Suuteleminen on tosiasiallisesti näiden kultavarantojen etsimistä.

Vain suussa voi olla kultaa.

Siirrän kaiken energian äänentuotantoelimistöstäni kirjoituselimistöni käyttöön. Kieleni saa nyt tehdä mitä se ikinä haluaa, juoskoon kaduilla, osoittakoon mieltään kunhan sanat eivät vain tule ulos minun suustani. Kurkunpääni ja äänijänteeni saavat säveltää mitä haluavat, kunhan eivät häiritse enää minua.

Lapsille tulisi antaa aseita ja heidät pitäisi
usuttaa taistelemaan toisiaan vastaan.
He tarvitsevat vain hiukan ohjausta, pienen
tuuppauksen oikeaan suuntaan. He ovat
versoja, joita täytyy hiukan valaista oikealla
valolla

Henkilääkärini sanoo, että totuus parantaa. Hämärän laskeuduttua hän sanoo, että totuus tekee sairaaksi. Joinakin päivinä hän sanoo, että toto parantaa. Toisina päivinä hän sanoo, että tutu parantaa. Joskus hän sanoo, että toti parantaa. Toisinaan hän sanoo, että Tito parantaa.

Olen toki ajatellut muuttamista pois tästä jumalanhylkäämästä maasta. Olen toki miettinyt sitä onnea, mikä muualla voisi osakseni koitua. Mutta sitten mieleeni tulevat henkilääkärini juonteiset kasvot.

Olen toki miettinyt vetäytymistä jonnekin, kaiken unohtamista. Mutta sitten mieleeni tulevat henkilääkärini kasvot, hänen juonteiset kasvonsa.

Elämäni koostuu näistä asioista: kuoleman odottaminen ja henkilääkärini kuoleman odottaminen.

Henkilääkärini typeryys yllättää minut kerta toisensa jälkeen ja sen vuoksi kestän häntä.

Henkilääkärini puheet kulkevat aina samoja ratoja: porvarius, metsästysmaja, kuolema, uusi elämä, uusi porvarius, uusi metsästysmaja.

Voin puhua vapaasti vain silloin, kun kukaan ei ole kuuntelemassa. Minun täytyy silloin olla itsekin kuuntelematta itseäni. Minun täytyy ikään kuin asettaa korvani pinnalle ja puhua veden alle. Jos kuuntelisin itseäni, häikäistyisin ja vaikenisin. Alkaisin pelätä itseäni. Koettaisin kietoa takin tiukemmin ympärilleni. En enää ymmärtäisi, miksi käteni ojentuu, miksi se tarttuu teekuppiin ja miksi silmäni osoittavat sinne minne osoittavat. Pelästyksen jälkeen huumaantuisin itsestäni. Ottaisin teennäisen asennon, vetäisin ilmaa keuhkoihini ja tepastelisin ympäri huonetta. Silmissäni olisi kirkas ja hiukan hohtava kalvo. Niin jatkaisin läpi yön ja auringon jo noustessa kaatuisin sängylleni ja nukahtaisin heti.

Mustunut peili. Nainen.
Kuumuus. Puhkottu. Kuin
jalkapallo. Tyhjennyt. Kuin
rengas. Tai kuin vatsa. Ja minä,
keskellä, metsä, säteilevä, ei
kylmä, putoava. Tammenterhot,
tai pisarat, tai lehdet. Kuinka
monta haavoittunutta eläintä
metsä voi sulkea syliinsä, tai
kuinka monta se voi kietoa
huntuihin.

"Mm, OK", hän sanoi. Hän hieroi käsiään yhteen niin kuin ne olisivat olleet kaksi käärmettä, jotka vuoroin rakastavat toisiaan, vuoroin vihaavat toisiaan. "Mm", hän sanoi. Hän nosti toisen peukalonsa ylös. "Ajaa", hän sanoi. "Ajokoira", hän sanoi. Hän hieroi käsiään yhteen ja puri oikeaa etusormeaan. "Ajokoira, joka on huumattu", hän sanoi. "Tai johon on piikitetty adrenaliinia", hän sanoi. Hän puri etusormeaan ja sitten katsoi sen päätä, joka oli kostea syljestä. "Ajokoira", hän sanoi. "Mm", hän sanoi. "Olut tuoksuu lempeältä", hän sanoi. "Se tuoksuu pehmeältä, kitkerältä ja lämpimältä", hän sanoi. "Libya", hän sanoi.

Maalaus + arkkitehtuuri + musiikki. Näinkö?

Vuohet, ja niiden äänet, pimeässä, ja niiden katse, pimeässä, joka ensin kertoo ja sitten jättää kertomatta, niiden katse, pimeässä, joka ensin sanoo ja sitten sanoo toisin, kuin ihmisten, vuohi-ihmisten, tai ihmisvuohten, niiden, joiden näkee kopistelevan kaduilla ja astuvan välistä sisälle jonnekin, niiden joiden näkee kävelevän kaduilla samaan tapaan kuin ihmistenkin, ja jotka eivät tuoksu miltään muulta kuin korkeintaan synteettiseltä hajusteelta, ja jotka tekevät kaiken vailla erehtymisen mahdollisuutta, jotka eivät voi erehtyä kuten eivät vuorilla elävät vuohetkaan voi erehtyä astumaan jyrkänteeltä alas, vuohi-ihmiset ja heidän äänensä, pimeässä, ja heidän katseensa, pimeässä, joka on heidän katseensa valossa, kun he katselevan neilikoita, jotka on laitettu keskelle pöytää, kimpuksi, mutta joilla ei ole maljakkoa, jotka on leikattu irti ja asetettu kauniiksi kokoomaksi, jotka on tuotu tänne toisaalta, ja noita neilikoita he katselevat, ja ajattelevat elämää, monopolia, sitä että ajatuksia ei voi ostaa mutta ajattelijoita voi.

Kuolema jaetaan tasaisesti
jokaiselle päivälle ja jokaiselle
pöydälle, ja vahvistava kuolema
on kuin nylonrihman kiertämistä
nylonrihman ympärille.

Jokaiselle päivälle tulee annos
myös elämästä, valvontatoimistosta
noudettava annos, joka syödään hartaasti
ja keskittyen johonkin muuhun.

Jotakin on tapahduttava. Esimerkiksi
valo. Valon on muututtava. Samaan
tapaan kuin se muuttuu auringon
laskiessa. Tai pianisti. Hänen on
soitettava täsmällisesti. Hänen on
soitettava täsmällisesti ja tässä
valossa, joka on muuttunut. Sitten
hänen on lopetettava. Sitten on
käynnistettävä moottorit. Moottori
on ihanne, johon kaikkien tulisi
pyrkiä. Moottori on idea, moottori
on kaunein asia maailmassa. Moottori
on valo, joka säteilee kaikkialle.

Asioiden päälaelleen kääntämisestä
maksaa hinnan. Hinta on epätoivo,
joka työnnetään toisille. Onnettomat
kääntävät kaiken päälaelleen. Niin
he hetkeksi pääsevät peilien ja varjojen
taakse. Mutta seuraava päivä koittaa.
Sinä päivänä he antavat ymmärryksen,
niin kuin ovat antaneet epätoivon
aikaisemmin. Sinä päivänä he hallusinoivat
sen, mikä heiltä puuttuu eivätkä pysty
nukkumaan.

EASY RIDER
On hankittava monopoli tähän maisemaan.
Ja jokaiseen ihmiseen, joka sitä katsoo.

Jäljitellä voi niin monella tavalla. Väärentää voi niin monella tavalla.

Hän seisoi leipien edessä vilkuillen ensiksi vasemmalle, sitten oikealle, etsien jotakin, jonka hän oli nähnyt, joskus, tai jotakin, joka hyppäisi hänen käteensä. Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut, ja hän jatkoi katsomistaan, mutta hänen ilmeensä muuttui tyhjäksi, hänen kasvoistaan liukeni kaikki ja sinä hetkenä katsoin hetken hänen kasvojaan ja silmiään, ne olivat mantelinpuolikkaan muotoiset kasvot, ja silmät taas olivat kaksi tuohon mantelinpuolikkaaseen eksynyttä loiseläjää tai tunkeilijaa. Jatkoin katsomistani enkä kääntänyt katsettani, vaikka henkeni sanoi minulle, että se olisi viisainta. Sitten minä jouduin hänen sisälleen, tai oikeammin sanottuna hän kasvoi ympärilleni, ensin hänen liepeensä, sitten hänen lihansa kasvoi umpeen koko tavaratalon ruokaosaston, kuulin korvissani hänen taajan, lopussa korkealle kohoavan hengityksensä, näin hänen elimensä, näin hänen lihansa, joka kiertyi puristamaan minua rinnan kohdalta, ja kaiken yläpuolella hänen silmänsä, nuo kaksi epäpyhää, päätöntä olentoa. Muualta kuin kasvoistaan hän oli ajalleen tavanomainen lintu, koristautunut tiettyihin merkkeihin, joihin ihmiset koristautuvat silloin kun eivät tiedä, mitä muuta voisivat tehdä. Hänen takkinsa olisi yhtä hyvin voinut sanoa olevansa valkoinen, valkoinen, valkoinen, ja hänen kädessään riiputtamansa aurinkolasit olisivat voineet sanoa olevansa juovikkaat, juovikkaat, juovikkaat. Mutta hänen epäpyhissä silmissään oli jotakin, joka piteli minua hetken paikoillaan. Ne eivät edes katsoneet minuun, ja silti näin niiden vasemmalle ja oikealle tempoilevan tyhjyyden, ja äänen, joka tyhjyydessä kuului, ja tunsin hänen kohoilevan rintansa korkealla ylläni, hänen kiivaan hengityksensä ja hänen ruumiinsa virran. Sitten kaikki tyhjeni, hänen äänensä glissando lopetti kaiken, hän teki valintansa, myyjätär sujatti leivän paperipussiin ja ojensi hänelle ja hänen silmänsä jatkoivat tempoiluaan, mutta nyt hän veti verhon noiden päättömien olentojen eteen ja kätki ne itseltäänkin.

Voin kesäisin antaa pullean hevospaarman asettua reidelleni tai käsivarrelleni, sulautua minuun, tulla yhdeksi minun kanssani mutta vain tietyksi hetkeksi, voin kestää kivun, joka ensin on polttavaa ja muuttuu sitten vain tylsäksi, kestettäväksi kivuksi, voin antaa osan vertani tarkoitukseen, jonka katson merkitykselliseksi, mutta en voi antaa itsestäni tippaakaan ihmisväärentäjille, joiden ainoana tarkoituksena on saada minusta todiste minua itseäni vastaan, väärentäjille, jotka kieltävät ensin itsensä, sitten vajoavat tyhjyyteen ja tuon tyhjän valmistautumiskauden jälkeen kehittelevät mahdollisimman kovaa peitekudosta todelliselle irvokkaalle tarkoitukselleen. Paarma imee vain niin paljon kuin sen pieneen auringossa spektrin kaikin värein kiiltelevään kehikkovatsaan mahtuu, mutta ihmisväärentäjät ovat rikkoneet omat mittarinsa ja kykenevät sen vuoksi paisumaan valtaviksi. Mutta mieltäni lämmittää se, että lopulta heistä ei kuitenkaan ole jäljellä muuta kuin tuskin havaittavia tahroja nurkissa.

Ihmisten väärentäjät.

Tavatessani naisen annan katseeni ja ruumiini vaivihkaa tarkistaa, onko hänen hahmonsa kuin lapsuuteni käärmejumalalla. Toisin sanoen: iskeytyykö hän minuun riittävällä voimalla, onko hänessä tarpeeksi herättämään minut keskellä yötä, mielessäni vain tuon käärmejumalattaren paljaina loistavat valkeat rinnat, hänen käsissään kaarelle jännittyneet käärmeet, ja hänen silmänsä, jotka porautuvat minuun, etsivät tiensä minuun eivätkä suinkaan silmieni kautta vaan lihani kautta. Minä en voi elää muiden kuin käärmejumalattarien kanssa, en voi antaa itsestäni pientä palaa koristellulla posliinilautasella kuin pienelle somalle ja häntäänsä vispaavalle koiralle, minun täytyy kokonaan antautua noille hehkuvina minua näivertäville silmille, unohtaa silloin kaikki muu ja tietää, että mitään muuta ei ole.

Hansikkaan pujottaminen käteensä on kätensä antamista hansikkaalle, tuolle viisiulottuvaiselle olennolle, joka kiertää itsensä käden ympärille ja tekee siitä omansa. Kun kädessäni on hansikas, ei käsi enää ole minun. Se voisi olla kenen tahansa, kenen tahansa kädeksi sommiteltu kokoelma kudoksia, hermoja, luita ja verisuonia, jänteiden sitkaita rihmoja ja lihasten itseensäkäpertynyttä voimantuntoa. Kun kädessäni on hansikas, on käteni suojattu, yksi kaikista maailman hansikkain peitetyistä käsistä, ei mikään, mitä vastaan voisi taistella sen enempää kuin voi taistella muiden fantasioita vastaan. Kun kädessäni on hansikas, voin unohtaa kädelleni tunnusomaiset piirteet, arven, joka minulla on peukaloni syrjässä ja joka on kuin vaalea, trooppinen saari punertavan meren keskellä, voin unohtaa ranteeni sinertävinä hohtavat verisuonet, joita aina aamulla katson herättyäni, haluan silloin varmistua, että ne ovat vielä siinä. Hansikas nielee käteni, suipistuu sen ympärille, ei puristaen eikä antaen tilaa yhtään enempää kuin on tarpeen. Hansikas on tae siitä, että sormistani ei jää kiusallisia jälkiä, hansikas on tae siitä, että kukaan ei pääse pistämään katseellaan minua käteen.

Eläkeläisten seurassa tuntee olevansa eksoottisten koirien seurassa. Koirilla on kuonokopat, heidän kuorensa näyttää olevan sopimaton tähän ilmanalaan. He värisevät tai sitten ovat jähmettyneet paikalleen kuin kipsikuvat, jotka vain hiljaa värähtelevät kaukaisista aalloista. Heidän fantasiansa ja muistonsa kahisevat samalla tavoin kuin heidän vanhoista kankaista valmistetut vaatteensakin. Heidän silmänsä ovat sumentuneet eikä niillä enää näe kovin hyvin, ei sen enempää ulos kuin sisäänkään. Mutta heidän tuntoaistimensa, karvat, ovat edelleen herkät. He ovat kranaatteja, joista vielä voi saada jotakin irti kunhan vain tietää mitä tekee.

Elää niin kuin nauttisi perheestään - elää perhe-elämää - nauttia perheestään - nauttia perheauvosta - kokea auvoinen perhe-elämä - elää perheauvossa - kokea perheen auvoisuus - elää tasapainoista perhe-elämää - elää onnellista perhe-elämää - nauttia täydesti perheonnesta - tuntea perheonni - elää perheen suojassa - tuntea täydesti perheonni - tuntea kristallinkirkas perheonni - elää kristallisessa perheidyllissä - tuntea kristallinen perheauvo - nauttia kristallisesta perheidyllistä - elää huumaavaa perhetäyteyttä - tuntea sulokas perhe-euforia - kokea täydellinen perhekokemus - tuntea olevansa perheen suojassa - tuntea salainen perhetäyteys - tuntea salainen perheauvo - tuntea kaikenkirkastava perhetäyteys - elää rikkumattomassa perheauvossa - elää kaikkiaallisessa perheauvossa - tuntea täydellinen perhenautinto - tuntea absoluuttinen perheauvo - tuntea perheauvon syvin olemus - tuntea perheauvon ylimaallinen hekuma - tuntea perheauvon absoluuttinen nollapiste

Kun vain saankin kynän käteeni valtaa raivotauti minut. Ehkä on väärin kutsua sitä raivotaudiksi: enemmän se muistuttaa lumimyrskyä pääni sisällä. Hampaani kalisevat yhteen, mutta kuitenkin tunnen jokaisen jäseneni hehkuvan oman pätsinsä voimasta, ja tunnen halua purra, purra mitä tahansa, yleensä puren omaa kättäni koska sillä tavoin saan vastauksen heti.

Ensimmäiset askeleet kohti hyönteisyyttäni olen jo tehnyt. Olen hyönteinen, mutta vain pieniä, hyvin pieniä ajanjaksoja kerrallaan, yhden siivenräpäyksen verran. Yhden siivenräpäyksen ajan voin tuntea kelluvani ilmassa, voin tuntea aistivani kuin hyönteinen ja voin ajatella tämän: haluan laskeutua tuolle rinnalle aivan kuin vuoren rinteelle, haluan imeä pienen siitä tihkuneen pisaran.

Minä luulen, että pelkäämme liikaa, pelkäämme ja miksi emme pelkäisi, ovathan kaiverruksin koristellut tuolit niin kauniita, ovathan intarsioin koristellut pöydät niin suloisia, että ne käyvät sieluun, että ne ikään kuin puhuvat meille, kuiskivat meille kun nukahdamme ja huokailevat kun heräämme, ja ovathan hellät ja varmat kädet joskus tehneet nuo tuolit ja pöydät, eikö niissä olekin tiivistyneenä kaikki se vaiva, joka niihin on käytetty, niin, miksi emme pelkäisi niistä luopumista, miksi emme pelkäisi sitä, että emme enää koskaan saa tuntea niiden pehmeätä ja hien ja eritteiden kyllästämää pintaa sormissamme, että emme koskaan enää saisi nukkua niiden kanssa samassa huoneessa, niiden ilmaan levittämässä tuoksussa, niistä huokuvassa mielen sumentavassa tuoksussa.

Täytyy erottaa toisistaan kuolleet elävät ja elävät elävät.

Sielu tarvitsee kerettiläisiä.

Tietysti, tietysti niin käy: tulevaisuudessa paratiisista puhuminen samoin kuin sen ajatteleminenkin on kiellettyä.

Kuun ruumismainen julmuus.

Kaikki jumalanhylkäämät paikat kootaan yhteen. Samoin kootaan kaikki jumalanhylkäämät ihmiset yhteen.

Kasvot eivät saa herättää huomiota, niiden täytyy upota maailmaan. Ne eivät saa muuttua missään elämän vaiheessa, niiden täytyy olla avaruudeltaan säännellyt, ei liiallisia väritiivistymiä, ei liiallisia muutoksia kylmässä tai lämpimässä.

Henkilääkärini tapauksessa merkittävää on ainoastaan se, mitä hänen takkinsa sisäpuolella on. Kaikki ulkopuolelle jäävä on merkityksetöntä. Mutta tiedän, että takkinsa sisäpuolella hänellä on säteilymittari ja pistooli.

Intän tahallani ja kysyn uudelleen, miksi hänen vyöllään on koristeltu, mahdollisesti turkkilainen tikari, hänen mennessään tapaamaan aivokirurgi Hernesalmea. Hyvä on, henkilääkärini sanoo, hyvä on, ja irrottaa vyöltään tikarin, paiskaa sen pöydälle ja lähtee huoneesta paiskaten oven kiinni.

Menen tapaamaan maailmankuulua aivokirurgi Hernesalmea, henkilääkärini sanoo. Miksi sinulla on tuo tikari vyölläsi, minä kysyn. Se ei liity mitenkään minuun eikä Hernesalmeen, henkilääkärini sanoo suivaantuneena.

Henkilääkärini säälii ihmisiä.

Henkilääkärini on pääoma, jota minulla ei ole mahdollisuutta saada tuottavaksi, mutta joka on sidottu minuun ikuisiksi ajoiksi. Ikuisiksi ajoiksi kuin maatila, joka hitaasti rapistuu, mutta ei kuitenkaan katoa, ei koskaan katoa, lyyhistyy maahan mutta silti näyttää perustuksensa, jotka mielessäni ovat aurinkoa tavoittavat valtavat kivipaadet.

Henkilääkärini jättää minut vain tietyissä tilanteissa. Silloin kun unohdan hänet tyystin. Silloin hän katoaa, häviää ilmaan, liukenee. Ja palaa jälleen sinä hetkenä kun ajatukseni tavoittavat häntä, palaa kädet tunnusomaisesti heiluen, silmissään avoin, kysyvä katse, otsa kutsuvilla rypyillä.

Yleensä en näe henkilääkäriäni. Ollessani kotona hän on näkymätön. Riisuessani takkini hän saattaa piileskellä sen taitteissa tai sen sisällä, hän on saattanut purra tiensä läpi kankaiden.

Todelliset asiat ovat inhottavia.

Mennessäni henkilääkärini luo kuuluu kaikkialta ympäriltäni kiirivä ääni, kuin olisin keskellä aivan vedenrajassa olevaa merenlahden siltaa, ja kuin etäämpänä ajavien autojen ääni muuntuisi veden ylittäessään ja lahdelmassa kaikuessaan korkeana soivaksi ja huojuvaksi ääneksi.

Hy-vyys, sanoo henkiääkärini, mitä on hy-vyys, eikä hän koskaan pääse tuota tyhjyyden katkaisemaa sanaa pidemmälle.

Henkilääkärini on ihminen, joka kykenee uskomaan kaiken.