Tuo kaikki pyöri hänen kallonsa sisällä, kosmiset
sykäykset, jotka tuntuivat liikkuvan puolelta toi-
selle ja aikaansaivat lievästi rauhattoman, tasapai-
nottoman olotilan, eikä se johtunut mistään muusta
kuin siitä, että hän oli laittanut soittimen päälle ja
toistamaan Karlheinz Stockhausenin teosta
Cosmic Pulses, editio nro. 91, ja nuo äänet täyttivät
hänen ruumiinsa ja koko asunnon, jossa leijaili vielä pala-
neen villisiannahan tuoksu, jossa leijailivat vielä
avautumattomat mahdollisuudet kukkanuppujen
kaltaisina, jonkinlaisina ilmassa näkymättömiin
kiinnikkeisiin kiinnitetyissä silkkirihmoissa väräjä-
vinä olentoina, joiden välillä vallitsi vahva resonanssi,
vahva yhteenkuuluvaisuus. Hän koetti pitää päänsä
pystyssä, mutta se heilahteli äänien mukana puolelta
toiselle ja sitten hän tunsi ohimoidensa alkavan
tulla kipeäksi, aroiksi, mutta ei lopettanut koska ei
kyennyt siihen, hän ei kyennyt liikuttamaan kät-
tään vaikka yritti, ja sitten hän luopui, antoi olla
koska käsitti kaiken tapahtuvan välttämättömäksi,
Stockhausen, palaneen villisiannahkan tuoksu, ja
hän näki tuon miehen kasvot, nuo silmät, jotka olivat
katsoneet häntä, hän mietti, epätoivoisinako... Ei,
ne eivät olleet epätoivoiset. Mikä niistä näkyi, hän
ajatteli, mutta ei keksinyt mitään. Niistä näkyivät
omat kasvoni, mutta niiden takana ei ollut mitään.
Heijastuksen takana ei ollut mitään, samean neste-
pinnan takana ei ollut mitään, mistä olisi voinut
saada otetta. Hän muisti tuon miehen otsan rypyt,
tuon puuteroidulta näyttävän hiukan harmaan ihon,
ja nenänkärjen, jonka vasemmalla puolella oli pieni
ruskea luomi, hän muisti juonteet, jotka johtivat
alas, ohi harmaanruskeiden viiksien, kohti ohuita
ja värittömiä, tai vaaleanpunavivahtavia huulia,
ja hän muisti huulet, jotka avautuivat sanomaan
jotakin mutta mitään ei kuulunut, näkyi kyllä
kuinka kaula ja sen iho jännittyivät, näkyi kyllä
että tuon miehen kurkussa pyöri jotakin, jotakin
kenties siinä hetkessä merkittävää, mutta ääntä-
kään ei kuulunut, ei muuta kuin auton torvi jos-
takin etäältä, lentokoneen surina ylhäältä, lintujen
jalkojen ja siipien rapina kattotiiliä vasten, tämä
kaikki sai hänet tuntemaan voimakasta tunnetta
irtautumisesta, syöksymisestä itsensä ulkopuolelle
aivan kuin hän olisi ollut autossa, painanut kaasua
ja jättänyt itsensä taakseen, jättänyt ruumiinsa ja
jättänyt kaiken mikä teki hänet, siirtynyt pelkkään,
voisiko sanoa puhtaaseen tulevaisuuden kuvaan,
puhtaaseen menneisyydestä ja ainoastaan mennei-
syydestä polttovoimansa saavaan, ainoastaan mennei-
syydestä rakettimoottorin tavoin ponnistavaan, ja
hitaasti ja varmasti siitä eroavaan, niin kauan kuin
vain ainetta riittää, hän ajatteli, niin kauan, ja sitten
eteenpäin keveänä ja aina hidastuvana, ja lopulta
pysähtyen, ja nähden ympärillään pelkän autiuden,
autiot metsät, tai aron, ei olentoakaan, pelkkä
punertava rauha, pelkkä mahdollisuus sille, että
joku saattaisi ilmestyä, ja hän oli huomaamattaan
lyyhistynyt lattialle ja painoi poskensa vasten keller-
tävän maton nukkapintaa, odotti kaikesta sielustaan
seuraavia sykähdyksiä, noita outoja ja jumalaisia
ääniä, jotka saivat hänet tällä tavoin tolaltaan, jotka
saivat hänet unohtamaan ja muistamaan niin täsmä-
llisesti, ja hän muisti miehen silkkisen mustan takin,
hennon heijastuksen omasta kädestään, joka ojentui,
ojentui ja lopulta työntyi sisälle pehmeään taskuun,
hän muisti miehen rinnan, sen kylmyyden, jota hän
koetti väistää, mutta joka silti kosketti hänen kättään,
ja hän muisti kuinka pieni kivenmurunen putosi hänen
olkapäälleen ylhäältä ja kuinka hän äännähti tuolloin
typertyneesti ja sitten vilkaisi ylös, ja kaivoi esiin
mustan lompakon, laski setelit, työnsi lompakon
takaisin miehen taskuun ja setelit omaansa, nousi,
katsoi hetken ruumiista, ajatteli: tämä ei ollut tar-
koitukseni, mutta sellaiseksi se muodostui, ja äänet
olivat taas ympäröineet hänet niin, että hänen käsi-
vartensa olivat menneet kananlihalle eikä hän kyennyt
täsmällisesti erottamaan sitä kohtaa, jossa hänen ruu-
miinsa muuttui ulkomaailmaksi, hän ei kyennyt täs-
mällisesti erottamaan sitä kohtaa, jossa hänen poskiensa
untuva ja hänen partakarvansa muuttuivat maton nu-
kaksi, ja tämä sai hänet tuntemaan rauhallisuutta, hän
alkoi hitaasti palata takaisin, aivan kuin olisi noussut
rakettimoottorisesta autostaan takaisin taksin kyytiin
ja levollisena katsonut kuskia, joka ajoi hänet takaisin,
hymyillen ja tyytyväisenä, hän saattoi vain tuntea kuinka
pää painautuu sinisävyistä ja tikkauksin koristeltua pää-
nojaa vasten, hän tunsi sairauden, jos sitä saattoi kutsua
sairaudeksi, jättävän hänet, ja kaikki oli häneen kiinnit-
tynyttä, häneen ohuin ja lukuisin silkkirihmoin kiinnit-
tynyttä, jokainen ääni, jokainen nousu ja jokainen
lasku, hän nousi matolta ja katseli ympärilleen, näki
kuinka jokainen esine huoneessa vastasi tuohon ää-
neen, kuinka kirjahyllyn kirjat aaltoilivat rytmisesti
ja kuinka valkea seinä kupertui kohti häntä ikään kuin
olisi halunnut ottaa hänet syliinsä, ja kuinka sen kes-
kelle asetettu pyhimyksenkuva heilahteli puolelta
toiselle kuin maanjäristyksessä, vavahteli naulassaan
niin kuin olisi halunnut irrota seinästä, hän alkoi
muistaa: hän muisti pienen sylkipisaran, joka oli
noussut noille vaaleanpunerville huulille ja sitten
imeytynyt sisään, hän muisti sormet, jotka olivat
vielä koettaneet tarttua hänen takkinsa hihaan mutta
äkkiä irrottaneet, vaipuneet, hän alkoi taas tun-
tea ohimoidensa paineen, ohimoissa värähtelevät
pienet laitteistot, joiden tehtävänä oli rekisteröidä
kaikki maailmassa tapahtuva, joiden tehtävänä oli
päästää lävitseen jokainen alkeishiukkanen, hän
kuuli mielessään suosikkirakastajattarensa äänen
kaikkien noiden äänten takana, tuon hunajaa ja
mantelimaitoa tiukkuvan äänen, hänen äänensä,
joka nousi ja laski uikutukseksi samaan tapaan
kuin orgasmin aikana, äänen, joka lävisti hänen
kallonsa pehmeinä kirkaisuina ja jätti jälkeensä
tuntemattomien värien sumun, hän kuuli tuon
äänen, jonka tarkoituksena oli peittää kaikki muu,
laskeutua kaiken ylle kuin värivaloin valaistun su-
mun, joka muuttuu aina kulloisenkin valon mu-
kaiseksi, ensin se on valkeata, sitten punertavaa,
sitten punaista, vihreää, sinistä, keltaista ja viimein
kullanväristä, hän kuuli rakastajattarensa äänen,
joka lausui hänelle tuntematonta nimeä tai kenties
jotakin pyhää käsitettä, hän kuuli rakastajattarensa
äänen, joka soi jonkinlaisena ilmassa leijuvana kul-
taisena nymfipatsaana, elävänä nymfipatsaana,
joka ojentui hänen puoleensa, kallisti päänsä ja
sitten painoi sen alas, ja tuo kultainen pää nousi
laski ja hän tunsi sen puristuvan ympärilleen, kier-
televän häntä, rakastavan ja haluavan häntä, hän
tunsi sen kultaisen kielen ja hän tunsi sen kultaisen
syljen, joka soi tuon kultaisen nymfin suussa,
soi miljoonina paisuvina ja puhkeavina pieninä
kultakuplina, ja sitten kaikki hidastui, taipui
hänen ympärilleen kullanhohtaviksi seiniksi,
jotka vääntyilivät, ottivat hänet vastaan ja sitten
rauhoittuivat, tukivat häntä, antoivat hänen nojata
itseään niitä vasten ja tyyntyä.