Tarkkailijamme suunnisti auringon avulla kohti
jotakin sellaista kaupungia, johon mekin olimme
matkalla. Tarkkailijamme oli osa meitä, hän oli
meidän mukanamme samaan tapaan kuin Jumala.
Nähdessäni kahden sekunnin ajan hänen kasvonsa
kahden lasin läpi olin varma siitä: olin varma itses-
täni, olin varma siitä, missä kohdassa olen. Kokemus
muistutti sitä, kun tarkkailijamme suuteli pyhimyk-
sen kuvaa ja teki kolme ristinmerkkiä, ja vasta sitten
nosti aurinkolasinsa pois silmiltään ja roikotti niit
hetken aikaa kädessään. Hänen takaansa käveli kol-
men nuoren naisen joukko, tarkkailijamme vil-
kaisi heitä kutakin kävellessään ohi, hän katsoi
jokaisen silmiä ja koetti päätellä, mitä kohti he
ovat matkalla. Ei mitään, ainoastaan tuoksu: jo-
takin keskinkertaista hajuvettä, rasvoja, joiden
ainoa tarkoitus oli saada ihminen näkemään itsensä
kuolleena, mätänevänä ruumiina siperiankuusesta
tehdyssä arkussa. Kuitenkin hän pysähtyi, kuin
jousi, nytkähtäen, ja katsoi taakseen: keskimmäisen
takapuolta, joka heilahteli sievästi puolelta toiselle.
Hänessä oli herkkyyttä, joka olisi paremmin
sopinut toisenlaiseen ympäristöön: jakaranda-
huonekalujen ja wieniläistuolien keskelle, pikkupöy-
tien, joiden päällä oli öljylamppuja, lasikaappien,
joiden sisällä oli kristalli- ja posliiniastioita, seinille
ripustettujen maalaismaisemia kuvaavien vesiväri-
maalausten. Hän oli kotonaan ja kaikkialla muualla
tässä kaikkea muuta kuin hienostuneessa ympäris-
tössä, jossa naisen farkuista saattoi löytää sinne
kuulumattoman elimen, ja jossa ihmiset katsoivat
häntä niin kuin hän olisi vapahtaja, vapahtaja, jonka
tarkoituksena on tuhota kaikki heille merkitykselli-
nen. Hän nosti aurinkolasit silmilleen ja koetti unoh-
taa, koetti olla olemassa yhtenä olentona, jonka tar-
koituksena ei ole sekoittaa pakkaa vaan merkitä
huomaamattomasti kortteja. Ihmiset riiputtivat
ruumitaan uima-altaassa niin kuin se olisi ollut
jonkinlainen valtava lihansuolausallas, jonkinlainen
typerryttävä modernin maailman keksintö, jonka
joku autistinen liikemies oli lanseerannut. Nämähän
ovat hautajaiset, hän sanoi itsekseen, nämähän ovat
tappojuhlat, tämähän on kuolemaa. Basson ääni
sai hänen rintansa värähtelemään kivuliaasti ja hän
koetti painaa kätensä sydämelleen, josko se suojaisi
häntä. Eläköön Jeesus Nasaretilainen, eläköön kaunis...
Nasa. Hän katsoi meksikaanoa, jonka pylly oli
kyllä suloinen, mutta jonka kasvot ja silmät olivat
täynnä pyhää vihaa. Pyhää vihaa koko hänen suku-
puoltaan kohtaan, tarkkailijamme ajatteli, pyhää
vihaa ihmistä kohtaan, joka pusertaa toisia ihmisiä
sisältään, pyhää vihaa. Mutta eivät nuo silmät olleet
vain vihaiset, ne olivat myös vastaanottavaiset, ne
eivät olleet mielipuolen silmät vaan sellaisen ihmisen
silmät, joka ei ole elämässään nähnyt tarpeeksi kau-
neutta. Eläköön Jeesus Nasaretilainen, hän sanoi
ja meksikaano katsoi häntä ja levitti silmänsä pyö-
reiksi, sitten painoi sormen huulilleen ja pudisti
päätään. Ei, meksikaano sanoi, olen saanut kuulla
siitä tarpeeksi. Minun Jeesukseni on polvillaan
ja nuolee pilluani. Eikö niin yleensä tapahdu, tark-
kailijamme kysyi. Ei, meksikaano sanoi ja katsoi
altaassa uiskentelevia ruumiita. Tarkkailijamme
tarttui naisesta, kuljetti hänet mukanaan paskan-
jauhajien lävitse, avasi Porschen oven ja työnsi hänet
istumaan. Nainen oli hetken hiljaa ja sanoi sitten
miltei kuiskaten: Maria Quadrazo. Tarkkailijamme
katsoi häntä, koetti nähdä hänen silmiensä lävitse
hänen aivoihinsa, koetti ohittaa tuon lopulta varsin
onnettoman elävien linssien systeemin, jota idiootit
kutsuvat sielun peiliksi. Sielua ei näe silmien kautta,
hän sanoi. Paljon paremmin sielun tuntee vaikkapa
vaginan kautta. Silmät valehtelevat alituiseen,
ne on opetettu siihen. Ihmisellä on silmät, jotta
hän voisi valehdella. Tarkkailijamme alkoi päästä
vauhtiin, hän tunsi kiihtyvänsä samaan tahtiin
kuin auto, hän tunsi elävänsä maailmassa, joka
oli hyvä, kaunis ja oikea. Hän tunnusteli kädellään
Marian lantion kaarta, hänen oikeellisuuttaan,
hänen oikeamielisyyttään ja kauneuttaan, joka
oli ottanut hänen ruumiinsa muodon, hänen
lantion kaarensa ja uumansa muodon ja hänen
äänensä, joka oli pehmeä ja hartsinen, hiukan
karkea ja kuitenkin sulokas. Viha ja tietämättö-
myys, spekulaatiot ja mielikuvitukselliset väit-
teet. He ajoivat piikkisten puiden reunustamaa
tietä ja välillä tarkkailijamme irrotti katseensa
tiestä ja katsoi hetken Mariaa, hänen kasvojaan,
joilla välkehtivät kaukana näkyvät valot ja taakse
jääneet elämät. Hänen piirteensä terävöityivät
hetkeksi, hänen otsansa oli rypyssä ja hänen
hampaansa kalisivat. Onko sinulla kylmä, tark-
kailijamme kysyi. Maria nyökkäsi. Tarkkailijamme
painoi kuomun alas, ja se vääntyi heidän ylitseen
sähömoottoreiden suristessa ja vinkuessa. He
ololivat jonkinlaisen valtavan silkkiäisperhosen
toukan sisällä, kaksi loiseläintä, joiden tarkoituk-
sena oli pitää toukka elossa ja hyvinvoivana, hyvin-
voivana heitä varten. Näin Maria ajatteli ja nosti
takkinsa kaulukset pystyyn. Jonkinlainen pikku-
pyhimys, hän sanoi mielessään, itsestään liikoja
kuvitteleva kusipää, ja kuitenkin rakastettava,
rakastettava samaan tapaan kuin... Mutta hänen
sanansa loppuivat, hänen äänensä aloitti kertomuk-
sen: isän isän isäni oli frenologi, hän tunnusteli
ihmisten kalloja ja sanoi, minkälaisia ihmisiä
he ovat, hän tunnusteli ihmisten korvien takaa
ja tiesi, ketä he rakastavat ja ketä vihaavat. He
pysähtyivät rinteessä olevan talon eteen, talon,
jonka pihalla kasvoi pienikokoisia jonkinlajisia
kuusia ja pensaita hämmästyttävänä sekakoko-
elmana. Maria käveli miehen perässä sisälle,
katsoi typertyneenä avaruutta ja autiutta, joka
levisi hänen ympärilleen, nykyaikaista sisustusta,
nykyaikaista sisustusta, josta ei voinut sanoa
mitään. Mies toi hänelle pullon olutta ja hän
laski sen pöydälle. Hän katsoi eteenpäin, huo-
neiden läpi ja koetti ymmärtää, mikä hänen
osansa tässä palapelissä oli. Mikä oli hänen
palansa, mihin hän saisi tarttua. Hän tarttui
mieheen, työnsi hänet edellään ja lopulta painoi
alas, työnsi lantiotaan häntä kohti ja viimein
sai tuntea miehen kielen hävyllään. Tuletko
sinä Kauniille Vuorelle yksin vai muiden pyhiin-
vaeltajien kanssa. Sinun on otettava kenkäsi,
Kauniille Vuorelle ei saa astua kengät jalassa,
sinne on käveltävä jalat haavoilla. Jos tulet
Kauniille Vuorelle yksin, sinun täytyy unohtaa
kaikki, ja jos tulet Kauniille Vuorelle jonkun
kanssa, sinun täytyy keskittyä vain häneen.
Neitsyt Maaria suojelee sinua, kunhan vain
olet hänelle altis. Lupaa Kauniin Vuoren alla
olla altis Neitsyt Maarialle niin kaikki menee
hyvin ja saat nähdä vuoren huipulta sen, mitä
haluatkin nähdä. Mitä ikinä haluatkin nähdä.
Sieltä Antikristus ei sinua tavoita. Kun nouset
Kauniille Vuorelle, älä ole saita. Anna sen ala-
puolella Antikristuksellekin osansa, mutta sen
laella älä anna hänelle mitään. Antikristus haluaa
sinut, mutta enemmän sinua haluaa Neitsyt
Maaria, muista se. Muista se, ja avaa kenkäsi,
jätä ne taaksesi ja anna jalkojesi aueta polun
teräväsärmäisiin kiviin, anna veresi valua maahan
ja nouse, nouse, nouse. Ylemmäs ja vielä ylemmäs,
niin kauan että et enää ymmärrä oletko nou-
semassa vai laskeutumassa. Niin kauan, että
tunnet olevasi jaguaari, jonka kintereille jäl-
jittäjät ovat päässeet. Sitten eksytä heidät,
ja nouse ylemmäs, äläkä katsele kalkkaro-
käärmeitä, jos et katso niitä, eivät nekään
välitä sinusta, unohda ne ja ota Neitsyt
Maaria, astu sisään hengenvalon linnakkeeseen.