Hän osoitti sapelillaan piikkipensaikkoon.
Hänen kätensä vapisi, onko tämä kaikki
tarpeen, onko tarpeen pelätä mistä tahansa
syöksyviä räjähtäviä luoteja, onko tarpeen
katsoa jokaista piikkipensasta hampaitaan
purren. Hänen hampaansa kolisivat yhteen,
hän puristi sapeliaan tietäen, että se tuskin
suojelisi häntä, ei sen enempää kuin hänen
taskussaan oleva pyhimyksen kuva, hänen
takanaan, rinteellä, piirteettömät hahmot
eivät enää edenneet, vaan avasivat innokkaasti
pakkauksiaan ja heittelivät reppuja selästään.
Heidän ahdistuksensa ja väsymyksensä on
nyt tiessään. Harmaan taivaan valo oli
ohenemassa. Nähdessään ensimmäiset
tähdet hän hätkähti. Tunteja myöhemmin,
tähtikirkkaassa yössä, hän vakuuttui siitä,
ettei Maria palaisi. Hän nousi seisomaan,
ja tietämättä itsekään mitä aikoi, lähti kulkemaan
laudanpalasen osoittamaan suuntaan, laudan,
johon oli raapustettu Caracatá. Polku liukeni
piikkipensaikkoon, joka raapi hänen ihonsa
naarmuille. Pensasaro käy yhä harvemmaksi,
ruohisto ja kaktukset ovat yhä matalakasvuisem-
pia, ja lopulta maa on paljasta ja viettävä. Hän
kulkee kivikkoisen harjanteen suuntaisesti,
se peittää häneltä näkyvyyden oikealle. Puoli-
sen tuntia myöhemmin hän tavoittaa kivikon
korkeimman kohdan. Sinä hetkenä, kun hänen
silmänsä tavoittavat näkymän alhaalla, laakson,
sinä hetkenä kun hän katselee kohti hitaasti
ajavaa pyöreämuotoista autoa ja sen tummaa
kuskia hän näkee, kuinka tuulenvire hälventää
hiljalleen lyijynharmaita pilviä, jotka peittävät
kaupungin alleen, hän näkee pilvien hajoavan,
ohenevan ja loittoavan tuulen sysääminä aukean
suuntaan, missä kulkee ilmeisesti Geremoabon
tie. Hänen oikealla puolellaan olevat sotilaat
ovat jo saavuttaneet joentöyrään ja alkavat
jo ylittää virtaa: tähänastiset punertavat, viher-
tävät ja sinertävät hahmot muuttuvat harmahtaviksi,
häviävät hetkeksi ja ilmestyvät uudelleen näky-
viin joen vastarannalla, kun yhtäkkiä sotilaiden
ja Canudosin väliin nousee savuverho. Monet
hahmoista tuupertuvat maahan. Juoksuhautoja,
joku sanoo. Hän nousee sisään autoon, vetää
oven kiinni, vetää sen uudestaan kiinni, sillä jokin
siinä on vialla, sitä on pidettävä jatkuvasti kädellä
kiinni. Mitä käärmeistä sanotaan, hän mutisee.
Musta mies katsoo häntä niin kuin olisi hetken
kiinnostunut, sitten suuntaa silmänsä taas tiehen.
Marian uumalla on viivoja, arpia, jotka voivat
olla peräisin mistä hyvänsä. Hän suutelee niitä
ja Maria vetää itsensä irti hänestä, nousee ja
heittää lakanan hänen päälleen. Hän painaa
tuon pienen naisen takaisin patjalle ja kapuaa
hänen päälleen, tarkastelee hänen silmiään, joiden
pupillit ovat laajentuneet, ja hän näkee, kuinka
piikkipensaikko heilahtelee, hän erottaa sen
keskellä piileksivän hahmon, jolla on kädessään
nykyaikainen kivääri, ja hän näkee ammusvöiden
kulkevan hänen rinnuksillaan, hänen kätensä
vapisevat ja hänen sapelinsa osoittaa suoraan
kohti tuota hahmoa, kohti kaikkia heidän kaltai-
siaan, kohti kapinallisia, jotka ovat levittäytyneet
jokaiseen piikkipensaikkoon, jotka ovat sukel-
luksissa joessa ja odottamassa huolellisesti naa-
mioiduissa juoksuhaudoissa. Maria rimpuilee
näytöksenomaisesti hänen allaan ja hän puristaa
tiukasti tuon naisen ranteita, näykkäisee ensin
häntä olkapäästä, sitten puree ja kääntää naisen
toisinpäin, työntyy häneen takaapäin ja näkee
sinertävät, paisuvat savupilvet, näkee hahmot,
jotka tuupertuvat, piirteettömät hahmot, ja hän
kuulee taistelun äänet, laukaukset, kiljaisut,
vuohien rääkynän, ja hyökkää kohti pensasta,
työntää kaikella voimallaan sapelinsa kohti
hahmoa, joka paljastuu kivikeoksi, hänen
sapeliinsa hajoavaksi ja kolisevaksi kivikeoksi,
ja samaan aikaan hän kuulee laukauksen ja
luodin viistävän hiuksiaan, hän tuntee sen
lämpimän ja tuoksuvan ilmavirran ja pai-
nautuu maata ja kiviä vasten, tunnustelee
toisella kädellään pyhimyksenkuvaa. Hän
puree Marian pehmeätä niskaa niin, että
tuntee jo veren maun suussaan, ja sitten
hänen suuhunsa tulee karvas maku, hän
tuntee hengenahdistusta ja huomaa jauhavansa
koneellisesti multaa, joka oli tullut hänen
suuhunsa kun hän heittäytyi maahan, hän
sylkäisee katsellen koko ajan sotilaiden pakoa
valtaisan pölypilven keskellä. Nämä juoksevat
joka suuntaan, jotkut heistä ampuvat, toiset
heittävät ilmaan aseita, patruunalaatikoita ja
paareja, koppalakkeja, säärystimiä, patruunavöitä,
nahkaremmejä. Hän tuntee oikealla puolellaan
harjanteet, pienet evät, jotka myötäilevät häntä,
puristuvat hänen ympärilleen niin kuin niillä
olisi oma oikullinen elämänsä, väliin nokan tapaan
iskevä, pieniltä nopilta tuntuva, sellaisilta, joita
ravistellaan kädessä, luisilta nopilta tuntuva,
eläviltä nopilta, jotka painuvat häntä vasten
ja vilkuttavat yhdessä hetkessä kaikki silmäluvut,
kaikki mahdolliset silmäluvut ja yhdistelmät,
nainen hänen allaan on loputtomien luunoppien
aarreaitta, elävien, elävästä luusta muotoutuneiden
noppien, joilla on oma tahto ja jotka muodostavat
niin hänen kohtalonsa kuin naisenkin kohtalon,
jotka väreilevät tuolla liukkaalla pelipöydällä,
himmeiden ja kirkkaiden lamppujen alla, kaikkien
ihmisten katseiden keskuksessa, pelipöydällä,
jonka pinta on purppuranpunaista samettia,
kiiltävää ja liukasta samettia, jota pelinhoitajan
kädet, miehen käsiksi hyvin pienet ja sirot, hyväi-
levät ja vetävät siitä esiin kortteja, noppia, peli-
merkkejä, ja aina Marian ulvahtaessa kaikki
tärähtää, se on maanjäristys, joka ravistelee peli-
salia ja koko rakennusta sen ympärillä, saa pöydät
liikkumaan paikallaan, saa toiset ihmiset hermos-
tumaan ja toiset nauttimaan kaikin rinnoin siitä,
että vihdoin heidän ympärillään on todellinen,
kaunis kaaos, hän katsoi Marian tärähtelevien
pakaroiden yläpuolella olevia kolmea suloista
kuoppaa ja hyväili niitä kädellään, tunsi kostean
ihon periksiantavuuden, nuoli sormiaan ja tunsi
hänen makunsa, karvaan ja makean, hän katseli
mustia hiuksia, jotka levisivät valkealle lakanalle,
hän katseli hänen selkäänsä, joka kaartui ja hän
katseli noita ohuita sormia, joissa miltei jokaisessa
oli kultainen sormus, jotka tarttuivat lakanaan ja
puristivat sitä, vetivät sitä, kiskoivat sitä ja sitten
kädet taas aukesivat, sormet levisivät taaksepäin
viuhkamaisesti, ja pelipöytä nousi ja laski, pomppi
paikallaan maanjäristyksen yhä yltyessä, kaikki nopat,
kortit ja pelimerkit lentelivät sen yläpuolella, muodos-
tivat yhden kirkasvärisen pilven, joka huumaavan
metelin keskellä näytti ainoalta pysyvältä asialta,
ainoalta todelliselta ja luotettavalta asialta, ja hän
kuuli Marian huudon ja tunsi sen, kuinka tuo
nainen puristui miltei kivuliaasti hänen ympärilleen,
puristui ja laantui, puristui ja laantui, ja hän tunsi
samaan aikaan sen, kuinka hänen reitensä ja häpykar-
voituksensa kastuivat virtaavista paksuista nesteistä,
ja hän pysytteli Marian sisällä, painoi kasvonsa
hänen hiuksiinsa ja hyväili käsillään hänen rintojensa
sivuja ja hänen kupeitaan, lyijynharmaassa valossa,
taivaalta satavien vesiryöppyjen ja puita ravistelevien
tuulenpuuskien keskellä hän kuunteli sotilaita, jotka
toistivat kuorona everstin sotahuutoja, ja unohti
hetkeksi vilun ja pelon ja naurahti, tunsi Marian
nauravan allaan, ja väristys kulkee hänen lävitseen
aivan kuin sisilisko vilistäisi hänen selässään.