Tekee mieleni palata Jimmy Barrettiin. Hän on jonkinlainen varoventtiili. Tai paisuntakammio. Jos Don Draper on pensaan juuristo, Jimmy Barrett on sen maanpäällinen osa keltaisessa iltapäivän valossa. Hupaisa kohtaus on kun Jimmy Barrett, sen jälkeen kun Don Draper on auttanut Bobbie Barrettia eräissä sopimusasioissa liittyen Jimmy Barrettin ja Bobbie Barrettin yhteiseen televisioshowhun, kiittää häntä tuosta. Olet hyvä tyyppi, Don, hän sanoo. Tiedätkö mistä pidän sinussa, hän kysyy. Don Draperin kasvoille leviää ilahtunut hymy. En mistään, hän sanoo terävästi, tarkoittaen sitä todella, ja haukahtaa sen perään koiruohonaurunsa. Don Draperin kasvot kalpenevat, hän koettaa hengittää syvään mutta hänet on jo isketty maahan. Hän koettaa nostaa itseään nopeasti mutta se vaikuttaa yksinomaan koomiselta. Nauru on pahinta mitä voi tapahtua. Huipulla oleminen ei kehitä huumorintajua, huipulla oleminen ei naurata millään tavalla. Ilma on ohutta ja kylmää ja se polttaa sisuskaluja. Nauru repii sen mitä he kehivät ympärilleen; he ovat kokongissaan mutta nauru viiltää sen auki silmänräpäyksessä. Siitä on mahdoton toipua jos ei kykene nauramaan ennen kaikkea itselleen.