Tarkkailijamme ujutti kättään merkitsevästi
takkinsa poveen, ajattelin siellä olevaa raskasta,
kiiltävää, mustaa pistoolia, joka tuoksuisi ase-
rasvalta, kenties hän edellisenä iltana oli hellästi
purkanut pistoolinsa osiin ja hieronut siihen
rasvaa vasikansäämiskällä. Hänen kasvonsa
olivat Välimeren tyyppiä, piirteet terävät, kovat
ja säännölliset, nenä suora, silmät näkymät-
tömissä kulmakarvojen alle jäävissä varjoläi--
kissä, ilme keskittynyt, uhitteleva, jopa teat-
raalinen sen vuoksi, että hän huomasi minun
katsovan häntä. Meidän on mentävä, sanoin
seuralaiselleni, mutta hän piti päätään pöydäl-
lä, silmät suljettuina, suu jähmettyneenä etäi-
sesti hymyä muistuttavaan. Suojelupoliisi,
sanoin hänelle, suojelupoliisi, maistelin sanaa
ikään kuin se olisi ollut kaukaa tuotua kaviaaria,
maistelin sanaa mielessäni ja annoin sen liukua
pitkin aivopoimujeni kosteansilkkistä pintaa.
Maasto levisi autiona ja tasaisena, harmaan
vihreänä harmaan taivaan alla. Tarkasti kat-
soen saattoi huomata pienten sienien nosta-
neen itsensä esiin tuosta kuivalta vaikuttavasta
maasta. Siellä täällä, kaukaisuudessa, törrötti
jonkin kylän kellotapuli. Kuolema on väril-
tään likainen, raudanharmaa, ruttoinen ja
vihertävän musta. Tämän sanoessani iskin
häntä napakasti päähän kädelläni ja hän
nousi ja katsoi minua kuin se kuningatar,
jonka pää putosi Vallankumousaukiolle
lokakuun 16. päivänä 1973 täsmälleen kello
12. Vedin hänet perässäni. Tarkkailijamme
nousi, tiesin hänen nousevan samanaikai-
sesti tai korkeintaan muutamia sekunteja
myöhemmin, ja seurasi meitä. Huomiota
hän olisi herättänyt vain poissaolollaan.
Sanoin tämän seuralaiselleni ja hänen
naurunsa kaikui marmorisen laipion alla.
Hissipoika kumarsi niin kuin olisi opetellut
sitä liikettä koko ikänsä, ja vei korostetusti
sormensa painikkeelle näyttäessäni hänelle
kahta pystyssä pitämääni sormea. Toinen
kerros, huone se-ja-se. Seuralaisen horjui
siinä määrin että minun oli painettava häntä
koko painollani vasten hissin seinää jotta hän
ei olisi lyyhistynyt. Hissipoika käänsi katseen-
sa pois niin kuin hänelle epäilemättä oli ope-
tettu hissipoikakoulussa, tai missä hän sitten
olikaan ammattiinsa harjoittunut. Se vaatii
suurta taitoa tilassa, jonka seinistä kolme nel-
jännestä muodostuu peileistä tai peilin tavoin
heijastavista metallipinnoista. Sitten kuului
ääni, ikään kuin kaksi flyygelinkoskettimen
pehmeätä iskua, ja ovi avautui. Hissipoika
kumarsi ja minä nyökkäsin hänelle ja vedin
seuralaiseni perässäni. Pitkä käytävä,
vaaleanvihreä kokolattiamatto. Minä en
kykene tähän, seuralaiseni sanoi. Kävele
pitkin seiniä, sanoin hänelle, älä katso alas.
Huone se-ja-se, me olimme sen edessä.
Katsoin kummallekin puolelle, ei ketään.
Epäilemättä tarkkailijamme odotti, odotti
että saisi pistää päänsä esiin. Huoneen ovi
avautui raolleen ja astuimme sisään. Hän
istui teräksestä ja mustasta nahkasta oudosti
taivutetulla ja pingotetulla tuolilla. Hänen
yllään oli hyvin lyhyt mustaa silkkiä olevaa
mekko. Hänen taitavan plastiikkakirurgin
huolellisesti muovaamien neljän rintansa
puolipallot kohosivat ja laskivat hitaasti
tuon ikään kuin hänen ylleen valetun silkin
alla. Hän nousi ja käveli luokseni, ojensi
kätensä ja katsoi suoraan silmiini. Lontoo,
hän sanoi. Tiirikka. Se on nimi, jota käytän
näytellessäni ja sitä nimeä käytän nytkin.
Te olette lääkäri. Oletteko hoidellut ke-
tään viime aikoina? Hänen hymynsä paljasti
jokaisen virheettömän valkeista posliini-
hampaistaan. Jos ei häntä oteta lukuun,
hän sanoi ja nyökkäsi kohti seuralaistani,
joka oli nukahtanut toiselle samanlaiselle
tuolille. En tee sitä enää, sanoin hänelle.
Se on loppu. Harmi, hän sanoi. Minä olisin
voinut, ymmärrättehän, kun olin lapsi olin
toivottoman ihastunut perheemme lääkä-
riin. Mutta se ei, kuten varmasti ymmärrätte,
ole se mitä haluan teiltä pyytää. Hän istui
tuolilleen ja osoitti minulle paikan matolta
edessään. Istukaa, hän sanoi. Istukaa niin,
että laitatte jalkanne ristiin. Tein kuten hän
sanoi, ja hän sulki silmänsä noin kahdeksi-
kymmeneksi sekunniksi ja avasi ne sitten
apposen ammolleen. Tuijotin noita suuria
silmiä, joiden iirikset näyttivät liekehtivän
hentoa, vihertävää valoa. Tämä, hän sanoi
ja kaivoi käsilaukustaan kirjepaperin. Tämä
oli jätetty minulle. Tässä uhataan paitsi
minua niin myös perhettäni. Itse olen
valmis kuolemaan, mutta poikani... Hän puristi
huuliaan tiukasti yhteen ja puri hampaitaan.
Minun poikani... Minä haluan, että te pidätte
huolen siitä, että mitään ei tapahdu. Haluan,
että te valvotte hänen jokaista askeltaan ta-
lomme ulkopuolella. Haluan, että te otatte
selvää kaikesta siitä, mikä häntä tämän perus-
teella uhkaa. Hän heilutti paperia kädessään
niin kuin olisi vilvoittanut kasvojaan. Korvaan
toki kaikki kulunne, ja maksan teille hyvin ajas-
tanne, voitte olla siitä varma. Mistä olette kuul-
leet minusta, kysyin häneltä. En ole voinut vält-
tyä siltä, hän vastasi nopeasti. Kuin tyrkäten
shakkinappulan huolimattomasti juuri siihen
kohtaan, johon se kuuluikin. Oletetaan, että otan
tarjouksenne vastaan, sanoin hänelle. Ei, hän
sanoi. Emme oleta. Te otatte sen vastaan, ette
muutoin olisi siinä. Voitte kutsua sitä kohtaloksi,
tai sitten voitte kutsua sitä jumalaiseksi väliintu-
loksi. Hän hipaisi kaulaansa, ja sitten ylemmän
vasemmanpuoleisen rintansa huippua. Olen
nähnyt teidät pelaamassa, hän sanoi sitten. Tovin
kuluttua hän jatkoi: siellä ojentelette panoksianne
puuteroitujen rintojen yli kurkotellen. Kuvittelette,
että mikään maailmassa ei voisi koskettaa juuri
teitä. Se on harhaa. Se on suurin harha, johon
ihminen koskaan voi hukkua. Neljäsataa naulaa
kiillotettua marmoria, hän sanoi ja osoitti lattiaa.
Niin kiiltävää, että tuota lattiaa katsellen voisi
hyvin ehostautua. Niin kiiltävää, että toisinaan
tunnen putoavani siitä läpi. Ja te sanotte, että
ette halua minua. Ei. Haluatte, mutta ette voi.
Ei, ette halua, ettekä voi, ja sitten: äkkiä
kaikki onkin toisin. Ette kykene ajattelemaan
mitään muuta kuin, ja hän nosti kätensä ja
levitti sirot kämmenensä auki. Sitten hän nousi,
käveli seuralaiseni luo ja varsin ammattitaitoi-
sen näköisesti taputti ensin hänen poskeaan,
sitten levitti hänen toista silmäänsä auki ja kat-
soi sisään. Se ei kuulu minulle, hän sanoi. Mutta
voisitte pitää hänestä parempaa huolta. Se ei
kuulu minulle, minä sanoin. En ole mikään vel-
jeni vartija. Mutta olette lääkäri, hän sanoi.
Vaikka eihän se todella minuun liity. Varmasti
tiedätte mitä teette. Kaikilla rintamilla. Var-
masti olette perillä siitä, mihin kaikki johtaa.
Teidänlaisenne mies. Varmasti te ymmärrätte,
mitä kaikki on. Hän kaivoi käsilaukustaan esiin
kultaisen pillerirasian ja asetti yhden valkean
ja pyöreän pillerin kielensä alle. Varmasti te
olette perillä kaikesta, hän sanoi. Oletteko val-
mis siihen, että teidän täytyy kenties käyttää
väkivaltaa, hän kysyi sitten. Tai: oletteko valmis
siihen, että teidän täytyy kenties jonakin hetkenä
tulla väliin? Minä tiedän, että he ovat tosissaan.
Aistin sen. Hänen äänensä muuttui hiljaa kor-
keammaksi, kunnes se muistutti huilun ääntä.
Tiedän, että he haluavat minut. He sieppaavat
ensin poikani ja sitten saavat minut. He halua-
vat minut hajonneena, kuin marmoripatsaan,
joka sitten voidaan sulkea jonkin yksityisen
keräilijän kokoelmiin. Minulla on oikeus, hän
sanoi, kyyneliä poskillaan, minulla on oikeus
puolustaa itseäni. Ja teillä on velvollisuus tehdä
se.