Tämä petollinen varmuus kasvaa hänessä niihin
mittoihin, että hän yrittää venyttää kaulaansa ja
niskaansa jotta ylettyisi puremaan poikki käsiään
yhdessä pitävät nahkahihnat, ei ylety, ja joutuu
hampaitaan purren tyytymään siihen, että yrittää
mahdollisimman voimallisesti nitkuttaa käsiään
ja jalkojaan irti noista siteistä, jotka jokaisena
hetkenä tuntuvat pureutuvan vain tiukemmin
ja tiukemmin hänen lihaansa. Viimein ovi avau-
tuu, notkeat kädet vapauttavat hänet siteistä ja
hän näkee vapauttajansa, korkeintaan 17-vuotiaan
nuorukaisen, jonka ihonväri on lähellä kuparia
tai pronssia, ilman happea, kirkkautta, ja hän
katsoo ymmällään kaikkea ympärillään, ja juo
nuorukaisen ojentamasta pullosta vettä, joka
hyvin nopeasti vaivuttaa hänet uneen, syvääkin
syvempään uneen. Hänet kannetaan pois,
Toyota-maasturin lavalle, peitetään pressulla
ja ajetaan noin viiden kilomterin päähän, toiseen
taloon, joka on hyvin toisenlainen kuin ensim-
mäinen, joka on muurien ympäröimä ja jonka
pihalla on tenniskenttä, joskin varsin huonosti
hoidettu, ja hänet kannetaan uuteen tilaan, hänen
elämänsä saa niin sanotusti uuden suunnan. Kun
hän herää, viisi miestä katsoo häntä eri puolilta
huonetta. Herra Margot, hänelle sanotaan. Hän
pudistaa päätään ja kuvittelee kaiken olevan jo-
takin harhaa. Hän ei saa sanaa suustaan, pyörittelee
vain kieltään, joka kirpoilee vasten kuivaa kitalakea
ja vasten tahmaisia hampaita. Oletteko ymmärtäneet
asemanne, häneltä kysytään. Hän vaipuu maahan,
menettää jälleen tajunsa, kenties verensokerin
äkillisen laskemisen vuoksi, ja nuorin miehistä
koettaa herättää häntä läpsimällä hänen poskiaan.
Ei, hän ei ole ymmärtänyt asemaansa, koska hänel-
lä ei ole tietoa siitä, mikä hänen asemansa voisi
olla: hän on tullut tänne etsimään jotakin, jota
on maailmassa vain yksi kappale, ja sen sijaan
hänestä itsestään on tullut tuo haluttu ainutlaa-
tuinen kappale, ja mystikkoasekauppiaat katso-
vat häntä niin kuin hän on sielunsa silmin katso-
nut tuota haluttua esinettä, ja he kuvittelevat
jotakin hänestä niin kuin hän on kuvitellut jo-
takin tuosta reliikistä. Tarkkailijamme puoles-
taan on siirtynyt sieniin: tarkemmin ottaen hän
on siirtynyt munakkaaseen, johon on paistettu
mustarouskuja, hän keskittyy tähän pieneen ate-
riaansa niin kuin pyhän miehen voi kuvitella kes-
kittyvän uskontekoonsa, ja se vaatii häneltä voimia,
sillä hän ei sanottavasti pidä mustarouskun mausta,
mutta hänelle on sanottu, että mustarousku tekee
hänestä henkisesti tasapainoisemman ja sen vuoksi
hän on päättänyt syödä joka päivä mustarouskuja
sekä aamiaiseksi että illalliseksi, että nuo sienet
ikään kuin kehystävät hänen unensa, sen ajan
jolloin silmät parantuvat, jolloin niiden naarmut
hitaasti ja varmasti korjataan. Taivaalle kasvoi
suurta sientä muistuttava pilvi, sen jalka oli pien-
ten toukkien, pienten pyörteiden peittämä ja
sen lakki oli mustanpunertava, se herätti huomioni
enkä voinut katsoa mitään muuta kuin sitä, ja vä-
lillä hänen ohjauspyörää puristavia käsiään. Hän
painoi vihreätä nappia, jossa oli tyylitelty kuva
kuomusta ja se nousi vinkuvan ja surisevan äänen
saattelemana ja kouristui yllemme niin kuin kuo-
levan käsi, ja minä tunsin voimakasta kauhua ja
pelkoa koko tästä niin sanotusta suunnitelmasta,
josta minulla ei tietysti ollut tietoakaan, me olimme
matkalla kohti Los Angelesia, mutta tällä hetkellä
ympärillämme oli vain punertavaa peltoa, valkeata
savea, maissia, hyönteisparvia, ja siellä täällä hahmoja,
jotkin pulleiden autojensa sisällä, jotkin tien laidassa
odottamassa jotakin tapahtuvaksi, ja huolimatta noista
ihmisistä tämä kaikki oli tyhjää, pellot olivat tyhjiä,
maissipellot olivat tyhjiä ja maissit olivat pelkkiä
kuoria, niiden saattoi kuulla rapisevan kuolleesti
meidän ilmavirrassamme. Taivaalle kasvanut sieni
ei osoittanut mitään pienenemisen merkkejä, pi-
kemminkin päinvastoin, se kasvoi entistä suuremmaksi
ja lopulta menetti sienimäisyytensä, tuuli alkoi vinkua
peileissä ja ikkunoissa ja korvissani ja hän väänsi la-
sinpyyhkimet päälle, mustat raajat, jotka viuhtoivat
edestakaisin ja viskoivat vettä puolelta toiselle, enkä
voinut kiinnittää katsettani noihin pyyhkimiin koska
tulin siitä välittömästi entistä huonovointisemmaksi ja
sen vuoksi katselinkin hänen kasvojaan, hänen hymyyn
jäykistyneitä kasvojaan. Olinko minä saalis, ja jos olin
saalis, oliko hän saalistaja, ja jos hän oli saalistaja, miksi
minä olin niin hyvä saalis, ja jos olin hyvä saalis, oliko
hän hyvä saalistaja, ja jos hän oli hyvä saalistaja, olinko
minä ollut hyvin pakeneva saalis, ja jos olin ollut hyvin
pakeneva saalis, oliko onni ollut hänen puolellaan, saa-
listajan puolella, ja jos onni oli hänen puolellaan, oliko
epäonni ollut minun puolellani, ja jos epäonni oli
ollut minun puolellani oliko onni ollut olematta
hänen puolellaan aivan kuin epäonnikin, ja joka
tapauksessa me olimme keskellä myrskyä ja sadetta,
salamat valaisivat hänen kasvonsa, ja sitten kaikki
alkoi hitaasti valjeta, kaikki alkoi palautua entiselleen,
sienipilvi oli poissa ja sen tilalla oli hennonsininen
läikkä alkuperäistä taivasta, jotakin, johon kiinalaiset
posliinimaalarit olivat kuluttaneet satoja työtunteja,
ensinnäkin miettiäkseen sopivan sävyn, ajatellakseen
tuon sävyn vaikutuksia ja merkitystä, tehdäkseen ko-
keita valolla, eri aineilla, eri sivellinmateriaaleilla, eri
vuorokaudenaikoina, ja lopulta päätyneet tähän, kaista-
leeseen hohtavansinistä, kolmionmuotoon, meille
merkittävään, pieneen kolmioon, jonka keskellä oli
aavistus valkoista, oikeastaan vain pisteenmuotoinen
tunne valkeudesta, ja sitä kautta siitä, että mikään ei
ole vain sitä, ja tuolloin tulin ajatelleeksi jälleen tark-
kailijaamme, hänen loputonta pyrkimystään pelkistää
meidät vain siksi, vain noiksi olennoiksi, jotka hän
ehkä näki ruudulla, tai näytöllä, tai paperilla, tai muis-
tikirjassaan, ja joita hän tarkasteli ja joiden liikkeitä koetti
ymmärtää, koetti ymmärtää miksi auto oli juuri valkoi-
nen, miksi sen sylinteritilavuus oli noin 5700 kuutiosenttiä,
miksi se oli avoauto, miksi sen sisustus oli pääosin valkoinen,
miksi, miksi, miksi, ja ymmärsin sinä hetkenä sen, mikä
minun olisi pitänyt ymmärtää jo paljon aikaisemmin, hän
ei todella ollut tästä maailmasta, tarkastelijamme ei ollut
ihminen vaan jotakin muuta, hän oli tullut tänne muualta,
hänellä ei ollut sidoksia, ei ainakaan sellaisia kuin olin kuvi-
tellut, minkään maan tiedustelupalveluun tai keskeisiin mui-
hin tiedusteluelimiin, hänellä ei ollut ylipäänsä minkäänlai-
sia poliittisia suhteita, ei sellaisia, joista minä olisin voinut
ymmärtää mitään, hänellä ei ylipäänsä ollut sellaisia pyrki-
myksiä, jotka olisivat olleet minulle ymmärrettäviä. Sama-
na hetkenä ymmärsin senkin, miksi hänen farkkunsa olivat
nimenomaan bootcut-mallia, tietysti sen vuoksi, että se
vetosi minuun, se ei ollut vihje vaan jonkinlainen myönny-
tys, jonkilainen anteeksiannon ele, tai anteeksipyynnön ele,
tulin ajatelleeksi, kenties juuri sitä. Nämä ajatukseni keskey-
tyivät ääneen, joka muistutti hopeanvärisen lentokoneen
lentelyä kaukana peltojen yläpuolella. Sen perässä levisi valkea
vana, joka epäilemättä oli hyönteismyrkkyä, tai jotakin kas-
vintuholaismyrkkyä joka tapauksessa, ja se oli hänen äänen-
sä, mikä yllätti minut, sillä kuvittelin hänet toisenlaiseksi
ihmiseksi, enemmän minunkaltaisekseni.