Ovelta kuuluu koputus. Poika
katsoo naista säikähtäneenä, nainen ei katso häntä
vaan avaa oven. Oven takana on noin 55-vuotias mies,
jolla on pellavainen, vaalea puvuntakki, harmaat,
silittämistä kaipaavat housut ja surumielinen ilme.
Nainen ei sano mitään, mies ei sano mitään, vaan
kävelee suoraan pöydän ääreen, istuutuu ja hautaa
hetkeksi pään käsiinsä. Sitten hän kääntyy, katsoo
poikaa, katsoo naista: toisinaan käykin niin, että
verta ei pyyhitä käsistä. Kaikki on päinvastoin.
Suuressa metallivadissa on verta, ja kädet ja jalat
pestään tuossa veressä. Olen lukenut noista uhrauk-
sista, olen viettänyt illan lukien mitä erikoisemmista
rituaaleista liittyen siihen, kuinka paha voidaan ajaa
tiehensä. Olen nähnyt noita rituaaleja, nähnyt niitä
mielessäni, olen joutunut niiden todistajaksi maaten
samalla divaanilla. Voitteko kuvitella sellaista? Voit-
teko kuvitella, mitä merkitsee tulla yhtäkkisesti ve-
detyksi mukaan sellaiseen, mitä merkitsee se, että
pesee kätensä veressä? Kummallisinta oli se, että se
tosiaan puhdisti. Sen jälkeen käteni näyttivät lapsen
käsiltä, viattoman käsiltä, vasta maailmaan tulleen
käsiltä. Ymmärrättekö? Poika koettaa sanoa jotakin
naiselle, mutta nainen keskeyttää hänet läimäisemällä
häntä, varsin hellästi, poskelle. Ei, nainen sanoo. Se
ei tapahdu. Kertokaa lisää, hän sanoo miehelle.
Käteni olivat puhtaat, mies sanoo, mutta mieleni
oli kaikkea muuta kuin puhdas. Tämä epäsuhta sai
minut raivoihini. Herätäkseni löin kolme kertaa seinään,
niin, että rystyseni vuotivat verta. Se sai minut havahtumaan,
näkemään toden. Nainen kiertelee hänen ympärillään
niin kuin haluaisi sanoa jotakin mutta ei jostakin syystä
kykene siihen. En tiedä, kuka olette, poika aloittaa ää-
nellä, jonka on tarkoitus kuulostaa vakuuttavalta. Minä
tiedän kuka te olette, mies sanoo hänelle ykskantaan.
Poika nousee lähteäkseen, mutta heittäytyykin sitten
makaamaan sängylle. Nainen menee istumaan hänen
viereensä, niin, että pojan pää painautuu hänen jalkaansa
vasten. Osallistuin uhrimenoihin, mies sanoo. Kannoin
kultaista maljaa, ja varoin, ettei yksikään pisara läiky
sen reunan ylitse. Nainen sanoo: tämä ei ole mikään
loppu, hän katsoo tarkkailijaamme, joka istuu pöydän
toisella puolella, hiukan vinossa ja purren hampaitaan
yhteen. Sinulla on aina fantasioita lopusta, mutta
todellista loppua et koskaan ole nähnyt. Nainen tietää
asioita, joista muut eivät voi tietää, joita muut eivät
koskaan voi edes kuvitella tietävänsä. Nainen on jonkin-
lainen käärme, joka luo nahkansa säännöllisin väliajoin.
Nyt nahka on tällainen: pitkät, miltei polviin asti ulottu-
vat saappaat mustaa pythonia. Ei muuta mainittavaa.
Hän pitää tarkkailijaamme otteessaan, säälimättä
ja myötätuntoisena kuin käärme. Hänkin on jonkin-
lainen tarkkailija, mutta hän ei kirjoita mitään muisti-
vihkoon. Sen sijaan hän koettaa vaikuttaa asioihin
suoraan tilanteessa. Hänen ilmaisuvalikoimansa ja
kykynsä on hyvin laaja, klusterit, aavistukset, pelkkä
tunne. Hän kykenee pitämään otteessaan, ja sen vuoksi
häntä arvostetaan. Hän ei anna asioiden sumentaa miel-
tään, ja samaan aikaan kuitenkin on, samalla tavalla
kuin nuo vaaleat, suurisilmäiset olennot, herkkä, ra-
kastava, vaarallinen. Hän tuntee sormissaan tikkauksen,
koettaa sitä, koettaa kohtaa, jossa nahka antaa periksi,
jossa se vedetään sisäänpäin. Tarkkailijamme istuu vaiti,
hänen edessään on puolikas pullo, hän välttää katsomasta
suoraan naiseen, ja katsoessaan hänen silmiinsä, silloin
kun se on välttämätöntä, lausuu mielessään suojaavia
rukouksia. Kaikkialla on kultauksia. Pöydän pinta on
ruusupuuta, jonka syyt on jollakin ihmeellisellä puun-
käsittelytekniikalla saatu erottumaan niin selvästi, että
ne näyttävät työntyvän esiin pinnasta. Minä tiedän,
mitä aiot, nainen sanoo. Tiedän, mitä olet saanut aikaan.
Tarkkailijamme ottaa pulloa kaulasta kiinni ja iskee
sen lattiaan, ohuilla marmorilevyillä päällystettyyn
lattiaan, jossa se hajoaa pirstaleiksi ja viini leviää samaan
tapaan kuin neidon hiukset. Olet suunnitellut tämän-
kin, nainen sanoo rauhallisesti. Olet kirjoittanut tämän
muistivihkoosi, olet niin varma. Entä Verenko, nainen
sanoo. Mikä hänen roolinsa on? Tarkkailijamme ei
sano mitään. Verenko on kuollut, nainen sanoo hetken
kuluttua. Hänet on murhattu. Hän löytyi tänä aa-
muna. Mitä siitä sanot? Ja mitä kuvittelet voivasi
enää, noilla jaloilla? Ympäristö on tumma, varjoisa,
he istuvat pienessä kapakassa, jonka seinille on ripus-
tettu maalauksia, ei loistavia, mutta nokkelia, kuten
tarkkailijamme ajattelee, ei missään tapauksessa lois-
tavia. Nainen on pukeutunut mustaan, pitkään tak-
kiin, jonka napeissa on käärmekuvio. Hän on kääri-
nyt hiuksensa taidokkaalle nutturalle, joka näyttää
nousevan ylöspäin kuin kupoli. Hän juo limoncelloa,
syvänkeltaista ja hyvin voimakkaasti tuoksuvaa.
Verenko tappaa minut, tarkkailijamme sanoo. Hänen
sanansa tappavat minut, hänen olemuksensa tappaa
minut. Jos hän tekisi kaiken päinvastoin, en kuolisi.
Ei, nainen sanoo. Älä ota kaikkea niin henkilökohtai-
sesti. Älä anna sen häiritä. Se on mahdotonta, tarkkai-
lijamme sanoo. Ei, nainen sanoo. Olet liian kuuma-
verinen. Etsit jatkuvasti laukaisua, siksi pidän sinusta.
Mutta samanaikaisesti et kykene olemaan hetkeäkään
rauhassa, olet ravihevonen, jonka mieli alkaa olla
samalla tavoin pullistunut kuin lihaksetkin. Tuota
menoa saat sydänkohtauksen tai vaivut psykoosiin.
Ja sitä minä en halua, sitä en halua missään tapauksessa.
Mitä minun sitten pitäisi tehdä, tarkkailijamme sanoo.
Ei mitään, nainen sanoo. Unohda, älä välitä. Muutu
veden kaltaiseksi. Älä hyljeksi mitään, ole vain kuin
vesi. Hän katsoo tarkkailijaamme, joka puolestaan
katsoo hänen rintaansa, vasenta rintaa, jonka muoto
erottuu selvemmin kuin toisen johtuen siitä, että
nainen istuu suhteessa häneen hiukan vinossa. Tark-
kailijamme katsoo naista, katsoo hänen poskeaan,
hänen huuliaan ja silmiään ja noin kolmen sekunnin
ajan kykenee olemaan rauhallinen. Nainen naurahtaa,
pudistaa päätään. Sinulla on oppimista, mutta onneksi
minä olen hyvä, hän sanoo. Tarkkailijamme istuu me-
tallihuoneessa, aivan kuin äänet kimpoilisivat sen
seinistä, äänet, joita hän ei voi kuulla, mutta jotka
hän voi hyvinkin tuntea ruumiillaan. Hän katselee
kattoon, hän katsoo valoa, joka kehittyy huoneen
avaruuteen, noin puolen metrin etäisyydelle katosta,
jonkinlaista väreilevää valoa, jossa voi erottaa keller-
täviä ja vihertäviä sävyjä. Hän koettaa nousta, mutta
hänen lihaksensa eivät tottele. Eivät moneen minuut.
tiin, sitten hän saa itsensä ylös tuolista, kävelee ovelle
ja katsoo naisen silmiä, hänen sinisenharmaita sil-
miään, joiden paksusti mustatut ripset liikahtele-
vat ylös ja alas. Minä en ole hyvä, hän sanoo.
Ei sillä ole väliä, nainen sanoo. Ei sinun tarvitse
olla hyvä ihminen. Riittää, että minä olen sitä.