Ja lopulta, juuri siksi, juuri siksi, että
turbiinien lämpö poltti tarkkailijamme kasvoja,
voimme irrottaa otteemme hänestä ja nähdä muualle,
pojan mackintoshissaan, pojan, joka vain hetki
sitten on sulkenut takanaan tarkkailijamme oven
ja kävelee nyt katua eteenpäin kasvoillaan jonkin-
lainen sekoitus epätietoisuutta ja surua, näin voisi
sanoa joku joka kävelee hänen ohitseen ja vilkaisee
häntä ohimennen, tarkastaa hänet, katsoo silmiä,
jotka on suunnattu alaspäin, ja suuta, huulia, joita
poika puristaa yhteen, poika, jonka hiusraja näyttää
siltä, että se on alkanut jo hiukan vetäytyä, ja poika,
joka nuoruudestaan huolimatta on kasvattanut it-
selleen huomiotaherättävän suuret ja pikimustat
viikset. Hänen hiuksensa on leikattu ja rajattu tar-
kasti, ja takaa ne ovat pidemmät, niin, että oikeastaan
ne muistuttavat jonkinlaista peruukkia. Lisäksi
kuka tahansa voi huomata, että hän on selvästi käyt-
tänyt aikaa tuon mallin suunnitteluun tai etsimiseen,
ja että hän selvästi pitää hiuksensa kurissa, toisin
sanoen korjaa toistuvasti niiden asentoa käsillään
ja pyrkii pitämään ne kaikin keinoin juuri siinä
muodossa, jossa niiden haluaakin olevan. Ohikul-
keva ihminen voisi ajatella, että poika näyttää yr-
meältä, hänen kasvonsa eivät missään tapauksessa
ole hymyilevät, on vaikea edes kuvitella, että nuo
kasvot voisivat jonakin hetkenä taipua hymyyn,
vaikka epäilemättä senkin täytyy tapahtua joskus.
Ohikulkija saattaisi kenties ajatella, että poika on
matkalla jollekin undergorund-clubille, että hänen
taskussaan on kaikenlaista sellaista, jota työtätekevien
taskuissa ei ole, kenties marijuanaa pienessä minigrip-
pussissa, kenties joitakin lääkkeitä, joka tapauksessa
jotakin sellaista, josta voisi joutua hankaluuksiin.
Hänen vaatetuksensakin viittaa sellaiseen, hänen
yllään on sininen ja nuhjuinen mackintosh, ja hänen
jalassaan on farkut, jotka ovat epäilemättä joskus
olleet mustat, mutta nyt joko kuluneet tai sitten
kulutetut lyijynharmaiksi. Takin alla on valkoinen
ja laikukkaaksi kauluksista muuttunut paita, jonka
kaulukset hän on huomiotaherättävästi nostanut
takin kaulusten päälle. Kengät ovat kärjistään ris-
paantuneet tennarit, jotka ovat joskus olleet varmasti
indigonväriset, mutta joissa on enää aavistus sinistä
sävyä. Poika kävelee pitkin askelin ja kädet farkku-
jensa taskussa, hänen kävelynsäkään ei ole aivan
normaalia, hän näyttää ikään kuin liukuvan eteenpäin
jokaisella askeleella, mikä johtuu hänen lantionsa epä-
tavallisesta pyörimis- tai keinahdusliikkestä, hän
näyttää etäältä katsottuna jonkinlaiselta lasten
huviksi valmistetulta mekaaniselta nukelta, joka
narusta vetämällä alkaa jousikoneistonsa virittyessä
ja voiman vapautuessa tekemään tuollaista liikettä.
Kukaan tuskin todella arvaisi, millä asioilla poika
on liikkumassa, kukaan tuskin todella arvaisi, miltä
taholta hän ottaa käskyjä vastaan. Mutta on sellai-
siakin asioita, jotka todella ovat totta: poika on
usein nähty vieras monilla klubeilla, hänellä on
useimmissa jopa tietynlainen maine, monet ihmiset
niissä piireissä tunnistavat hänen nimensä ja yhtä
helposti tunnistavat hänen ulkonäkönsä, ja kykenisivät
kysyttäessä hyvinkin tarkasti kuvailemaan hänen ulko-
asunsa, hänen asuinpaikkansa, yleisesti ottaen suuren
osan hänen elämänpiiristään. Mutta sekin on vain
yksi puoli, hekin tietävät ainoastaan asioita, jotka
ovat vahvasti suodattuneita, ja hekin tietävät vain
sen, mitä ovat itse kuulleet tuon pojan suusta. Kukaan
heistä ei esimerkiksi ole koskaan käynyt pojan asun-
nossa, kukaan heistä ei muista itse asiassa nähneensä
poikaa muulloin kuin noissa ympyröissä, ja kukaan
heistä ei myöskään ainakaan tunnusta tuntevansa
ketään pojan sukulaista, tai tunnusta ylipäänsä tie-
tävän mitään hänen perheestään, hänen vanhemmistaan.
Se voidaan ehkä sanoa, että vaikuttaa todennäköiseltä,
että hän on syntynyt tässä kaupungissa ja asunut täällä
koko ikänsä. Sitäkään kukaan ei voi sanoa varmaksi,
on mahdollista, että asiat ovat toisinkin. Oikeastaan
kukaan ei tunne häntä, on ihmisiä, jotka ovat olleet
hyvin läheisissä tekemisissä hänen kanssansa, on naisia,
jotka väittävät olleensa hyvinkin läheisessä suhteessa
tuohon poikaan, mutta heidänkään kertomansa yk-
sityiskohdat eivät juuri poikkea muiden kertomasta,
on aivan kuin kaikki olisivat nähneet saman elokuvan
tai saman tv-sarjan: todellisuus on jotakin muuta,
ja nähty vain illuusioiden ja harhautustentäyteinen
pinta tai sitten vain yksinkertaisesti heijastus katsojasta.
Poika kulkee eteenpäin hämähäkkimäisine tai hyön-
teismäisine askeleineen, hänen silmänsä nousevat välillä
ja katsovat, ettei hän törmää mihinkään, useat ihmiset
väistävät häntä jo kauempaa, siitä syystä, että hän näyttää
etenevän niin tasaisesti, niin voimallisesti ja muista
välittämättä. Nikitskajalta hän kääntyy pienemmälle
kadulle, edelleen katsomatta ympärilleen, edelleen
aivan kuin jonkin maankuoren sisään piilotetun johtimen
ohjaamana, aivan kuin jokin voima vetäisi häntä juuri
tuohon suuntaan. Hänen määränpäänsä on selvä, se
on Ritz-Carlton-hotelli, jonka katon voisi nähdä, jos
olisi hiukan pidempi, kaukaa. Hän kävelee hotellia kohti
pitkin pieniä katuja, katsomatta ympärilleen, eikä
kukaan enää kiinnitä häneen juuri mitään huomiota,
on kuin hän kykenisi halutessaan siirtymään käyttämään
jonkinlaista häiveteknologiaa. Aivan kuin hänellä olisi
kyky sulautua, niin, että vastaantulija, joka ohittaa hänet
vain kymmenen senttimetrin etäisyydeltä, ei rekisteröi
häntä lainkaan, vaan myöhemmin kysyttäessä vastaa:
ei, en nähnyt mitään tuollaista, tuuli kylläkin tarttui
hihaani noilla tienoilla, jokin outo pyörre, joka
talojen välissä syntyi, ja samanaikaisesti aurinko
siirtyi juuri talon taakse, niin, että kaikki tuntui hä-
märtyvän yhdessä hetkessä. Mutta siitä olen varma,
että hän ei kävellyt ohitseni. Olisin kyllä huomannut
hänet, ja varsinkin koska hän näyttää noin epätavalliselta,
pukeutuminen, tiedättehän. Mutta juuri kukaan ei
kiinnitä häneen mitään huomiota, ei kukaan kadullakul-
kevista. Mutta on poikkeuksia: kolmannen kerroksen
ikkunasta alas tiiraileva viisivuotias kultahiuksinen pieni
tyttö kyllä näkee hänet, ja jopa tarkkailee häntä: hän
on viehättynyt siitä, kuinka suoraan nuori mies näyttää
kävelevän, ja lisäksi hän on jollakin oudolla tavalla
viehättynyt myös hänen ulkoasustaan, vaikka hän ei
juuri voikaan nähdä nuoren miehen kasvoja. Hän on
viehättynyt siitä, että hän todistaa jotakin toisenlaista:
jotakin, jota kukaan muu ei vaikuta näkevän. Poikamme
saavuttaa hotellin, katselee ympärilleen, vilkaisee kelloaan
ja astuu sisälle. Sitten hän nousee hissillä viidenteen kerrok-
seen, kävelee suurin viherkasviasetelmin koristettua
käytävää pitkin huoneen numero 242 ovelle, seisoo
hetken oven edessä ja odottaa. Hän painaa korvansa
kohti ovea ja sulkee silmänsä, ja sitten kävelee kauemmas.
Hän katsoo uudestaan kelloaan ja päättää, että aika
on oikea. Hän koputtaa oveen. Sen avaa nuori, arviolta
27-vuotias nainen, jonka vaaleat hiukset ovat pörrössä
ja joka näyttää kaikin tavoin siltä, että on juuri herännyt
kauneusuniltaan. Sinä, nainen sanoo, ja kääntyy ja poika
kävelee huoneeseen ja sulkee oven perässään. Ketä
sitten odotit, poika kysyy. Nainen kohauttaa olkiaan.
Eikö se ole selvää. Jotakuta toista. Poika kurtistaa kul-
miaan, ikään kuin todellakin ottaisi osaa tähän sanan-
vaihtoon, joka alkaa muistuttaa kinastelua. Hän haluaa
nähdä sinut, poika sanoo. Nyt. Minä en halua nähdä
häntä, nainen sanoo.