tiistaina, syyskuuta 28

Ja kuitenkin, sinä hetkenä, olemme taas toisaalla.
Talossa jossakin Moskovan liepeillä, talossa, jonka
seinissä paperi repeilee ja jossa tuoksuu kipsipöly.
Tämä on tarkkailijamme talo. Kolmas kerros, asunto
neljä, jota tuttavallisesti on kutsuttu Haureiden
asunnoksi siitä lähtien, oikeastaan kukaan ei
tiedä mistä lähtien, niin vain on, ja sen vuoksi
tarkkailijammekin haluaa kutsua tuota asun-
toaan Haureiden asunnoksi, ja nyt hän istuu
keskellä tuota asuntoa, kultakoristeisia kalus-
teita, purppuraisia verhoja, hopeanvärisiä mitä
hyvänsä, samettisia verhoja, valohämyisiä tau-
luja, keskellä kaikkea tuota. Tarkkailijamme,
muuta ei voi sanoa. Hänen otsansa on rypyssä
ja hän tosiaan kiinnittää kaikki tarkkailuvoimansa
meihin, voisi sanoa, että hän yrittää pitää meidät
paikoillaan jotta näkisi mahdollisimman tarkasti.
Hänen katseensa on keräilijän katse, miljonää-
rin katse, joka oivaltaa että jossakin on olemassa
yksi ja ainutlaatuinen objekti, joka hänen on eh-
dottomasti saatava, ja hän lähtee metsästämään tuota
objektia, lento hopeanvärisellä Aeroflotin potkuri-
koneella kohti Kapkaupunkia, ja siellä, päästyään
perille ja kirjoittauduttuaan hotelliin ja pukeudut-
tuaan valitsemaansa pukuun, hän, sattuman oi-
kusta, tulee sekaantuneeksi väkivaltaisten mystik-
koasekauppiaiden välienselvittelyyn, napataan ja
piilotetaan huumattuna johonkin luolaan, tark-
kailijamme, muuta ei voi sanoa kuin että hän on
ehdottomasti meidän puolellamme, joskin meitä
vastaan, ja että hän ehdottomasti on hyvän puolel-
la, joskin myös pahan puolella, ja että hän ehdotto-
masti pitää meistä, pitää meistä liikkumattomina,
ja että hän asuu asunnossa, jota kutsutaan Haurei-
den asunnoksi tuntemattomasta syystä, ja että nyt
on täydenkuun aika, tunnetusti se aika, jolloin miehet
hukkuvat vodkapäissään kaikkiin jokiin ja puhuvat
sitä ennen kalojen kanssa, ja että viereisestä asunnosta
kuuluu vastenmielinen länsimainen renkutus, eräs
noista niin hyvin tunnetuista "uuden sukupolven
tunnuslauluista", joiden rytmissä voi kuulla vain
korkokenkien kopisevan ja suun jauhavan, ja joissa
ei ole enää mitään jäljellä hitchcockilaisesta hienos-
tuneisuudesta, eleganssista, ei edes siitä, vaikka sekin
on vain irvikuvaa eurooppalaisesta syvämietteisyydestä
ja sinertävästä hämärästä, ja vaikka sekin on vain idioot-
timaista toisintoa jostakin uralilaisesta varmuudesta,
ja vaikka sekin on vain hämärää vitsailua jostakin lappa-
laisesta juovuspäisyydestä, ja vaikka sekin on vain ker-
tomusta mongolien valaistuneisuudesta, ja vaikka sekin
on vain vittuilua kiinalaisten hengellisyydestä, ja vaikka
sekin on vain hyökkäys intialaisten läpäisevyyttä ja aja-
tustenlukutaitoa vastaan, ja vaikka sekin on vain is-
ku muslimien vetäytyvyyttä vastaan, ja vaikka sekin
on vain silmien kääntäminen, joka tapauksessa tässä
ei ole enää mitään jäljellä Hitchcockin typeryydestä
ja vastenmielisestä patetiasta, tässä on kysymys vain
siitä, että reitensä tiukasti pientä sokeripullaansa vasten
painava nuori neiti kuuntelee degeroitunutta musiikkia
ja tarkkailijamme joutuu hetkellisen raivon valtaan ja
iskee nyrkkinsä seinään, jonka kipsilevyyn tulee reikä,
ja kaikki on hiljaista, hetken kuluttua, ja tarkkailijamme
kuulee kuinka itsepäisen nuoret askeleet loittonevat,
loittonevat, mesilintu on poissa, poissa, ikuisesti poissa
ja hänen helvetillinen kakofoniansa, ja hänen esteettis-
seksuaaalinen manifestimaisuutensa, ja nyt tarkkailijam-
me joutuu vuodattamaan muutaman happaman kyynelen,
happaman siksi, että hän on juonut kefiiriä kaikkien Gurdji-
effin ohjeiden mukaan mutta ei silti tavoita sitä hyppäävää
vuohta, josta Gurdjieff niin antautuneesti puhuu teoksessaan,
eikä hän muista teoksen nimeä, ja kaataa itselleen toisella
puolella maata kasvatettua punaviiniä, jonka kitkeryys
saa hänet muistamaan, taas, viereisen asunnon neiti mesi-
linnun, ja hänen reitensä, ja tuon mesilinnun viheliäisen
viserryksen, joka saa aivolohkot resonoimaan toistensa
kanssa tavalla, joka on ehdottoman vääräoppinen, ehdotto-
man mahdoton tämänkaltaisessa poliittisessa tilanteessa,
ja ehdottoman tuhoisa, hänen kannaltaa, epäilemättä kaikkea
muuta tuon neiti sokeripullan kannalta, epäilemättä kaikkea
muuta hänen ja hänen kurjan ystäväjoukkonsa kannalta,
ja tarkkailijamme alistuu miettimään mesilinnun kohtaloa
jossakin metroaseman kulmilla, sitä kuinka hänen turvonneet
huulensa kohtaavat jonkun tummakulmaisen metallimiehen
karkeat ja silti silkkiset huulet, ja kuinka hänen käteensä
painetaan neilikka, eikä tarkkailijamme kestä noita ajatuksiaan
vaan kumoaa koko lasin yhdellä huikalla ja siirtyy juomaan
suoraan pullonsuusta. Tätä rauhaa kestää kymmenen
sekunnin ajan, ja sitten enemmän, Haureiden
asunto alkaa palata siksi hautakammioksi joka
se yleensäkin on, Haureiden asunto alkaa tosiaan
muistuttaa jonkin ylhäisöpojan mausoleumia,
jonka eteen kärsivä äiti päivästä toiseen kantaa
tuoreita kukkia kunnes kaikki peittyy, kunnes hän
ymmärtää, mikään muu ei voi tästä pelastaa kuin
seiväsmäinen kyrpä joka kirnuaa hänet suloiseksi
voiksi, ja ymmärtäessään tuon hänen poikansakin
saa rauhan, maailmassa ei ole mitään muuta, vaikka
hetken voisikin jotakin muuta kuvitella, ja tämä
kaikki valtaa tarkkailijamme aivopoimut kuin hyvin
levottomien sinisiipisten satojentuhansien perhosten
parvi, hän on tyhjentänyt kolme neljännestä puna-
viinistä eikä hän tunne vieläkään euforiaa, ainoastaan
ennakkoaavistuksen siitä noiden perhosten muodos-
sa, kuin miljonääri, joka odottaa voivansa koskettaa
ensimmäisen kerran tuota ainutkertaista esinettä,
tuota reliikkiä, tuota todella vaikuttavaa historiaa
mukanaan kantavaa ja elämää säteilevää olentoa,
joka haluaa hänen käsipuoleensa, haluaa tulla
katsotuksi, kosketetuksi, otetuksi, ja kuinka tuo
ennakkoeuforia on hänen mielessään vielä silloin-
kin kun hän kuulee jostakin alhaalta rynnäkköki-
väärin sarjan ja muistaa äitinsä hänelle laulaman
kehtolaulun, sen hunajamaisen tunteen, joka
hänen rintaansa muodostui tuolloin, sen tun-
teen täydellisestä rauhasta ja ykseydestä, ei minkään
välttämättömyydestä, vapaudesta olla, olla, olla.