Oliko tämä jonkinlainen järjestely, ja järjestely minkä
puolesta, tai mitä vastaan? Verenko, hän ajatteli Veren-
koa kauluslaattoineen ja Verenkoa tummine aurinko-
laseineen, jossakin huvilansa patiolla, makaamassa
tuolilla kuin kuolleena tai kuin kuolevana, järjestely,
mutta minkä puolesta tai mitä vastaan? Verenko
makasi maassa kuin varoen asetettu nukke, ryöstäjä
tai joka tapauksessa mies joka oli iskenyt häntä suoraan
kasvoihin kulki hänen ylitseen, käveli varoen niin, etteivät
hänen kantansa koskettaneet Verenkon takinlievettä.
Kannat, vai korot, tarkkailijamme ajatteli. Mies käveli
sisään, rauhallisesti niin kuin se olisi ollut hänen kotinsa,
katseli kaiken hopeaista levollisuutta, iski silmänsä suuriin
maljakoihin, jotka seivoivat pendyyleillä kuin teloitettavat,
odottaen viimeistä käskyä: tulta, iski silmänsä kaikkeen,
mitä asunnossa oli. Kaiken runsauteen, preussinsiniseen
seinävaatteeseen, johon oli kirjailtu kultaisia kaksipäisiä
kotkia, kahteen turkoosikoristeiseen sapeliin, jotka oli
asetettu ristiin seinälle, kristallivalaisimeen, Muranon
kristallia, joka riippui ylhäältä, mattoihin, joissa oli kuvat-
tuna mustia tai tummanpunaisia aukkoja suoraan maan
sisään, aukkoja, joista tuijottivat mitä moninaisimmat
hirviöt ja kummajaiset, hän katseli maalauksia, joissa
yhdessä oli kuvattu nymfi, joka kuivatteli pitkiä kul-
taisia hiuksiaan auringossa, suki niitä, ja metsänrajasta
häntä katseli, puoliksi pensaan peittämänä, nuori mies,
asennossa, joka tuskin jätti mielikuvitukselle varaa, hän
hän tunsi jalkojensa alkavan pettää ja horjahteli seinän
luo, otti siitä tukea ja painoi vasemman kätensä otsal-
leen, aivan kuin hänet olisi myrkytetty, ehkä se oli jonkin-
lainen kavala turvajärjestelmä, sitten toinen ääni: mie-
lettömyyksiä, älä anna loiston turmella sinua, älä anna
sen tuhota mielesi kauniita rakenteita, älä unohda mistä
ole tullut ja minne olet menossa. Hän tunsi olevansa taas
kunnossa, sellainen kuin aina, sellainen kuin pokeripöy-
dässä, tasainen, levollinen, aina yhtä väärässä ja yhtä oikeassa
samaan aikaan. Hän tunsi olevansa taas se toveri, jonka
olkapäiden vakauteen saattoi aina luottaa, sellaisinakin
aikoina kuin tämä, synkkyyden aikoina, hän tunsi taas
selkärankansa hienot kaarteet ja nikamien täydellisen
sopivuuden toisiinsa, hän tunsi jalkojensa jänteiden
kimmoisuuden, lihasten värähtelevän, supistuvan ja
laajentuvan voiman, hän näki, kuinka yhdessä suuressa
maalauksessa hevosen reidet olivat oliviinmustat, ja
niissä näkyi pullottavien suonten verkosto, kartta siitä,
mikä elämässä ja taistelussa on tärkeintä, ja hän käänsi
katseensa ylöspäin, katsoi kattoon maalattua aukkoa,
josta kurkistelivat enkelit katsoen suoraan häntä ja
nyökäten, kyllä, tämä ei ole mikään Shakesperen kir-
joitus, tämä on totta, todenkaltaista, yhtä totta kuin
pelipöytä ja sen yllä hiukan vinossa riippuva hehku-
lamppu ilman kupua, yhtä totta kuin lattialla tuolin
vieressä odottava pullo, yhtä totta kuin vastustajan
olkapäässä oleva tahra, koneöljyä, hydrauliikkaöljyä,
jotakin raskasta ja tummaa, yhtä totta kuin se, että
hän aina kahden minuutin välein pyöritti oikean kä-
tensä sormilla viiksiensä oikean puolen tummia ja kaar-
tuvia karvoja, että hän odotti, että hän koetti katsoa
suoraan sisään mutta ei osannut katsoa oikeasta kul-
masta tai lausua mielessään oikeata rukousta ja hävisi
pelkästään sen vuoksi, oikeus oli vastustajan puolella
niin kuin se aina on vastustajan puolella, mutta raha
sen sijaan tuli hänen luokseen. Hän etsi katseellaan
jotakin, niin kuin olisi etsinyt rakastajattarensa kasvoja
ja hahmoa kadun kaikkinaisesta ihmisvilinästä ja
hahmojen paljoudesta, kaikkien rakastajattariensa
kasvoja ja hahmoja, se olikin paljon helpompaa, sillä
silloin liki kuka tahansa saattoi sopia määreisiin:
ihmiset ovat lopulta niin toistensa näköisiä, että
yhtenä iltana saattoi mennä sänkyyn naisen kanssa,
jonka oli valinnut vain sillä perusteella, että hän
muistutti jotakuta toista, hän koetti etsiä esineiden
runsaudesta ja koristeluiden varjosta sitä, mikä oli
vetänyt hänet tänne, mikä oli pyytänyt häntä luokseen,
ja hän pelkäsi, hän piti koko ajan kättään automaatti-
pistoolinsa kahvalla ja vilkuili puolelta toisille, koetti
muuttaa koko ruumiinsa yhdeksi suureksi tuntevak-
si elimeksi, kuin rauhaseksi, joka jo pitkään ennen
uhkaa tietää, mikä tuo uhka on ja jolla sen vuoksi
on aikaa valmistautua enemmänkin kuin tarpeeksi.
Hän käveli, otti puolittaisia juoksuaskelia kohti
portaita, jotka veivät yläkertaan, hän tunsi maton
upottavan pehmeyden, miltei suomaisen tunnun
ja koetti ajatella muita asioita, hän katsoi ensin oikealle,
käytävä, ei kutsuva, ja sitten vasemmalle, käytävä,
puoliavoin ovi, josta virtasi jonkinlaista valonkajoa,
hän juoksi ovelle, avasi sen ja katsoi: suuri vuode,
huolellisesti sijattu, tyynyt sijoitettu epämääräisen
tähden muotoon, preussinsinisessä peitossa epä-
symmetrisiltä tuntuvia kuvioita, jotka yhdessä muis-
tuttivat jotakin juutalaisten tai kenties islamilaisten
pyhää kuviota, nyt hän tiesi, että paikka oli oikea,
että hetki oli oikea, hän käveli rauhallisesti pienen
ludviginaikaisen pöydän luo, siveli kädellään sen
norsunluisin upotuksin koristeltua pintaa, liu'utti
kätensä sen kannen alapuolelle, tunnusteli varovasti
ja tarkasti ja tunsi vihdoin pienen ulokkeen, kuin
kolikonsyrjän, painoi sitä ja tunsi, kuinka pieni
luukku ponnahti auki ja kaksi setelinippua putosi
hänen kämmenelleen, hän katsoi, yhteensä noin
50 000, dollareina, hän laittoi rahat povitaskuunsa
ja kääntyi, katseli hetken tuolia, käveli sen luo, tun-
nusteli sen pehmustuksia ja käveli sitten hiljaa pois
huoneesta. Tultuaan takaisin Verenkon luo hän
katseli hetken, nyökkäsi ja lausui muutaman ru-
kouksen, työnsi kätensä Verenkon silkkisen puvun-
takin povitaskuun, veti sieltä esiin hänen lompakkon-
sa, otti setelit, noin 20 000 ruplaa, laittoi lompakon
takaisin, sulki oven takanaan ja käveli rauhallisesti,
vilpittömänä autolleen. Hän riisui ohutta villisian-
nahkaa olevat hansikkaansa, taittoi ne huolellisesti
farkkujensa taskuun ja ajoi kotiinsa. Kotonaan hän
työnsi hansikkaat pieneen, pyöreään mustaan kamii-
naan, latoi niiden alle ja ylle tuohia ja pieniä puun-
kappaleita ja poltti ne. Hän teki sen, vaikka saattoi
jo tietää, hän teki sen, koska se oli enemmänkin ritu-
aali: nämä olivat minun käteni, mutta enää ne eivät
sitä ole, nämä olivat minun käteni mutta nyt ne ovat
puhtaat. Hänen mielensä oli kirkas, kuin taulu, joka
on huolellisesti puhdistettu, jonka taitavat neidon-
kädet ovat puhdistaneet, ja varovasti ja hienosti,
ymmärtäen kaiken sen, mikä piilee tuolla pinnalla
ja mikä piilee sen alla, sirot sormet, kynnet, jotka
on lakattu punaisiksi, ja vasikannahkainen säämis-
kä, joka pyyhkii, tekee pyörteileviä liikkeitä, kuin
pehmeänahkainen tuuli tai pehmeänahkainen virta,
kuin elämä, joka pyörteilee, toisille antaa, toisilta
ottaa, kuin elämä, joka pokeripöydässä asettuu ensin
toisen pään päälle, sitten toisen, sormet, jotka piteli-
vät vasikannahkaista säämiskää, puristuivat sen ym-
pärille, joiden koko tarkka voima likistyi tuota yhtä
vasikannahkaista pistettä vasten ja teki siitä hengen
ja tasapainon keskuksen, puhdistavan pyörteen,
maljan, jonka sisällä pyörivät veri ja hiukkaset.