Paul Kinseyllä on loistava sulkapuku. Kerran hän istuu myöhään toimistossaan ja kirjoittaa, muut ovat jo lähteneet. Silloin hän keksii sen. Hän riemastuu, ottaa suuren annoksen viskiä ja kumoaa kurkkuunsa. Ja seuraavan. Hän menee työntekijöiden taukohuoneeseen jossa huoltomies tekee jotakin korjausta. Hän alkaa selvittää huoltomiehelle, maailman kannattelijalle, humalaisen pateettisesti omaa elämänfilosofiaansa. Huoltomies jolla on kreikkalainen nimi katsoo häntä silmät suurina ja epäilemättä toivoo jo pääsevänsä kotiin syömään kinkkumunakasta. Paul Kinsey palaa työhuoneeseensa ja jatkaa viskinjuontia ja suuruudessaan piehtaroimista. Aamulla hän herää, edelleen työhuoneestaan, ja muistaa heti ja riemastuu. Hän alkaa etsiä, ensin työpöydältä, sitten roskakorista, kaikista työpöydän laatikoista. Hän raivoaa paikalle tulevalle sihteerille, räkyttää kuin terrieri että minne hänen paperinsa on viety. Sihteeri sanoo että ei ole koskenut papereihin. Paul Kinsey joutuu myöntymään. Hän ei ole kirjoittanut sitä ylös ja nyt se on kadonnut. Hän koettaa kulkea toimistossa samoihin kohtiin, hän menee taukohuoneeseen ja muistelee kreikkalaisen nimistä huoltomiestä. Mutta ei, se on tyystin kadonnut. Klassinen tapaus. Ennen kokousta hän mainitsee asiasta Peggy Olsonille joka on osaaottavainen. Kokouksessa he puivat ongelmaa johon Paul Kinsey on keksinyt ratkaisun jonka on kadottanut. Peggy Olsoniin alkaa virrata jotain. Hän ikään kuin ottaa ilmasta kiinni säikeen, vetää sitä, tuota ohutta rihmaa, ja hänen päähänsä putoaa idea. Hän sanoo sen. Paul Kinsey ärsyyntyy ensin, hieroo otsaansa eikä voi kieltää sitä että se toimii. Hän muistaa että hänen oma ideansa oli samansuuntainen, ja että Peggy Olsonin idea on oikeastaan vielä hienostuneempi ja toimivampi kuin hänen kadottamansa idea. Paul Kinseyllä on loistava sulkapuku ja oranssi nokka ja hän osaa laulaa kauniisti.