Olin eräällä tavalla menettänyt vereni: olin vaihtanut sen johonkin,
tai hävinnyt, vedonlyönnin seurauksena. Sienet olivat
hänen lautasellaan, yhtä messinginmakuisina kuin aina,
tarkkailijamme lautasella, johon oli maalattu sinisiä kukkia,
jotka olisivat voineet olla pellavankukkia. Niiden takana
aukesi toinen maailma, surullisten kasakoiden maailma.
Lopulta kaikki päättyi leikkauspöydälle, vodkan varjoon,
hauraaseen melodiaan. Tämä on lause, ajatteli tarkkailijamme,
joka vetoaa häneen enemmän kuin minuun. Hänellä hän
tarkoitti esimiestään, upseeri Verenkoa, jonka kauluslaatat
saivat hänet tuntemaan paitsi kunnioitusta niin myös
vihaa. Vanha Kreml, vanha uskonto, vanha kansa ja
vanhat sienet. Hän katseli alaspäin, ylös peilistä omiin
kasvoihinsa, joita peitti hopeainen valo. Enemmän kuin
minua, hän ajatteli, enemmän kuin kauluslaattoja, enem-
män kuin Verenkoa. Verenko oli hänen ystävänsä, hänen
rakas vihollisensa, joka yleensä painoi krimilakin päähänsä
kuin olisi tehnyt surkean teon. Hän oli tehnyt sellaisen,
hänen poikansa opiskeli näyttelemistä ja väitti, että hänen
isänsä oli surkimus. Ei enempää eikä vähempää, loskassa
Kremliin ja takaisin kulkeva aave. Poika kuvitteli, että
hänet oli siittänyt leijona ja että hänen edessään nyt oli
aasi. Lopulta kai kaikki on vain sellaista, tarkkailijamme
murisi punaviininsä luota, Verenko, mikä tahansa
haamu, joka ilmestyy kattolampun liki, tai koputtaa
oveen silloin kun ei pitäisi, kun vetää saapasta naisen
jalasta. Verenko ja hänen kauluslaattansa, ja Kalifornia,
mikä unelma, mikä uni, mikä hullu haavekuva, jonka
paino piti hänen jalkansa maassa. Eräänlainen pyöritel-
tävä keinu, jossa lapset rakastavat olla niin kauan kunnes
ovat miltei kuolleita. Yksi sellainen, hän sanoi. Itsekseen,
ja lasi ilmestyi pöytään näkymättömän käden saattele-
mana. Kaikkialla oli pimeätä, kuollutta, tähtitaivasmaista.
Tähtitaivas on enemmän meidän rinnassamme, takin
alla, aivan kuin Verenko sanoisi, veretön Verenko, Veren-
ko, jonka huokaukset kiirivät katukuiluissa. Hän oli
enemmän kuin saattoi kuvitella, vanhan maailman jään-
ne, reliikki, ainutlaatuinen ihmisyksilö, jonka kohtalo
kuitenkin oli täysin tavanomainen: tulla hyljätyksi samaan
tapaan kuin nukke, siitäkin huolimatta että Verenko joskus
kuvitteli olevansa niin sanotusti asemassa, kun hän katsoi
itsestään maalattua muotokuvaa, yhdentekevän moskova-
laisen välohämytaiteilijan maalaamaa muotokuvaa, jossa
hän piteli kädessään vasaraa, ja jossa hänen päänsä vie-
ressä oli kiinalainen maljakko, mikä vertaus, hän tuolloin
ajatteli, sytytti ranskalaisen savukkeen ja sanoi: mikä
vertaus, kaikki kurkottivat hänen puoleensa ja toistelivat:
vertaus, vertaus, maalaus on suurenmoinen. Enemmän
kuin voisi kuvitella. Yöllä hän puristi untuvatyynyä
ja itki, ei kuten lapsi, vaan kuten kuoleva, lohduttomasti
ja tietäen, että kukaan ei tule. Sellainen on Verenko, sel-
lainen on hänen maailmansa, hyvin toisenlainen kuin tie
Los Angelesiin, hyvin toisenlainen kuin punertava ava-
ruus tai satelliittivaltioiden reuna-alueet. Enemmän kuin
voisi kuvitella, ja enemmän kuin voi uskoa. Sen vuoksi
hän kosketti, yhdellä sormellaan, pyhimyksenkuvaa ja
painoi kaasua, antoi hopeanvärisen Mercedes-Benz
500 CLS:n liukua eteenpäin kuin avaruusolennon oh-
jaamana, kuin Hitchcockin ohjaaman, yhtä vastuuttomasti
ja vastaanpanemattomasti etenevänä, yhtä vähän huomiota
haluavana ja yhtä ylpeänä. Silloin, sinä hetkenä tai pari
sekuntia myöhemmin: kirskuva ääni, heilahdus ja hänen
jalkansa, joka polkaisi jarrua. Hän katsoi sivulleen: peili
roikkui muutaman säikeen varassa kuin ruumiista irron-
nut, taivas oli valkea, vieressä olevasta autosta katsoi hän-
tä partainen ja vihainen naama, hän kohotti kulmiaan
ja nosti kätensä, ja antoi mennä, jätti kaiken taakseen hy-
myillen ja ollen varma siitä, että mikään ei tavoittaisi hän-
tä. Hän palasi kotiinsa, ajoi auton talliin, antoi pojan hoitaa
loput ja nousi ylös. Oveen hakattiin, hän avasi, se oli
sama mies, sama eläimellisen parran takana odottava
aave, jonka puhetulva ylitti kaiken, ylitti hänen unensa
ja kaiken muunkin, ja joka iski häntä yhdellä iskulla
suoraan leukaan, ja hän kaatui, virkosi nopeasti ja puhalsi
hampaanmurusia suustaan. Mies oli hänen yläpuolellaan
suurena kuin kallio tai myrskypilvi, ja hän koetti sanoa
jotakin, älkää. Tarkkailijamme lopetti, pullo oli lopussa,
se oli kulunut loppuun, mennyttä, eilinen, ja hän avasi
uuden, nyt votkapullon, hopeaetikettisen pullon, jossa
oli suutin, jonka lävitse votka täytyi liruttaa lasiin. Hän
työnsi veitsen tuon vastenmielisen suuttimen ja lasin vä-
liin ja väänsi sen irti, ja huomasi, että pieni pyöreä lasinen
kuula vajosi hitaasti pullon pohjalle, kilahti sinne. Hän
pyöritteli pulloa kädessään ja unohti sitten koko asian.
Silloin, kun ensimmäinen lasi oli täynnä. Tarkkailijamme,
aivan kuin koko maailma olisi muodostunut hänestä,
aivan kuin koko maailma olisi ollut hänen sisäänsä
taitavasti ja hitaasti rakennettu, hitaasti noussut pala
palalta hänen sisälleen, kärsivällisen lapsen rakentama
palapeli. Verenko, hänen kauluslaattansa, hänen poi-
kansa ja heidän itsepäinen ilmeensä, Verenko, hänen
maailmansa, heidän maailmansa, aaveiden, kummitusten
ja henkien maailma, suuret, paksurunkoiset tammet,
synkkä puistoalue, enemmän puita kuin ihmisiä, aina
enemmän puita kuin ihmisiä, enemmän autoja kuin
ihmisiä, Verenko, hänen hermonsa, jotka olivat, huhu-
jen mukaan, samalla tavoin riekaleina kuin esirippu
hyljätyssä teatterissa, rottien repimä, kulkukissojen
virtsaama, aina liikaa ja liian vähän, liian... Ja tarkkai-
lijamme kuunteli, kuunteli tarkkaavaisesti kuuluisiko
mitään, hän pöyhi untuvatyynyään ja tarkisti, että
kuori oli sen alla, paksu kuori, ja hän kuunteli, painoi
korvansa ovea vasten ja avasi sisäisen korvansa, antoi
sen ottaa vastaan noita viestejä, joita hänelle osoitettiin,
hän koetti ottaa yhteyden, mutta sitä ei muodostunut.
Ei mitään, mikä olisi voinut olla jotakin muuta kuin
itikoiden ininää korvissa, ei mitään, mikä olisi voinut
olla jotakin muuta kuin toisissa asunnoissa näkyvä
väliin sinertävä, väliin kellertävä valo: heidän katso-
miensa näytelmien kajastus, väliin tulitikku, jolla
he sytyttivät savukkeen tai kaasuhellan, tai kenties
kynttilän, vanhakantaiset, muinaiset, uhrieläimen
rasvasta keitetyn kynttilän. Ja hän katsoi alas, alas
vedenväriseen peiliin, jossa hänen kasvonsa näkyivät,
ja hän maiskautti suutaan, puristi huuliaan yhteen
ja sipaisi leukaansa, enemmän kuin... Ja taas Veren-
ko oli hänen mielessään, pahuksen kosmologinen
Verenko, jonka silmät olivat pahaenteiset sinä
päivänä, pahaenteiset ja kellervät. Huomenna, hän
sanoi, Verenko, huomenna, aivan kuin se olisi riit-
tänyt puhdistamaan koko talon, huomenna, soin-
tuvalla vanhalla äänellään: huomenna kaikki on hyvin,
huomenna soivat laulut, huomenna... Ja tarkkailijam-
me kulautti kurkustaan alas koko lasin, otti esiin
muistikirjansa ja aloitti: lokakuun 10. päivä, luojan
vuonna se-ja-se. Hän odotti hetken ja jatkoi: ei
ole olemassa mitään vihollista, ei ole olemassa syyl-
lisiä muuta kuin... Ja hän piti tauon ja siristi silmiään.
Ei ole olemassa syyllisiä kuin... Ei ole olemassa syyl-
lisiä... Ja tähän hän pysähtyi kerta toisensa jälkeen ja
lopulta repi sivun irti.