sanonut, levitti vain käsiään ja sitten iski kämmenellä
Verenkoa selkään, kuin toivottaakseen hyvää onnea.
Oliko se ollut se huone, metallivuorattu sisäpuolelta,
ehdottoman tutkittu, varmistettu, ehdottoman selkeä
ja kirkas, akustisesti täydellinen. Täydellinen siihen
tarkoitukseen, musiikkia siellä ei olisi kannattanut ää-
nittää. Ja mitä Verenko sitten teki, käveli pientä ympyrää,
ympyrää. Ja puhui: yhdentekevyyksiä, kuten: vaimoni
halusi, että koetamme kasvattaa viiniköynnöksiä. Hän
teki siitä pakkomielteen, muskatelli, hän halusi, että
hänen kasvihuoneessaan riippuvat raskaat muskatelli-
rypäleet, sinisenmustat makeat muskatellirypäleet, ja
minä tietysti toteutin hänen toiveensa, rakensin kasvi-
huoneen, ja mitä sitten? Eräänä iltana hän vihansa vimmoissa
pistää pirstoiksi ensin oven, sitten seinän. No, ajattelin.
Siinä on muskatelli, helvetin muskatelli. Hän on hullu
ja neuroottinen, mutta rakastettava aina ennen nukku-
maanmenoa. Verenko, tarkkailijamme sanoi tuolloin.
Aivan, Verenko sanoi. Suokaa anteeksi. Suokaa todel-
lakin anteeksi. Mutta hänen äänensä ei ollut lainkaan
anteeksipyytävä vaan pelkästään metallinen, hiukan
kaikuva. Ja kuitenkin kirkas. Ja entä vielä paljon ai-
kaisemmin, oliko hänen äänensä aina ollut noin me-
tallinen, noin käskevä, noin eloton? Tarkkailijamme
muisti toisen huoneen, samettiverhot, pöydän, joka
oli pähkinäpuuta, pöydän, joka oli maalattu mustaksi
ja joka kuitenkin oli pähkinäpuuta, sillä Verenko ei
suvainnut muita puulajeja mitä tulee huonekaluihin.
Pöydän päällä makasi Verenkon sihteeri, joka oli
levittänyt reitensä auki, ja tuijotti tarkkailijaamme
kostein silmin. Ei, tarkkailijamme ajatteli. Ei, aika
vielä ennen tätä, aika tuossa samassa huoneessa, aika
silloin, kun Verenko vielä oli elävä ja olemassa, aika
kun hän saattoi todeta ylpeästi palvelevansa Verenkoa,
aika kun hän saattoi mennä nukkumaan rauhallisena.
Oliko sellaista aikaa? Entä illalliset, entä neuvottelut
ravintolassa, jonka pitäjällä oli pitkä, kiharainen ja
musta parta, ja joka Verenkon mukaan oli hänen veljen-
tyttärensä aviomies. Mitäpä sitä epäilemään, heidän
välinsä tosiaan näyttivät sellaisilta. Mutta hän epäili,
tarkkailijamme epäili tuolloin, että kysymyksessä on
jokin juoni, ja jos se ei ole Verenkon juoni, se on jonkun
toisen juoni. Mies ojensi hänelle teekupin, aivan ää-
nettömästi laski sen pöydälle, niin että tee ei läikkynyt
lainkaan. Tämä lisäsi hänen epäilyksiään, hän tunsi,
kuinka värinä kasvoi hänen sisällään aivan kuin
moottorit olisivat tulleet hulluiksi. Oletteko varma,
hän kysyi Verenkolta. Ottaen huomioon... Aivan
varma, Verenko sanoi. Ehdottoman varma, laittaisin
silmäni pantiksi. Se ei ole viisasta, hän sanoi. Ettekö
luota minuun, Verenko kohotti ääntään. Ei, sitä se
ei ole, hän sanoi. Mutta ymmärrätte... Ja hän tiesi,
että oli jo puhunut ohi suunsa, oli esittänyt ihmistä,
joka ei kuitenkaan, pohjimmiltaan, ole. Kaikessa on
kysymys siitä, mikä ihminen on pohjimmiltaan. Va-
koojatoiminnassa on kysymys siitä, Verenko sanoi.
Ihminen on pohjimmiltaan... Ja hän osoitti sormensa
kohti etäisyydessä sumeana kumartunutta sihteeriään
ja jatkoi: ihminen on pohjimmiltaan rakastava eläin.
Ei, niin ei ole, tarkkailijamme ajatteli. Ihminen liikkuu
yhtenä joukkona. Olisi ehkä sanottava: ihmisjoukko
on rakastava, mutta se olisi liian kieroutunutta. Hän
katseli Verenkoa, joka joi rauhallisesti teetään ja
kastoi siihen mantelijauhoista leivottua keksiä.
Verenko, Verenko iänikuisine kauluslaattoinen
ja olkapäineen, joiden takana aukesi aina Kreml,
ihmiset, jotka jäivät hänen varjoonsa. Ei muuta.
Hän kirjoitti: ei muuta todistettavaa. Tietysti
kaikkea muuta oli, mutta Verenko halusi kuulla
vain yhden asian: sen, että kaikki on hyvin. Että
kaikki on ikuisesti hyvin. Eikö ihminen kuitenkin
pohjimmiltaan ole joukkoihin luottava, kuinka
sen sanoisi, joukoista turvaa hakeva olento, solu,
joka ei yksinään tee mitään? Verenko katsoi häntä,
kohotteli kulmiaan ja työnsi mantelikeksin palan
suuhunsa. Kenties, hän myötäili. Kenties, kenties
vain solu, mikrobi, pieni, pikkiriikkinen muru,
joka pöydällä, muiden murujen kanssa, muodostaa
pyhimyksenkuvan. Ja sitten Verenko alkoi nauraa,
hänen huulensa kiristyivät kellertävien hampaiden
ympärille, hänen kielensä taipui kohti kitalakea ja
hän nauroi. Ravintolan pitäjä yhtyi hänen nauruunsa
ja tarkkailijamme tarkasteli hämmentyneenä tätä
näytelmää, tätä hänelle suunnattua kappaletta, jonka
ilmiselvänä tarkoituksena oli vain hämärtää, tehdä
rajoja epäselviksi, kiinnittää huomiota siihen tosi-
asiaan, että toisena päivänä myrkky on lääke ja päin-
vastoin. Ei. Haureiden asunto, aivan kuin jonkinlainen
luola, johon hän ryömi aina tehtyään velvollisuutensa.
Joka oli hänen, no, se on sanottava: turvansa, hänen
kotinsa, kuten hyvät ihmiset sanovat. Ja hän kuunteli
naapurinsa meteliä, hänen ikuista kopinaansa, hänen
yhdentekeviä ja typeriä ja alhaisia puheenaiheitaan,
loputonta puhetulvaa, joka tuon kauniin olennon
huulien välistä purkautui, ja hän koetti keskittyä,
koetti ajatella sievää silkkiä vasten noita reisiä, koetti
keskittyä hiuksiin, jotka levisivät tyynyllä kuin kukan
teriö, mutta aina hänen kuvansa murtuivat, halkesivat
ja poukkoilivat ympäriinsä. Mikään ei pysynyt aloillaan,
mikään ei antanut hänen rauhoittua. Hän koetti ku-
vitella tuota suloista napaa, josta kerran oli nähnyt
aavistuksen, mutta sekin kuva hajosi: sietämättömän
olennon nauru sai hajoamaan, muuttamaan muoto-
aan niin, että lopulta hänen kasvojensa edessä aukeni
suuri, tumma taivas, ja hän kuuli turbiinien äänen,
hän näki lähestyvän ja häntä kohti syöksyvän varjo-
maisen ja silti jo hänen kasvojaan polttavan
koneen.