Entä tarkkailijamme, entä muskatelli, entä sienet, entä
loputon sielujen virta? Katselin ajuria, sillä juuri ajurimme
hän oli, kuskaamassa meitä, olisi pateettista sanoa helvettiin,
olisi typerää sanoa että taivaaseen, nelirintainen ajurimme
oli ajamassa meitä Los Angelesiin ja taivas oli sininen,
siellä lensivät ihmiset, jotka tiesivät minne menivät,
tiesivät mistä tulivat ja ylipäänsä tiesivät kaiken sielujensa
muodosta tai sieluttomuutensa syistä. Tarkkailijamme
ja hänen muistikirjansa, hänen farkkunsa, hänen bootsinsa,
kaikki huolellisesti mietittyä, kaikki ehdottomasti sielun
esiin tuovaa. Muskatellia istuttaessa täytyy olla hyvin
varovainen, vanhan miehen ääni radiosta sanoi, juuria
täytyy koskettaa hellästi ja on varottava äkkinäisiä liik-
keitä. Aina parempi, jos rukoilee mielessään. Muskatelli
pitää rukoilemisesta, muskatelliahan on sanottu pyhäksi
köynnökseksi. Kerrotaan, että itse Vapahtajamme osasi
arvostaa muskatellin hyviä ominaisuuksia. Haavat tar-
vitsee vain puhdistaa muskatelliviinillä, mitään muuta
ei tarvita. Oletteko kuulleet Bahian taisteluista, 1800-luvun
lopun Brasiliassa, kun kapinalliset ja uskossaan vahvat
joukot löivät Brasilian tuhatmiehiset sotajoukot? Tuolloin
laupiaat sisaret puhdistivat haavoittuneet muskatellilla.
Vapahtajamme haavat puhdistettiin muskatelliviinillä,
sitä puristettiin sienestä hänen kasvoilleen ja kaulalleen.
Yksinkertaisesti: muskatelli on pyhä viini, ensimmäinen
ja viimeisin, ainoa mitä kukaan tarvitsee. Muskatelli
ravitsee paitsi ihmisen ruumista niin myös hänen sieluaan.
Pysähdyimme huoltoasemalle, jossa seinän viereen asete-
tuilla tuoleilla istui vakavailmeisiä miehiä. Saapuessamme
he katsoivat meitä jollakin tavoin väsynein ilmein, hikipi-
saroita valui heidän ohimoitaan pitkin. Sitten he ikään
kuin taas valahtivat jonkilaiseen eläimelliseen tilaansa.
Yksi heistä kohotti etusormensa ja peukalonsa hattunsa
lippaan ja näytti tervehtivän meitä. Ajurimme väläytti
hänelle hurmaavimman hymynsä ja tuo mies saapui
täyttämään tankkimme. Hän mittaili ajuriamme päästä
varpaisiin ja hymähti sitten. Antikristukselta on turha
piilotella, hän sanoi sitten. Mutta ettehän te ole Anti-
kristuksen ihmisiä, hän jatkoi. Poikani ei puhu muusta,
katsokaa. Hän osoitti kaukaisuuteen, jossa näkyi kirkon-
torni. Hänen mielensä on täynnä antikristusta, täynnä
Koiraa, täynnä käärmeitä. Katselin tuota miestä, hänen
uurteisia kasvojaan ja hikipisaraisia ohimoitaan ja ajat-
telin, että hän olisi voinut olla... Ei. Ei. Katselin miehiä,
jotka istuivat seinustalla. Yhden heistä vieressä oli maassa
vesuri, hän vilkaisi sitä väliin ja sitten meitä. Tämä kaikki
oli liikaa kuin Hitchcockilta, liikaa kuin jostakin typerästä
essensien ja tiivistymien maailmasta. Antikristus, Koira,
kaikki se, mistä tuo mies puhui ja mitä nuo seinustalla
istuskelevat miehet ajattelivat tupakkaa polttaessaan.
Käyttäytykää hyvin, mies sanoi ja otti maksun. Olkaa
niin kuin hyvät ihmiset. Ajurimme nousi takaisin autoon
ja ajoimme pois, jätimme heidät taaksemme ja unohdimme
nopeasti. Kuningas Salomonin haudasta löydettiin
kymmeniä huolellisesti sinetöityjä saviruukkuja täynnä
muskatellia, ääni radiossa jatkoi. Muskatelli ei ole ollut
vain pyhä viini, ja rituaaliviini, vaan todellinen ihme, todel-
linen kauneus sidottuna ensin ihmeelliseen kasviin, sitten
tuon kasvin hedelmiin ja viimein siitä puristettuun ja käy-
tettyyn viiniin. Antikristus, Koira, miksi häntä sitten halu-
taankaan kutsua, hänet karkottaa muskatelli. On useita
kertomuksia, joissa paholaisen kasvoille tai iholle pirs-
kottu muskatelliviini on saanut paholaisen katoamaan
kaamean kiljunan jälkeen. Yksinkertaisesti: muskatelli
on kauneus, pyhyys... Muskatelli on tärkeintä, mitä maa
voi meille antaa. Ajurimme vaihtoi kanavaa: kuuluisa
ja ikuisesti viisas pyörätuolietsivämme Ethan Davidoff
näki, kuinka taivas muuttui ensin punertavaksi ja sitten
sinertäväksi, ja viidakosta kuului hänen sisuskalujaan väris-
tävä huuto: tiikeri. Mutta ei mikä tahansa tiikeri, vaan
sairaan psykopaatin kouluttama ja räjähteitä kantava
tiikeri, joka lähestyi bungalowia, lähestyi vääjäämättä.
Rohkea pyörätuolietsivämme Ethan Davidoff koetti
liikkua, mutta se oli mahdotonta. Hän ei kyennyt liikut-
tamaan sormeaankaan sen vuoksi, että häneen injektoitu
muinaisten intiaanien käyttämä nuolimyrkky alkoi vai-
kuttaa. Hän saattoi vain tuntea, kuinka se sai jopa
hänen silmäluomensa jäykistymään niin, että hän
ei enää kyennyt räpyttämään silmiään. Olisiko tämä
hyväsydämisen, jalon etsivämme loppu? Homeinen
bungalow keskellä synkintä viidakkoa, tekisikö etsi-
vämme arkkivihollinen, sairas psykopaattimiljonääri
Ethan Goddzoli hänestä vihdoin selvää? Äkkiä
tunsin pistävää kipua ohimossani, tiesin sen syyn,
katselin siristäen silmiäni, josko tarkkailijamme olisi
jossakin edellämme. Muutamien minuuttien kuluttua
näin hänet, hän istui tiensivuun pysäköidyissä pyöreä-
muotoisessa autossaan ja kirjoitti jotakin muistikir-
jaansa, jota piti ohjauspyörää vasten. Katsoin häntä,
sitten katsoin ajuriamme, joka ei näyttänyt huomaavan
tarkkailijaamme ja naputti sormellaan ohjauspyörää
bluesin tahdissa. Lasissa oleva viini, oliko se todella
muskatellia, pöytä, joka oli pähkinäpuuta, koska
Verenko ei sietänyt mitään muuta puulajia, huone,
jonka ikkuna oli peitetty lyijyvuoratuilla luukuilla,
kaiken ikuinen epävarmuus, Verenko, Verenko,
jonka ääni oli aina kuiva, ei koskaan lämmin, aina
kuiva ja kylmä... Paitsi silloin, kun hän mainitsi
tyttärensä nimen tai puhui hänestä, silloin saattoi
hetken kuvitella, että Verenkokin oli ihminen,
että hänenkin sydämeensä mahtui myötätuntoa,
jopa rakkautta... Mutta kaikkina muina hetkinä
sellaisen ajatteleminen oli pelkästään mieletöntä.
Tarkkailijamme huljutti lasia, katsoi kuinka sinne
pudonnut hyönteinen kamppaili pinnalla kuin myrs-
kyssä. Sitten hän ojensi sormensa, työnsi sen viiniin ja
antoi hyönteisen kivuta sormelleen, pudisti sen lattialle
ja unohti koko asian. Tämä kaikki, tarkkailijamme
ajatteli, on kuin Marx-veljesten elokuva, täynnä
riemua kaaoksesta. Kaaos, Tohtori Kaaos, jonka
kädet olivat aina puhtaat. Verenkokin oli ihminen...
Ei tosiaan, Verenko ei missään tapauksessa ollut
ihminen. Mikään ei viitannut siihen, Verenko ei
ollut ihminen eikä Verenko ollut apina eikä
Verenko ollut ihmisapina. Verenko ei ollut
mitään, mistä hän olisi voinut tietää. Verenko
oli sietämätön traagikko, julmuri, joka ainoastaan
esitti kärsivänsä, ja se täytyy toki sanoa, teki
sen hyvin taitavasti, hyvin vakuuttavasti, kuin
arvostettu valtionnäyttelijä, jonka kunnianhimoa
ei vielä ole tuhottu palkinnoilla ja stipendeillä,
jota ei vielä ole lahjottu tekemään sisäistä ja
ulkoista kuolemaa. Verenko ei ollut ihminen,
Verenko ei ollut eläin... Verenko oli ihmisen
karikatyyri, Verenko oli tullut tänne ulkoavaruu-
desta ja hänen kykynsä esittää ihmistä olivat
hyvin rajalliset. Hänen muut kykynsä saattoivat
olla jotakin paljon korkeampaa kuin ihmisen
kyvyt, tai ihmisen vastaavat kyvyt, mutta yhtä
kaikki hän esitti ihmistä, ja sitä kautta tuli
näyttäneeksi sen, mikä ihmisessä on kaikkein
kamalinta. Ja juuri sehän olikin hänen taktiikkansa,
sanoa: tämä te olette, ja tämä on tuhottava. Ja
samaan aikaan hän nauroi sisällään, nauroi
Verenkon kaoottista ulkoavaruuden olennon
naurua.