Hän pyörittää vinoneliön piikkipyörää. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.
 

 

 

 

Muistin äkisti sen mitä Ilja Repin kertoi muistelmissaan siitä kun hän saapui nuorukaisena Pietariin, aikomuksenaan opiskella sen kuulussa taideakatemiassa. Hän oli kotoisin aroilta ja matkusti viikkoja hevosvaunuilla määränpäähänsä. Sen mitä hän kertoo ensimmäisistä kaikenlaisista hökkeleistä ja eritavoin viritellyistä asumuksista, Pietarin esikaupungista joka jatkui määrättömiin, ja viimein Pietarista, suolle pykätyistä kivitaloista ja kaduista joiden kaltaisia hän ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt. Siinä hahmottuu nopearytmisenä kuvio, hän on muuttuvainen melodia harmonian maisemassa. Don Draperin kuvio yhdistyy mielessäni siihen, se kuinka hän lähtee sotaan koska näkee sen ainoaksi mahdollisuudeksi päästä pakoon, haavoittuu kranaattikeskityksessä ja hänestä tulee toinen ihminen. Hän syntyy sairaalasängyssä uudelleen. Hän kulkee unessa siitä lähtien, ja sitä ennenkin hän on kulkenut unessa. Mutta uni on nyt toinen, sen rytmi on toinen.

 Sydämessä ei ole loppua asioille. Monotypia, pigmentti, tussi, 10,5 x 14,8.

 

 

 

Ihmisessä näkyy aina ompeleita. Toisinaan ompelutyö on tehty hyvin siististi, jopa niin siististi että mitään ei ensinäkemältä saata nähdä. Toisinaan työ on karkeaa, ompelu on tehty naskalilla ja paksulla männynpihkaisella langalla. Valo tietysti auttaa näkemisessä. Mutta ei ihminen aina ole valossa, eihän hän useinkaan ole valossa; ja vaikka hän olisi valossakin, ainahan toinen puoli kuitenkin on varjossa. Yöllä ihminen on toinen kuin päivällä. Yöllä Don Draperin takana, hänen varjossaan, näkee hänen yöhahmonsa: hänellä on olkihattu, samantapainen kuin van Goghin joissakin muotokuvissa ukoilla on. Keveä hattu, sopiva kesäiseen kuumaan ilmaan. Hänen kasvonsa ovat merkilliset, koukeroiset ja uurteiset. Ei hän näytä Don Draperilta, Don Draper näyttää pylväsmäiseltä välimerensypressiltä, hän näyttää hyvin kiemurtelevalta matalalta katajalta. Saattaa nähdä jonkinlaista savua, joka nousee hänen niskansa tienoilta. Päivän Don Draper on ommeltu hyvin siististi, yön Don Draper on ommeltu hyvin karkeasti, humalaisen pistoin, vaikkakin selvästi hyvin kaunomielisen humalaisen, sellaisen jonka kättä ja silmää ei raki ole vielä liiaksi sotkenut.

 Eräs lukuisista öisistä muodonmuutoksista. Monotypia, pigmentti, tussi. 10,5 x 14,8.

 

 

 

Joan Holloway on vuori Altailla. Sen alapuolella levenee syvä hedelmällinen ruuhilaakso, sen rinteillä laiduntavat paksukarvaiset lehmät ja siellä kukkivat alppiunikot, sen laella puhaltaa voimallinen tuuli, kivet halkeilevat ja antenni osoittaa kohti Linnunradan keskustaa. Joan Holloway on Don Draperin naispuoli, Don Draper on Joan Hollowayn miespuoli; siis sikäli kuin toiset heidät näkevät. Joan Holloway on yksi niistä harvoista ihmisistä joita Don Draper kohtelee oikeudenmukaisesti. Vastaavasti Joan Holloway näkee Don Draperin pimeyden mutta ei käännä siitä katsettaan. Hän ei pelkää obsidiaaniterää, se on viiltänyt häntäkin monia kertoja mutta tehnyt hänestä vahvemman. Auringonpimennyksen jälkeen tulee valo.

 

Eräänlaiset kaksi aurinkoa. Monotypia, pigmentti, tussi. 10,5 x 14,8.

 

 

 

Mad Menia uudestaan ja uudestaan katsoessani ymmärsin senkin että elokuvassa kerrotaan eniten niillä asioilla joihin katsoja ei ensinnä kiinnitä huomiota. Ei hän kiinnitä niihin huomiota toiseksikaan, eikä kolmanneksi. Ne menevät katsojan lävitse, ne työntyvät hänen mielensä pensaikkoihin samantapaisesti kuin akupunktioneula työntyy oikeaan kohtaan ruumista. Peggy Olson on hyvin taitava neulojenkäytössä. Don Draper ei ole kiinnostunut akupunktioneuloista vaan kuuden tuuman kuumasinkityistä rautanauloista.

 

 

Makea maku päivällä vaikuttaa samalla tavoin kuin kitkerä maku yöllä. Jos Don Draper perustaisi ravintolan, se olisi hiukan epätavanomainen ravintola. Siinä ei ole mitään erikoista tietenkään että on olemassa päiväruokalista ja yöruokalista. Siinäkään ei ole mitään erikoista että jokaisen asiakkaan saama ruokalista on tehty juuri hänelle, hänen päiväänsä ja hänen yöhönsä. Tarjoilijoiden asu vaihtelee päivän ja yön mukaan. Lisäksi on olemassa rajoitteita jotka astuvat voimaan ilmoittamatta ja niiden syy on tuntematon. Toisinaan täytyy syödä side silmillään, toisinaan niin että suuret valonheittimet osoittavat sinuun ja kuumentavat ohimoitasi. Toisinaan jälkiruokana on rituaalihautaus. Ravintolan katto on suuri shakkiruudukko, hevonen roikkuu siellä ylösalaisin. Giorgio de Chirico on suunnitellut asut ja lavasteet kuolemansa jälkeen.

 

 

 

Käynnistettäessä moottoria kylmänä on kiinnitettävä erityisen paljon huomiota siihen että se saa lämmetä kunnolla. Hanhet kävelevät joenrantaa kohmeisen hitaasti, silloin niitä on helppo ampua. Öljyn juoksevuuteen vaikuttaa lämpötila, pienetkin erot ovat merkittäviä. On murroskohta, tietty astemäärä, jonka yläpuolella juoksevuus riittää siihen että voitelusysteemi toimii. Sen alapuolella öljy on liian hidasta, se ei ehdi mukaan. Miksi Don Draper pystyy toimimaan sellaisissa ympäristöissä joissa toiset menettävät toimintakykynsä? Epäilemättä hän on karaistunut; tietysti hän on karaistunut, hänen lapsuutensa on ollut kylmä ja pimeä. Ja hän on siellä edelleen, kiillotettu teräs, musta nahka ja obsidiaani eivät auta häntä. Hänen sisällään on sama kylmyys ja pimeys vaikka hän vetääkin jalkaansa italialaisen suutarin valmistamat vasikkanahkakengät. Hänen sisällään on sama kylmyys ja pimeys vaikka hän käynnistääkin äärimmäisen epäluotettavan ja oikukkaan ruusunpunaisen Jaguar E-typen ja painaa kaasua. Hän on oma mäntänsä ja sylinterinsä, hän on oma moottorinsa, voitelujärjestelmänsä ja polttoaineen suihkutusjärjestelmänsä. Mitä sen ulkopuolella on? Minä näen hänet menemässä sinne mutta sitä sarjassa ei koskaan näytetä. Se on negatiivi siitä kaikesta mitä näytetään, ja se on negatiivin negatiivi, ja se on peili joka peilautuu toisesta peilistä, ja se on valonsäde joka kimpoilee missä kimpoilee.

Eilen hän käveli ulos villihanhen portista. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.
 

Jossain vaiheessa he sytyttävät kosteat sydämensä tuleen. Monotypia, pigmentti, tussi. 10,5 x 14,8.
 

 

 

Puhuin aikaisemmin siitä kuinka New York on kuin suuri vankila. Manhattan on oma erityisosastonsa tuon vankilan sisällä. Se on erämaan vastakohta; pinta peittää kaiken, todellista ei voi nähdä. Siksi Peggy Olsonin hahmo on niin vaikuttava. Hän on lähde. Katsoessani Mad Meniä ensimmäisiä kertoja hän hämmensi minua. Minua ihmetytti se miksi hän on siellä, miksi hän ei lähde, miksi hänen kuvansa näkyy tuosta peilistä. Siksi koska hän katsoo peiliin. Joen liikkuvasta pinnasta heijastuvat koivujen valkomustat rungot, ne taipuvat ja vääntyilevät ja värisevät ja jostakin kuuluu karhun ääni, karhun joka on mennyt veden alle hyttysiä, mäkäräisia ja polttiaisia pakoon, vain korvanpäät ja kuononpää näkyvät siitä.

 

Tekee mieleni palata Jimmy Barrettiin. Nämä hahmot ovat minulle kuin ainetta, lääkeyrttiä. Aine, annostus, rytmi. Jimmy Barrettista mieleeni tulee aina puukonterä. Perunalastumainoksen kuvauksissa Jimmy Barrett on tapansa mukaan humalassa ja loukkaa pahasti perunalastutehtailijan vaimoa. Sterling-Cooperin työntekijät tietävät hyvin mitä tarkoittaa kun sanotaan että hän on saanut täyden “Jimmy Barrett -hoidon”. Myöhemmin Don Draper järjestää perunalastutehtailijalle ja hänen vaimolleen illallisen johon myös Jimmy Barrett tulee mukaan. Hänen on määrä pyytää perunalastutehtailijan vaimolta anteeksi illan aikana. Mukana on myös Don Draperin vaimo Betty Draper ja Jimmy Barrettin vaimo Bobbie Barrett. Aluksi näyttää vahvasti siltä että kaaos kasvaa. Jimmy Barrett on tapansa mukaan humalassa ja herhiläismuodossaan heti alusta alkaen. Bobbie Barrett, joka on myös Jimmy Barrettin asiainhoitaja, tietää hyvin että Jimmy Barrettilla ei ole mitään sopimusluonteista, taloudellista tai juridista pakkoa pyytää anteeksi. Kun Don Draper havaitsee tämän hän vaihtaa taktiikkaansa. Hän ottaa kohteekseen Bobbie Barrettin ja iskee hänen tehokkaalla kolmiomaisella hyökkäyksellä. Hänen aseinaan ovat kuva Don Draperista, seksi ja uhkailu; hän suorittaa hyökkäyksensä wc-tiloissa. Tarkoitan kuvalla sitä mitä linnut tekevät soitimella, tai eläimet kun ne haluavat vaikuttaa suuremmilta tai uhkaavimmilta kuin ovat. Don Draperin kuvanluonti on hyvin tehokasta koska todellista Don Draperia ei ole olemassa, juuri siksi ihmiset yleensä uskovatkin Don Draperia. Kuva pääsee tehokkaasti vapaaksi, niin sanoakseni, siitä tulee ihmisen päässä todellinen ja vaikuttava. Taktiikka toimii, ainoa ihminen joka kykenee kääntämään Jimmy Barrettin pään on Bobbie Barrett. Ja ainoa ihminen joka tuossa tilanteessa kykenee kääntämään Bobbie Barrettin pään on Don Draper. Bobbie Barrett siis sanoo Jimmy Barrettille että hän pyytää anteeksi, ja Jimmy Barrett pyytää anteeksi koska Bobbie Barrett sanoo niin. Hänen anteeksipyytönsä on huvittava ja myös jossakin määrin vilpitön. Hän selittelee tietysti, hän sanoo että hän on haavoittunut ihminen. Hän sanoo että hän vain on tällainen. Hän sanoo että hän tekee elantonsa olemalla tällainen ja että hän ei pääse siitä irti vaikka yrittäisi. Ei hänen niin sanottu anteeksipyytönsä toki sitä tarkoita että hän lopettaisi. Hän vain siirtyy toiselle tasolle, niin että häntä ei voi suoraan syyttää mutta terä silti viiltää. Kuka hänen kahvastaan pitää kiinni.

 

Suurten näyttelijöiden surina, ja kärpästen surina. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.

 

 

 

Toinen Don Draperin yleisistä strategioista on kahdella korttipakalla pelaaminen. Toinen pakka on se, mikä näkyy pöydällä. Hänen vastapuolensa pelaa sillä hänen kanssaan. Toinen pakka on näkymätön. Koirat olivat pitkissä riveissä paaluihin sidottuina ja haukkuivat yötä päivää. Juopuneet hoipertelivat toisesta veden päällä kelluvasta lautasta toiseen. Toisinaan Don Draper iskee pöytään näkymättömän kortin. Hän saa silloin itsestään irti sellaista jota toinen ei voi ennakoida millään tavalla. Koirien haukunnat sulautuvat toisiinsa. Kuinka paljon Don Draper tästä itse ymmärtää? Ei paljoakaan. Hän luottaa yleensä vaistoonsa, ja vaistoonsa luottaessaan hän usein osuu oikeaan. On isotorakka. Jos hän alkaa analysoida, hänestä tulee typerä, hän joutuu omaan loukkuunsa. Mutta loukussa hän romahtaa, muuttuu jauhoksi johon toinen piirtää sormella kuvion. Sitä hänen ei olisi kannattanut tehdä.

Varpuset, huoneessa oleskeleva lisko. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.
 

 

Eräänlainen pandakarhu eräänlainen pandakarhu eräänlainen pandakarhu. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.

 

 

Yhdessä seetripuunpähkinässä voi nähdä kaiken. Don Draperin yleinen strategia on kääntää kaikki toisinpäin. Tällä tavoin hän selittää maailmaa itselleen. Hän ei vain ymmärrä sen vaikutusta häneen itseensä. Hän hajoaa itse tuossa prosessissa; ja sitten hän neuloo itsensä takaisin yhteen käyttäen siinä toisia hyväkseen. Hän ottaa palasen tuosta reidestä, leikkaa sen irti ja ompelee itseensä. Polku on vaivalloinen ja kapea, toisinaan täytyy tunkea itsensä tiheän pensaikon lävitse ja toisinaan oli pakko kulkea kaatuneita puita pitkin soiden ja pienten jokien yli. Don Draper näkee toisen kuin aukon kuvassa, hänen täytyy täyttää se itsellään. Siksi hän värittää sen, sekoittaa värit verestään ja tupakantuhkasta ja maalaa kaiken päälle.

 

Paul Kinseyllä on loistava sulkapuku. Kerran hän istuu myöhään toimistossaan ja kirjoittaa, muut ovat jo lähteneet. Silloin hän keksii sen. Hän riemastuu, ottaa suuren annoksen viskiä ja kumoaa kurkkuunsa. Ja seuraavan. Hän menee työntekijöiden taukohuoneeseen jossa huoltomies tekee jotakin korjausta. Hän alkaa selvittää huoltomiehelle, maailman kannattelijalle, humalaisen pateettisesti omaa elämänfilosofiaansa. Huoltomies jolla on kreikkalainen nimi katsoo häntä silmät suurina ja epäilemättä toivoo jo pääsevänsä kotiin syömään kinkkumunakasta. Paul Kinsey palaa työhuoneeseensa ja jatkaa viskinjuontia ja suuruudessaan piehtaroimista. Aamulla hän herää, edelleen työhuoneestaan, ja muistaa heti ja riemastuu. Hän alkaa etsiä, ensin työpöydältä, sitten roskakorista, kaikista työpöydän laatikoista. Hän raivoaa paikalle tulevalle sihteerille, räkyttää kuin terrieri että minne hänen paperinsa on viety. Sihteeri sanoo että ei ole koskenut papereihin. Paul Kinsey joutuu myöntymään. Hän ei ole kirjoittanut sitä ylös ja nyt se on kadonnut. Hän koettaa kulkea toimistossa samoihin kohtiin, hän menee taukohuoneeseen ja muistelee kreikkalaisen nimistä huoltomiestä. Mutta ei, se on tyystin kadonnut. Klassinen tapaus. Ennen kokousta hän mainitsee asiasta Peggy Olsonille joka on osaaottavainen. Kokouksessa he puivat ongelmaa johon Paul Kinsey on keksinyt ratkaisun jonka on kadottanut. Peggy Olsoniin alkaa virrata jotain. Hän ikään kuin ottaa ilmasta kiinni säikeen, vetää sitä, tuota ohutta rihmaa, ja hänen päähänsä putoaa idea. Hän sanoo sen. Paul Kinsey ärsyyntyy ensin, hieroo otsaansa eikä voi kieltää sitä että se toimii. Hän muistaa että hänen oma ideansa oli samansuuntainen, ja että Peggy Olsonin idea on oikeastaan vielä hienostuneempi ja toimivampi kuin hänen kadottamansa idea. Paul Kinseyllä on loistava sulkapuku ja oranssi nokka ja hän osaa laulaa kauniisti.

Seitsemäs yön yhdeksästä herrasta. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.
 

Yhden kepin päivä, luiden päivä. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8. 
 

Nekromantikko ja valeasujen ystävä. Monotypia, pigmentti, tussi. 10,5 x 14,8.
 

Saarnaajan historia. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.
 

Lane Pryce on yksi kummallisimpia henkilöitä sarjassa. Jos puhumme pelikorteista hän on kuivunut ja litistynyt hiiri joka tulee esiin niiden välistä, pullistuu ja hyppää alas pöydältä. Häntä on vaikea kuvata, hän on liian nopea siihen. Ensin näkee pehmeän pintakerroksen, se on laadukasta irlantilaista villaa. Sen jälkeen tule nahka, joka on kuvioitu kummallisin merkein, erilaisin monimutkaisin kolmiomuodostelmin. Niitä on enemmän tietyissä kohdissa, rinnan kohdalla, oikeassa kyljessä, alaselässä. Niissä kohdin ne muodostavat tiheitä verkkoja, joissakin kohdin iho on miltei pikimusta. Kun nahka riisutaan ei ensin näe mitään. Ei mitään, sen alla ei ole mitään. Mutta sitten voi alkaa nähdä jonkinlaisia valoilmiöitä, valonvälkähdyksiä, samoissa kohdin joissa tatuoinnit ovat. Hiljalleen voi alkaa tuntea lämpöprosesseja, kiertoa, muuntumista. Teeskentely tulen edessä on turhaa.

Kaksosten ja kaikenlaisten kaksoiskappaleiden jumala. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.
 

 

 

 

He muistuttavat usein kissoja jotka apeina latkivat hiirivettä. Niin moni kimmeltävä asia paljastuu kangastukseksi. Peggy Olson on yksi niistä jotka näkevät vielä senkin lävitse. Hän näkee huoneen, sen seinän, hän näkee sen takana olevan huoneen ja sen seinän ja vielä senkin takana olevan huoneen. Ja siellä on portaat. Totta kai hänelläkin on oma labyrinttinsa. Moni kuvittelee näkevänsä hänen lävitseen, mutta se on vain heidän oma heijastuksensa jota he eivät tunnista. Myöhemmin Peggy Olson oppii toimimaan tuon kanssa, sen kanssa että häntä pidetään söpönä ja vaarattomana. Hän on vakavissaan, hän on tosissaan ja hän on äärimmäisen sitkeä. Siinä hänen tiensä ja ei-tiensä. Hänet on koottu Uljanovskin autotehtaan linjastolla; hän menee eteenpäin millä uralla tahansa, millä polttoaineella tahansa.

 

 

Sillä ei ole väliä, he kohtaavat risteyksessä. Kyyhkynharmaapartainen Bert Cooper on kapakan eteen naulattu parru johon hevoset sidotaan. Hän ei ole samaa tilaa kuin muut, hän ei ole samassa tilassa. Kun työntekijät saavat uskaliaan idean mennä salaa katsomaan hänen työhuoneessaan olevaa Rothkon maalausta, seurauksena yksi heistä saa potkut ja yksi heistä näkee sellaista mitä ei koskaan aikaisemmin ole voinut nähdä. Hän katsoo pienellä sinisellä lautasella olevaa muffinsia ja se puhuu hänelle. Bert Cooper on pilvi josta sataa kuparinvihreitä hiutaleita. Hän on Don Draperin pään yläpuolella leijuva lautanen.

Isot pörröiset koirat, aina ne lisääntyivät. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.
 

 

Lapsena vieroksuin trumpetin ääntä. Se oli minulle liian terävä, liian metallinen, sen ylätaajuudet olivat häiritseviä. Se muistutti hyvin hapanta, hiukan jo pilaantunutta kalamataoliivia. Sen sijaan rakastin puupuhallinten ääntä, erityisesti tenorisaksofonin ääntä. Nykyään rakastan Miles Davisia yhtä paljon kuin John Coltranea. Olen oppinut pitämään trumpetin laadusta, juuri sen metallisuudesta, se tuntuu kaikuisalta metalliputkelta jossa äänet vingahtelevat ja kilahtelevat, se leikkaa kuin hyvä puukko, se naukuu ja kirkuu siinä kun saksofoni kehrää ja murisee.

 

Tekee mieleni palata Jimmy Barrettiin. Hän on jonkinlainen varoventtiili. Tai paisuntakammio. Jos Don Draper on pensaan juuristo, Jimmy Barrett on sen maanpäällinen osa keltaisessa iltapäivän valossa. Hupaisa kohtaus on kun Jimmy Barrett, sen jälkeen kun Don Draper on auttanut Bobbie Barrettia eräissä sopimusasioissa liittyen Jimmy Barrettin ja Bobbie Barrettin yhteiseen televisioshowhun, kiittää häntä tuosta. Olet hyvä tyyppi, Don, hän sanoo. Tiedätkö mistä pidän sinussa, hän kysyy. Don Draperin kasvoille leviää ilahtunut hymy. En mistään, hän sanoo terävästi, tarkoittaen sitä todella, ja haukahtaa sen perään koiruohonaurunsa. Don Draperin kasvot kalpenevat, hän koettaa hengittää syvään mutta hänet on jo isketty maahan. Hän koettaa nostaa itseään nopeasti mutta se vaikuttaa yksinomaan koomiselta. Nauru on pahinta mitä voi tapahtua. Huipulla oleminen ei kehitä huumorintajua, huipulla oleminen ei naurata millään tavalla. Ilma on ohutta ja kylmää ja se polttaa sisuskaluja. Nauru repii sen mitä he kehivät ympärilleen; he ovat kokongissaan mutta nauru viiltää sen auki silmänräpäyksessä. Siitä on mahdoton toipua jos ei kykene nauramaan ennen kaikkea itselleen.

 

Miksi minulle tulee mieleen että Don Draper on maksaihminen? Ainoastaan melko typeriä sanaleikkejä. Totta kai hänelle on yleensä kyse siitä kuinka paljon ja milloin. Hänelle raha edustaa suurta voimaa, suurta nyrkkiä. Jos joku kuvittelee tosiaan voivansa elää rahan kanssa, tai sen kanssa että asunto on täynnä aseita ja räjähteitä, niin että se ei vaikuta häneen, hän tulee kyllä huomaamaan. Don Draperhan kerää työpöytänsä lukittuun laatikkoon hamstraamansa rahat, ne ovat bonuksia ja muuta, varsin suuren summan, ja antaa ne pikkuveljelleen, ainoalle joka perheestä hänen lisäkseen on elossa, jotta veli voisi rakentaa niillä oman elämänsä. Ja jättää hänet niine hyvineen. Veli tekee oman päätöksensä. Don Draper saa rahat myöhemmin takaisin eikä niistä puutu kuin yhden viskipullon hinta. Mutta maksaihminen? Kyllä hänen toinen puolensa menee sinnekin. Sinne missä asioita puhdistetaan, sinne missä virta puhdistuu. Se puoli vain on hänessä hyvin syvällä; ja hän halveksuu sitä puolta ja inhoaa sitä puolta koska se koskettaa häntä liikaa. Siksi hän ei yleisesti ottaen pidä taiteilijoista, ne kuvottavat häntä, hänen päätään. Mutta hänen maksansa tuntee vetoa heihin.

Muutama kuukausi sitten kuulin kuinka noin viisivuotias poika sanoi ädilleen, silloin oli sateinen aamu, sade oli juuri laantunut mutta katu oli edelleen kostea ja kaikki valot heijastuivat siitä kauniisti: "Äiti, katso, kadussa on sateen kuva." Siinä se on, ajattelin, lapset pääsevät ytimeen niin helposti, niin keveästi.

 

Kaikki tapahtuu koko ajan ja se miksi yleensä suhtaudumme aikaan lineaarisena ilmiönä johtuu vain siitä että olemme tottuneet niin tekemään.

Miksi yöllä käveleminen on niin mukavaa ja miksi se korostuu kaupungissa? Koska maailma on silloin niin toisenlainen. Ihmisten pää toimii yöllä eri taajuudella kuin päivällä. Taajusero on vastaava kuin kolmen kokosävelaskelen ero, siis tritonusintervalli; vähennetty kvintti tai ylinouseva kvartti. Vaikutelma on voimakkaimmillaan sudenhetkellä, siis noin keskikohdassa yötä. Tähän vuodenaikaan, marraskuun alussa, tuo aika on noin 2-4. Ihmisten rytmit näkyvät ja tuntuvat yöllä selvästi. Valtaosa ihmisistä nukkuu. Vastaantulijat ovat pääasiassa työtään tekeviä ihmisiä; postinkantajia, yleisten käymälöiden huoltajia, muilla alueilla toimivia huoltajia, lähettejä. Taksit kulkevat ja vievät väärään paikkaan joutuneita ihmisiä toiseen väärään paikkaan, tai oikeassa paikassa olevia ihmisiä toiseen oikeaan paikkaan, tai oikeassa paikassa olevia ihmisiä väärään paikkaan, tai väärään paikkaan joutuneita ihmisiä oikeaan paikkaan. Kuuden aikaan maailma alkaa olla jo päivämaailma vaikka auringonnousuun onkin vielä parisen tuntia. Mutta syntymä on jo tapahtunut. Kuolema on takana.