Tuijotin hänen otsaansa, johon muodostui-
vat ensin horisontaaliset rypyt, sitten vertikaa-
liset rypyt ja viimein otsa silisi. Laskin katseeni
hänen silmiinsä. Vihertävä valo oli poissa. Nyt
silmät näyttivät hehkuvan hiukan purppurais-
ta valoa samaan tapaan kuin jokin kojelaudan
timantiksi muotoiltu hälytysvalo. Olin liian kiin-
nostunut hänestä voidakseni kysellä sen enempää.
Ikään kuin eristyneisyyden varjelemiseksi otin
tuon toimeksiannon vastaan ja annoin itseni
hänelle. Ja hänen päänsä yläpuolella puolestaan
oli se sädekehä, joka erottaa pyhimykset muista
pyhimyksistä. Sen väri. Ja puhuakseni totta:
minua viehätti se, että hän mainitsi pelaamisen.
Minä olin todella luovuttanut korttini, tai
antanut ne hänelle ja katsonut, kuinka ne hänen
käsissään sekoittuivat uudelleen. Tuon sekoituksen
halusin takaisin itselleni, hän kykeni saamaan
merkityt kortit järjestymään aina uudella tavalla.
Minä olin vain lääkäri, jonka toiseen käsivarteen
oli tatuoitu mustan maalattuhuulisen naisen
kuva. Se ei kuulunut hänelle, hän oli loppujen
lopuksi vain kalifornialainen valeprinsessa,
minä puolestani todella olin lääkäri. Oikeastaan
tämä oli jonkinlaista pimeyden avulla tapahtuvaa
materialisoitumista, lukemattoman barbaarilau-
man heräämisestä, sekasortoisesta nousemisesta.
Oikeus ei ollut hänen puolellaan, en tiennyt mitä
hänen puolellaan oli, jos hyvyys luetaan poissaole-
vaksi. Joka tapauksessa minä olin hänen puolellaan,
huolimatta hänen valheellisuudestaan, valeprin-
sessamaisuudestaan ja huolimatta siitä, että hän
kuvitteli olevansa jotakin muuta, ja vain sen vuok-
si, että häntä odotti musta Rolls-Royce, jonka
sisustus oli valkeata nahkaa. Minä maksan kai-
ken, hän sanoi, vielä vettä muistuttavin silmin.
Maksan kaiken, ja nämä sanat jäivät kaikumaan
hänen suunsa kammioon, ja ne sanat muuttuivat,
uusiutuivat, kaiken, kaiken, minä, minä, ja lopul-
ta ne olivat toisia sanoja, sellaista kieltä jota en
ymmärtänyt mutta jolle silti nyökkäsin hyvilläni.
Epäilemättä hän oli saanut minusta otteen samal-
la tavoin kuin hämähäkki saa otteen verkkoonsa
joutuneesta pienestä kimmeltäväsiipisestä kärpä-
sestä. Silmäni olivat monilinssiset, mutta hänessä
oli yksinkertaisesti liikaa. Neljä rintaa olivat vain
yksi esimerkki tuosta liiallisuudesta, jonka linssini
moninkertaistivat entisestään. Hän kääntyi pois,
näin, että hän epäröi. Jokin minussa, tai jokin
hänessä sai hänet epäröimään. Aivan kuin hän
olisi muistanut jotakin. Aivan kuin hän olisi
päättänyt, että hänen on sittenkin tehtävä toi-
sin. Aivan kuin hän olisi ymmärtänyt, mitä hänen
on tehtävä. Näin hänen epäröintinsä, se kasvoi
minussa ja mielessäni koetin taistella sitä vastaan.
Sitten hän kääntyi takaisin minuun, hymyili an-
teeksipyytävästi ja sanoi: jos todella haluatte
auttaa minua, jäätte tähän huoneeseen. Jääkää
luokseni, hän sanoi. Ei, unohtakaa, hän sanoi
sitten nopeasti. Unohtakaa kaikki. Minä en
ole oma itseni. Ei kai kukaan ole, sanoin. Ei
kai kukaan ole uhattuna oma itsensä. Teidän
tilanteessanne. Ei, ei, hän sanoi. Ei kai kukaan.
Hänen äänensä oli taas muuttunut. Nyt se oli
tasainen, liian tasainen ollakseen... Niin, ollak-
seen mitä? Katselin hänen sormiaan. Oikean
käden sormia. Ne eivät näyttäneet vapisevan.
Hänen kaulansa iho oli kuitenkin jännittynyt,
ja hänen asentonsa oli jännittynyt. Hän mutristi
huuliaan yhteen niin, että ne näyttivät muodostu-
van epävastinpareikseen. Symmetria katosi. Hän
otti käsilaukustaan nipun sadan dollarin seteleitä.
Tässä, hän sanoi. Ottakaa ne. Kuinka paljon siinä
on, kysyin. Ei, hän sanoi. Ottakaa ne. Hän työnsi
nippua minua kohti ja otin sen ja laitoin poveeni.
Hänessä oli jotakin, joka kiihotti minua. Hänessä
oli jotakin, joka sai minut puolelleen. Ja kau-
histutti minut samaan tapaan kuin rankkasade,
joka iskeytyy auton tuulilasiin ja kattoon silloin kun
ajetaan moottoritietä. Pimeässä. Ei, hän sanoi.
Ei, ei. Minun on pestävä kasvoni, hän sanoi ja ryntäsi
kylpyhuoneeseen. Kun hän palasi, hän näytti rauhoittu-
neelta. Te varmasti pidätte minua hulluna, hän sanoi.
En, vastasin. Ainakaan sen hullumpana kuin itseäni
tai ketä tahansa. Se ei ollut totta. Näin, lääkärinä näin
hyvin sen, että hänen tilansa ei ollut tasapainoinen.
Ajattelin kuitenkin, että siihen oli syynsä. Hän oli
selvittänyt osan niistä minulle. Hän ymmärsi, mitä
sanoin ja mitä tarkoitin. Hän nyökkäsi, ymmärrän,
hän sanoi. Ymmärrän sen paremmin kuin hyvin.
Ymmärrän sen hyvin, hän sanoi. Ystävättärenne,
hän sanoi sitten. Minä hoidan hänet, sanoin. Hänet
täytyy vain herättää. Ei, hän sanoi. Ei, odottakaa.
Ette saa lähteä. Annan teille mitä hyvänsä, annan...
Puristin häntä olkapäästä. Koetin olla niin rauhoit-
tava kuin kykenin. Madalsin ääneni pehmeäksi ja
sanoin hänelle: kaikki on hyvin. Te olette siinä ja
minä olen tässä. Hän katsoi minua ja painoi sitten
kasvot käsiinsä. Sanokaa, hän sanoi. Sanokaa minulle
miksi minä saan kärsiä tällaisesta? Sanokaa, miksi
minun täytyy kestää tämä. Ovelta kuului koputus.
Hän katsoi minua auki revähtänein silmin ja sit-
ten vilkaisi kylpyhuoneen ovea. Sitten hän hengitti
syvään ja käveli ovelle. Hänelle ojennettiin tarjotin.
Hän käveli takaisin ja asetti sen pöydälle. En ole
syönyt koko päivänä, hän sanoi. En kykene syömään
yksin, hän sanoi sitten. Olkaa siinä, älkää katsoko,
älkää sanoko mitään. Olkaa vain siinä. Tietysti voitte
katsoa, en minä tarkoittanut sitä. Hän nosti kanan-
koiven, tarkasteli sitä joka puolelta ja sitten puraisi
palasen. Sitten hän pyyhki huolellisesti huulensa ja
puraisi toisen palasen, jonka huuhtoi alas kivennäis-
vedellä. Hän söi puolet kanankoivesta ja asetti sen
varovasti takaisin lautaselle. Haluatteko nähdä tä-
män, hän kysyi ja heilutti kirjelappua. Hän asetti
sen pöydälle lautasen viereen. Katselin sitä, käsiala
koukeroinen, mahdoton sanoa, oliko se miehen vai
naisen. Jos minun olisi täytynyt veikata, olisin sa-
nonut sen olevan naisen kirjoittama. Onko teillä
aavistustakaan, kuka tämän takana on? Hän pudisti
päätään. Sitten hän painoi katseensa. Ei, hän sanoi.
En tiedä, en ole tehnyt kenellekään mitään pahaa.
Mutta on ihmisiä, joihin olen vaikuttanut. Ja heillä
on pakkomielteitä, tiedättehän. Tämä ei ole ensim-
mäinen kerta. Tiedättekö, millaista on herätä siihen,
että joku katsoo sinua ikkunasta? Tai millaista on
ottaa nautinnollinen suihku ja havahtua siihen, että
suihkuverhon takana on joku? Mutta sellaista ei ole
tapahtunut vuosikausiin. Miksi ette... Mutta lopetin
lauseeni kesken, koska ymmärsin, että en ollut tar-
peeksi hienotunteinen. Se oli herpaantuminen, her-
paantuminen, johon minulla ei olisi ollut varaa. Hän
avasi silmänsä aivan auki. Miksi en ole poikani luona,
hän sanoi. Aivan. Koska pelkään, olen magneetti, joka
vetää hulluja puoleensa. Tekisittekö itse niin, teki-
sittekö? Minne menen, minua seurataan. Turvamie-
het kyllä pitävät huolen siitä, että hänelle ei tapahdu
mitään. Minut he haluavat.