Voisiko hänestä sanoa jotakin erityistä: luut korvien
takana kohollaan, tunnusteltaessa selvästi tuntuvat,
pienet vuoret. Niiden merkitys on selvä: sama kuin
viinin kanssa tarjottavan leivän. Himot eivät koskaan
ole meistä kaukana, hänessä ne ovat aina läsnä. Hänen
itsehillinnän kykynsä ei ole kehittynyt, hän on äkki-
pikainen ja kiihkeä. Joku pitää tätä etuna, toinen pitää
sitä vammana. Hän käveli ohi oven, jonka yläpuolelle
oli kiveen veistetty kotkan pää. Kotkan, jonka nokka
oli auki ja nokassa kiemurteli käärme. Sitten hän iski
silmänsä naiseen, joka kantoi kainalossaan paperikää-
rettä, mitä lie sisällä. Kenties lihaa, kenties noin kilon
painoinen kimpale lihaa. Hän katsoi pois, koetti unohtaa
ja muistaa samaan aikaan: Stockhausen, ei enempää
eikä vähempää kuin vanha kunnon Stockhausen liitu-
piippunsa kanssa, vanha kunnon Stockhausen kipuamassa
ylimpään kerrokseen. Hän katseli naisten kenkiä, ne
kertovat yleensä kaiken tarvittavan. On miltei mukavampi
silittää nahkaa kuin ihoa, miltei mukavampi tunnustella
suomuja kuin ihoa, sen lämpöä ja hiukan kohoavia
sinisuonia. Valo muuttui, se oli ollut sinertävää, mutta
nyt siitä tuli kellertävää, häiritsevällä tavalla vanhoista
ajoista muistuttavaa. Hän tarkasteli kulmiensa alta. Ei,
se ei ollut mahdollista. Kaikki oli hyvin, kukaan ei etsinyt
häntä, kukaan ei tiennyt hänestä. Häntä ei ollut olemassa
sen enempää kuin kirjan hahmoa. Hän oli vain tullut muu-
tamiksi minuuteiksi esiin ja kadonnut sitten. Kenties
lihaa, kenties jotakin muuta. Mitä, hän kysyi itseltään.
Kenties omanarvontuntoa tai omahyväisyyttä. Sinut
voidaan maustaa omahyväisyydellä, hän sanoi. Hänen
rakastajattarensa oli hiljaa, niin kuin olisi nielaissut jotakin
sopimatonta. Maustaa omahyväisyydellä, hän kuiskasi.
Oletko hullu? En, hän sanoi hiljaa, ei kuiskaten vaan
tasaisesti ja kylmästi. En tosiaan, mutta sinä olet
hullu, kultaseni, aivan sekaisin. Hän katseli naista, joka
heilutteli lasia kädessään ja tarkkaili punervan nesteen
pyörteitä. En ole tuntenut ketään yhtä sekaisin olevaa
kuin sinä ja juuri siksi... Mutta s oli yhdentekevää. Nainen
katseli häntä samaan tapaan kuin... Hän muisti kääpiön,
ja kääpiön katseen: täynnä salamoivaa vihaa, katkeruutta,
pelkoa. Hetken ajan hän oli tuo kääpiö, ja sitten: tosi, se,
ettei hän ollut kääpiö vaan miltei kaksi metriä pitkä, lihaksi-
kas ja nopealiikkeinen. Kaikki hänen sisällään oli nopeata,
vain sydän sykki rauhallisesti ja voimallisesti. Hän tunnusteli
naisen kimmoisaa ihoa, hiukan tahmeata ties mistä voiteista
ja hoitoaineista. Sinä olet sekaisin, sekaisin kuin rotta, hän
sanoi. Sekaisin kuin rotta, jonka viiksikarvat on leikattu,
hän sanoi. Nainen nauroi, ei heleästi, vaan kumeasti, aivan
kuin olisi nauranut johonkin muinaiseen soittimeen. Sinä
teet niin kuin sanotaan, hän kuuli miehen... Ja iski häntä
suoraan nenään ja katseli, kuinka hän putosi maahan
suuressa hallissa, kuinka jokainen ääni voimistui, kunnes
kaikki oli taas hiljaista. Hän nosti miehen ylös rinnuksista,
painoi hänet lähellä olevaa konttia vasten ja sanoi: ei,
minä teen näin. Mies katsoi häntä silmissään epäuskoa,
mutta ei pelkoa. Se oli hyvä, hänen tarkoituksensa ei
ollut pelotella, ainoastaan näyttää miten asiat olivat.
Tässä maailmanajassa se on tärkeintä, on unohdettava
kaikki typeryys. Sitten hän jätti miehen, taputti häntä
olalle ja jatkoi ajatuksiaan. Mies käveli hitaasti, hiukan
vinossa pois. Kunnia kenties loukattuna, kenties vain
tuntien kipua nenässään. Anna jokaisen päivän olla
mahdollisesti elämäsi kaunein. Sitten hän lähti, eikä
palannut, miksi olisikaan palannut. Hän soitti veljelleen,
kertoi miten asiat olivat: että on etsittävä jotakin muuta.
Veli nauroi, hän näki silmissään kuinka veljen olkapäät
hytkyivät, kuinka vesi valui hänen silmistään. Se lintu,
veli sanoi, voin kuvitella. No, aina joku saa siipeensä.
Naisen iho oli tahmeata kosteusvoiteesta, ja kielellään
hän tunsi sen kuparisen maun. Helikopterin ääni jossakin
ylhäällä, se ylitti talon ja lapojen säksätys tunkeutui kaik-
kialle. Suuri sairas hyönteinen. Hänen rakastajattarensa
hyöri lieden ympärillä, keitti teetä, kääntyi puolelta
toiselle niin kuin olisi ollut esiintymisvaloissa ja esitellyt
parhaita puoliaan. Kolmea pientä kuoppaa, kahta kummankin
pakaran yläpuolella, yhtä siinä, missä selkärangan kohouma
laski ihon alle. Hänen veljensä, miltei yhtä pitkä kuin hän
mutta aivan toisennäköinen: heillä oli eri isä. Hänen
veljensä silmät olivat siniharmaa ja tutkivat. Hänen veljensä
pukeutui ranskalaisiin pukuihin ja kampasi hiuksensa
taaksepäin. Naurettavasti, hän sanoi. Todella pateettisesti,
aivan kuin olisit katsonut liikaa idioottimaisia amerikkalaisia
elokuvia. Se näyttää siltä, niin kuin metro olisi suihkaissut
päällesi öljyä. Hänen veljensä hymyili, katsoi häntä niin
kuin jostakin toisesta maailmasta esiin tullutta muinaista
jujumalaa. Tässä maailmassa on vaikutettava tietynlaiselta,
hän sanoi. On osoitettava itseään. Idioottimaista, hän sanoi
Kenties, hänen veljensä sanoi. Mutta se tuottaa tulosta. Ei,
hän sanoi. Menestyt siitä huolimatta, menestyisit vaikka
pukeutuisit säkkiin ja kietoisit uumillesi rautalankaa. Jou-
tavanaikaiset koristelut ovat vain jonkinlaista esitettävän
heikkouden ilmausta. Miehet, jotka ovat löysiä koettavat
sillä tavoin saada aikaan vaikutelman jostakin muusta. Jos
heidän päältään riisutaan tuo silkki, mitä alta löytyy: sur-
kealla ravinnolla ja alhaisella hengellä ravittuja ruumiin
irvikuvia, ei mitään todellista, ei mitään kaunista. Kenties,
hänen veljensä sanoi. Mutta voit kiittää onneasi siitä, että
sinun ei tarvitse olla osa sitä maailmaa. Voit kävellä omassa
maailmassasi ja ajatella noita ajatuksiasi. Teet syntiä, hän
sanoi veljelleen. Mutta olen hyväksynyt sen, olen hyväksynyt
sen, että minä en ole veljeni vartija. Ja kaikki me joka ta-
pauksessa olemme syntisiä. Toisten synti vain on suurempi
kuin toisten, hän sanoi ja hymyili niin, että teestä ruskettuneet
hampaat näkyivät. Toiset meistä ovat paljon syntisempiä
kuin toiset. En tiennyt, että olet noin palava uskossasi, hänen
veljensä kiusoitteli. Sinun täytyy varoa, ettei se vie sinua
kokonaan, tiedäthän, selibaatti ja sen sellaiset. Hän katsoi
hymyillen veljeään. Kieltäymys, ikuinen omistautuminen
Vapahtajallemme... Hän katsoi rakastajatartaan, joka
makasi sängyllä puoliunessa, väliin nytkähtäen kuin nuk-
kuva koira. Hän ajatteli ruumista, tuota tammisella
parketilla makaavaa ruumista, jonka toinen käsi oli
kouristunut kuin ottamaan otetta parketin kuvioista.
Sitten kuva liukeni hänen mielestään, miellyttävästi ja
rauhoittavasti, ja jätti jälkeensä vain hyvin hienostuneen,
hiukan makean maun. Se kuinka asiat menevät... KUinka
niiden voisi kuvitella menevän, millaiset kortit ovat.
Hän ei tiennyt mitään Verenkosta, mutta hän aavisteli.