Hänellä oli jotakin piilossa pinnan alla. Jotain, jota
hän oli sulkenut sisäänsä, jotain joka oli lyönyt
hänet maahan ja pitänyt pystyssä kuin hauta tai
raajarikko vartija, jonka todistaja tai sijaiskärsijä
hän oli. Aloin saavuttaa tilan, jonka tunsin lukuisista
aiemmista kerroista. Lattian marmori heijasti kaiken
pyytämättä ja antoi meidän nähdä. Hän nousi ylös ja
katsoin hänen jalkojensa heijastusta, sitä kuinka hän
upposi tuohon toisinaan kellertävään ja punertavaan syvyy-
teen. Lopulta me olimme toisaalla. Olimme val-
koisessa Mercedes-Benzissä, joka kulki moottori-
tietä 90 mailin tuntivauhtia. Seuralaiseni makasi
takapenkillä, Lontoo puristi ohjauspyörää niin kuin
olisi voinut kuvitella hänen puristavan rakastajansa
kupeita jumalallisena hetkenä. En tiedä, mikä lää-
käriydessäni sai minut lähtemään mukaan tähän.
En ymmärrä puoliakaan siitä, mitä hän puhui minulle.
Olin yksinkertaisesti vain peluri, ja pelipöytä oli
jotakin jota minun oli mahdotonta nähdä. Se saat-
toi olla missä hyvänsä. Saatoin herätä pelipöydältä,
joka eteni punertavan maan halki 90 mailin nopeu-
della. Kaukana vuoret olivat peittyneet vihertävään
hämäryyteen. Auton kaiuttimista tuli väsynyt blues,
ja hän iski ohjauspyörää notkeilla sormillaan. Kat-
soin taustapeilistä seuralaistani. Jos hän oli joskus
ollut hereillä, nyt hän ei ollut. Hänen hiuksensa hul-
musivat toisinaan mutta muutoin hän oli liikkuma-
ton. Onko kaikki hyvin, kuulin äänen kysyvän va-
semmalta puoleltani. On, sanoin, tietämättä itsekään
mitä tarkoitin, sillä asiamme eivät olleet hyvin. Me
olimme takaa-ajettuja, ja pahinta oli se, että takaa-
ajajamme olivat meidän sisällämme. Tai aivan ihol-
lamme kuin havupuusta vuotava pihka. Minulla ei
ole poikaa, Lontoo sanoi. Tämä kaikki oli tarkoitet-
tu sinulle. En ymmärrä, sanoin. Ymmärrät, hän sanoi.
Minä annoin livreepukuiselle herrasmiehelle muuta-
man setelin, jotta hän johdattaisi sinut luokseni. Minun
oli keksittävä jotakin. Olin sekaisin. Sitä paitsi: nythän
olemme vapaita. Vilkaisin taustapeiliä. Tietysti. Mutta
olemme vapaita tavalla, jonka tunnemme syvällä itses-
sämme. Mietin, olisiko hän yksi noita käännynnäisiä,
yksi noita jotka nappailevat pyhiä opetuksia samalla
tavoin kuin suolapähkinöitä. Oikeastaan en halunnut
kiinnittää asiaan sen enempää huomiota, sillä auton
moottoriääni piti minut kiinni todellisuudessa, joka
ei ollut riippuvainen tuosta nelirintaisesta valeprin-
sessasta tai ylipäänsä mistään muustakaan. Naputus,
tasainen naputus jonka saattoi erottaa kaikkiaallisen
murinan, korinan, hyrinän ja pyörivän magnetotroni-
äänen alta. Älä itke, sanoin enemmän kuin itselleni
mutta hän otti sen välittömästi itseensä, imi sen kuin
sieni. Älä itke, hän sanoi itselleen samaan tapaan kuin
lapsi sanoo itselleen: älä itke, sisko, aamulla kaikki on
ok. Se oli itsensä kiistävä toivotus. Hän puristi ohjaus-
pyörää samalla tavoin... Mutta se oli ajatus, jonka olin
ajatellut jo aiemmin ja joka sen vuoksi sai minut tunte-
maan voimakasta kuvotusta, samankaltaista kuin mus-
tekalapasta. Mustekalat on tarkoitettu kirjoitettaviksi,
sanoin itselleni ja hän kuuli sen tietysti omalla tavallaan.
Hän irrotti toisen kätensä ja pyyhki silmäkulmaansa.
Tulin ajatelleeksi tarkkailijaamme, vanhaa kunnon
bootsityyppiä, jonka tietämillä leijaili kotoisuuden ja
jonkinlaisen euforian henki. Minua on seurattu, sa-
noin. Niinkö, hän sanoi. Sepä epätavallista. Hän alkoi
nauraa. Minusta tuntuu, että sinä olet seurannut. Hä-
nen naurunsa yltyi ja auto alkoi heittelehtiä vaarallisesti.
Tartuin ohjauspyörään pitääkseni kaiken tasapainossa.
Hän sai jonkinlaisen hysteerisen naurukohtauksen, joka
laantui. Sitten hän katsoi taas eteensä kaikkeen kykenevän
äitihahmon tavoin. Puuttui vain se, että hänen kaikki
neljä rintaansa olisivat syösseet maitoa, joka olisi hitaasti
valkoistanut tuulilasin ja kaiken. Mietin, mihin tämä
kaikki päättyy. Me etenimme, mutta meissä ei edennyt
mikään. Me olimme paikallaan pidettyjä vinttikoiria
ennen sähköjäniksen ilmaantumista. Me olimme ole.
massa, mutta kukin oman aineemme vankeja, tai pla-
neettamme. Me pyörimme toistemme ympärillä.
Epätodellisuus, irtonaisuus, kaikkea tuota vastaan
asettui jumalaisen moottorin ääni. Ja kuitenkin tuo
nainen, ihmisolento, kuori, jonka sisällä virtasi vih-
reän sininen veri pullistaen suonia, (kuori jota ajatel-
lessani en voinut välttyä ajattelemasta herkullista
piirasta, jonka sisään oli kehrätty ja sävelletty kaikki
mistä voi unelmoida), paksut, haarovat, kiemurtele-
vat pillistöt läpikuultavan ihokalvon alla, ja joka imee
ravintonsa, elämän mehun, ihmissilmälle näkymät-
tömästä, salaisesta virrasta, happojen, emästen ja
suolojen herkeämättömästä aktiosta ja reaktiosta,
suurenmoisen monipuolisista ja huiman nopeatoi-
misista releistä ja signaaleista, jotka yhdessä muo-
dostavat järjen, surun, ilon, muistin ja puheen, kuin
tulitikkukimppu, jotakin mikä palaa loppuun ja
sammuu muutamissa sekunneissa. Pysähdyimme huol-
toasemalle ja hän antoi teinipojan täyttää autonsa
tankin. Mitään muuta ei tapahtunut. Mutta kun
katsoin sisälle, pölyisestä ja tuhruisesta ikkunasta,
näin tarkkailijamme. Hän katsoi suoraan ohitseni,
jonnekin vuorille, ja mietti seuraavaa sanaansa. Me
lähdimme nopeasti, hän painoi kaasua ja minä
ajattelin... En ajatellut, vaan kuuntelin radiota:
nyt on myös muskatelliköynnösten istutusaika,
katsokaa että työ tehdään kunnolla, sillä mikään
ei juurru yhtä helposti kuin muskatelli ja epäon-
nistuminen osoittaisi vain huolimattomuuttanne.
Lehtiä, lehtiä ja lantaa, paljon lantaa. Ja varmistukaa
siitä, että ne istutetaan riittävän syvään, ei jätetä
pintamultiin niin kuin jotkin idiootit tekevät.
En kyennyt enää keskittymään noihin väräjä-
vällä äänellä lausuttuihin totuuksiin viininistut-
tamisesta, vaan ajattelin Venukselle omistettuja
alttareja Pompeijissa, pystysuoria kiviä ja kolmio-
maisia frontoneja. Hänellä oli enemmän kuin jota-
kin piilossa pinnan alla. Hänellä oli kiviä, joista
hän ei ollut maininnut mitään, joita hän palvoi,
ja joiden luokse hän vaelsi aina hämärän tullessa.
Miehet eivät tienneet mistään tuollaisesta mitään.
Niinä hetkinä he kaatoivat Budweiseria jossakin
puna- ja valkohehkuisten valojen täyttämässä sii-
lossa ja puhuivat lemmestä, joka täytti heidän sydä-
mensä. Ei, ei. Näin itseni sellaisena kuin kuvittelin
päätepisteen: vinosti poseeraten, tuolilla, laihana,
kriminnahkahattu päässä, ylhäisenä ja viluisena
turkisviittaa olkapäillä puristaen, hopeanuppinen
keppi toisessa kädessä, leuassa ohut mandariininparta,
nenä kuin kotkalla, ilme ankaran kopea ja pingottu-
nut kuin ainakin orjanomistajalla tai baptistisaar-
naajalla. Hän katsoi minua ja pudisti päätään.
Ei, hän sanoi. En todella ymmärrä, mitä olen
tekemässä. Hän ohitti Cadillacin, joka hetken
näytti peittävän koko horisontin. En todella
ymmärrä, miksi me matkustamme samassa au-
tossa. Ymmärsin, että hän oli puhumassa ohi
suunsa. Halusin palavasti kuulla sen. Mutta
hän lopetti, ravisti päätään ja puristi minua
toisella kädellään nivusista.