Hänen verkkokalvonsa olivat liian palaneet.
Niistä pääsi läpi mikä hyvänsä. Hän nosti
jääkaapista kalan, katsoi sen silmiä ja sanoi:
iltaa, ystäväni. Kala katsoi häntä sanomatta mitään,
mutta sen puoliavoimesta suusta saattoi nähdä te-
rävät hampaat, joiden viesti oli: tänään näin, huo-
menna toisin. Kenties kaikki on yhtä ammuskelua,
hän ajatteli, kenties aseet ovat olemassa sitä varten,
että voi ammuskella ilmaan. Mitään muuta iloa niistä
ei ole. Taas. Hän kaatoi itselleen uuden lasin vodkaa
ja pusersi sitruunaa kalan päälle. Hän ripotteli sille
sokeria ja suolaa ja viilteli puukolla sen kylkiä. Niistä
avautui kaunis maisema: eräänlainen pastoraalimai-
sema, ohuet, valkeat pilvet, kauniit nymfit, jotka kir-
masivat taivaallisesti nauraen jokeen. Joessa heidät
otti kiinni siellä asuva piru, jolla oli pitkä pukinparta.
He nautiskelivat elämästään. Hän työnsi kalan pannuun,
jossa oli paksulti maapähkinäöljyä ja antoi sen kuplia
siellä, antoi sen kuunnella vanhoja levytyksiä. Ei mitään
liian traagista, ei missään tapauksessa mitään liian on-
nellista. Ainoastaan jotakin sopivaa, ei mitään sellaista
kuin Peggy Leen "I've Got You Under My Skin". Ai-
koinaan nämä seinät oli maalattu trianoninharmaiksi,
merkeiksi siitä, että täällä asui hyviä ihmisiä. Haureiden
asunto, eikö se tarkoittanut juuri trianoninharmaita sei-
niä, suloista untuvan tuoksua, ja muistoja hanhista, jotka
olivat aina siellä missä ei pitäisi. Tarkkailijamme, sillä
nyt hän muuttui, alkoi pikkuhiljaa taas tarkkailla meitä,
kaatoi vodkan kurkkuunsa ja täytti lasin uudestaan. Hän
muisti sienet: nuo mustat palaset, jotka vääjäämättä kato-
sivat maailmasta, kuolivat, ja syntyivät uudelleen muu-
tamien hetkien kuluttua. Vanhan sanonnan mukaan aina
kun kiskaisee sienen irti, jossakin pulpahtaa samanlainen
maasta. Se oli vanhakantaista viisautta, jonkinlaista anar-
kismia. Tämä miellytti tarkkailijamme mieltä. Hän käänsi
kalan, tarkasteli sen suomuja, jotka alkoivat käpristyä pien-
ten maalausten tavoin joita ei ole kunnolla kiinnitetty ke-
hyksiinsä. Keräilijä, joka ei todella välitä noista maalauk-
sista, ei vaikka niiden arvo olisi 15 miljardia dollaria, vaan
antaa niiden mennä, on onnellinen vain siitä, että kukaan
toinen ei näe niitä. Alastoman ihon parfymoitu lämpö,
tarkkailijamme sanoi, ja ajatteli heti: tyrolilainen tanssi-
tyttöpataljoona, millainen määrä hukattuja mahdolli-
suuksia. Maailma on täynnä vääryyttä, mutta onneksi
oikeudenmukaisuus on suljettu varmaan paikkaan.
Oikeudenmukaisuus on kiertoilmaisu, sitä voi käyttää
mistä hyvänsä. Näkymättömän kellolaitteen lyönnit sen
erottaessa kärsivällisesti ja välinpitämättömästi alkeis-
hiukkasia toisistaan. Sanoja, jotka nojatuolin käsinojiin
ripustautunut vanha nainen oli sanonut tai oli sano-
massa, ja joista ensimmäiset, nyt sateen rauhallisesti va-
luessa, veden ja märän raikkaasti tuoksuessa, tuntuvat
perin paradoksaalisilta, odottamattomilta. Kuin eläimen
ääni tai puhumaan opetetun kuuron ääni. Tarkkailijamme
päätti, että kaikki oli valmista. Hän työnsi haarukan syvälle
kalaan ja kiskoi sen kuiville, antoi sille elämän lautasellaan.
Nyt siis Lady Jane, mitä sulle mä tein? Et itkeä saa, vaikk'
muilta sut vein. Hän viilsi kylkeen yhden horisontaalisen
viillon ja katsoi sen hymyä, jonkinlaista levollista apokryfiä,
ja mursi irti ensimmäisen palan. Hän antoi sen pudota sisäl-
leen ja kaatoi perään puolet vodkasta. Tarkkailijamme oli
tilassa, jota voitaisiin kutsua sisäänpäinkääntyneisyydeksi,
hän oli tukkinut ne aukkonsa, joista säteily normaalisti pää-
si vuotamaan ja oli kaikkien tutkien tavoittamattomissa.
Ihmisenpaljastin ei olisi nyt paljastanut häntä. Hänestä oli
yhdessä hetkessä tullut maailman parhain piileskelijä, joku,
jolle vanhat sotarikolliset olisivat voineet olla katkeria. Hän
löysi yhdessä sekunnissa sen, mitä he olivat etsineet vuosi-
kymmeniä. Mutta sitten hän palasi jälleen näkyväksi, samaan
tapaan kuin hehkulamppu syttyy taas ensin siristyään ja
sitten tyystin sammuttuaan. Hän oli syönyt puolet kalasta
nopeasti, ikään kuin raivon ajamana, tosiasiallisesti tietysti
vielä suuremman halun ajamana, ja nyt hän oli tyytyväinen.
Hän katseli puolikasta kalaa, kiitti sitä pirskottelemalla
hiukan vodkaa sen päälle, kietoi lautasen ympärille sanoma-
lehtipaperia ja työnsi kaiken takaisin jääkaappiin. Ehkä
sama houre, ehkä toinen kuin edellisellä kerralla. Hän katsoi
kuvajaistaan puukon terässä, hiilikaiverrusta. Tiirikka, se
sana herätti hänessä jotakin, mutta hän ei kyennyt kaivele-
maan esiin mitä. Jotakin hyvin tärkeätä. Hän koetti ravis-
tella alkoholin tuoman kirkkauden läpäisemiä aivojaan
ja viimein keksi: katetut pöydät, upeat mosaiikit, livree-
pukuiset kiiltäväsäärystimiset autonkuljettajat, jotka
toisina päivinä tepastelivat asentajanhaalareissa ja ajoivat
paitahihasillaan mieletöntä vauhtia kolhiintuneita ja pö-
lyyntyneitä limusiineja. Ja toisina päivinä: mikä musta ele-
ganssi, kuin olisi noussut kellarista maanpinnalle tai sitten
astunut maanpinnalta viinikellariin. Kuin olisi noussut
viinikellarista pyhään maahan, tai laskeutunut pyhästä
maasta helvettiin. Aseita, joita kannettiin erottamattomiksi
kumppaneiksi muuttuneina, joita kannettiin kuin pyhiä
esineitä, joiden pahoja henkiä karkoittava vaikutus tunnet-
tiin paremmin kuin hyvin. Vähäpukeisia naisia, jotka maka-
sivat kaksilinssisten Rolleiflex-peiliheijastuskameroiden
nukuttavassa sirityksessä ja naksunnassa. Yksinkertaisesti:
suuri kyyhkyslakka, jonka sisällä on sekaisin mustia ja val-
keita lintuja. Ei räikeitä torvia, ei Kalashnikoveja,
jotka yhdessä hetkessä osoittavat kaikki rintaasi kohti.
Vain noita vaaleita naisia, jotka olivat mestareita huuliensa
mutristamisessa ja puolittaisessa avaamisessa, jotka olivat
mestareita olemaan kuvattavana, jotka olivat mestareita
näyttämään sen, mikä elämässä on kauneinta. Kun heidän
suunsa avautui sekunnin murrososassa hymyyn ja heidän
silmänsä levisivät suuriksi... Toisaalta: yö, jolloin nuo olen-
not olivat ensin napsineet rauhoittavia ja sitten piristäviä,
ja pitelivät käsissään Kalashnikoveja, vasemmalla kädellä
lyödään akordeja, oikealla kädellä heläytellään hidasta me-
lodiaa, nuo valkeahehkuiset sorjat kädet pitelivät nyt Ka-
lashnikoveja, ja siinä kun päivällä sinervät suonet olivat
hennosti väikkyneet ihon pingoitetun silkin alla, nyt tuon
kireäksi pullistuneen kevlarvahvisteisen silkin alla sykkivät
paisuneet ja luumunmustina kiiltelevät suonet, ja heidän
sormensa, päivällä kullan koristelemat sormensa, olivat
nyt puristuneet liipasimille ja värisivät raivosta ja laittomien
piristeiden synnyttämästä halusta "katsoa mitä tapahtuu".
Tämä kaikki sai tarkkailijamme täyttämään lasinsa uudelleen,
ja kumoamaan sen, ja hän tunsi, kuinka valo palasi hänen ai-
voihinsa. Rolleiflexit, jotka ensin surisivat kun kammesta
väänsi, ja vaaleat naiset, jotka keimailivat niiden edessä, heit-
tivät päitään taaksepäin, näyttivät syvällä itsessään olevan
epätoivon ja surun, antoivat avata ruumiinsa ja seisoivat
auton valoissa, jo hämärän laskeutuessa, vuodattivat muu-
taman kyyneleen, ja vain luomien alta vilkahtava terävä
pilke saattoi joinakin hetkinä paljastaa heidät. Yläruumis
ihonmyötäisessä sinisessä asetakissa, jossa punaiset hihan-
käänteet, alaruumis helvetin joessa, tuossa vilvoittavassa
virrassa, joka ei kiskonut mukaansa, joka ei lausunut type-
riä sanoja kuten rakastaja, joka paransi kaikki haavat.