Hän seisoi leipien edessä vilkuillen ensiksi vasemmalle, sitten oikealle, etsien jotakin, jonka hän oli nähnyt, joskus, tai jotakin, joka hyppäisi hänen käteensä. Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut, ja hän jatkoi katsomistaan, mutta hänen ilmeensä muuttui tyhjäksi, hänen kasvoistaan liukeni kaikki ja sinä hetkenä katsoin hetken hänen kasvojaan ja silmiään, ne olivat mantelinpuolikkaan muotoiset kasvot, ja silmät taas olivat kaksi tuohon mantelinpuolikkaaseen eksynyttä loiseläjää tai tunkeilijaa. Jatkoin katsomistani enkä kääntänyt katsettani, vaikka henkeni sanoi minulle, että se olisi viisainta. Sitten minä jouduin hänen sisälleen, tai oikeammin sanottuna hän kasvoi ympärilleni, ensin hänen liepeensä, sitten hänen lihansa kasvoi umpeen koko tavaratalon ruokaosaston, kuulin korvissani hänen taajan, lopussa korkealle kohoavan hengityksensä, näin hänen elimensä, näin hänen lihansa, joka kiertyi puristamaan minua rinnan kohdalta, ja kaiken yläpuolella hänen silmänsä, nuo kaksi epäpyhää, päätöntä olentoa. Muualta kuin kasvoistaan hän oli ajalleen tavanomainen lintu, koristautunut tiettyihin merkkeihin, joihin ihmiset koristautuvat silloin kun eivät tiedä, mitä muuta voisivat tehdä. Hänen takkinsa olisi yhtä hyvin voinut sanoa olevansa valkoinen, valkoinen, valkoinen, ja hänen kädessään riiputtamansa aurinkolasit olisivat voineet sanoa olevansa juovikkaat, juovikkaat, juovikkaat. Mutta hänen epäpyhissä silmissään oli jotakin, joka piteli minua hetken paikoillaan. Ne eivät edes katsoneet minuun, ja silti näin niiden vasemmalle ja oikealle tempoilevan tyhjyyden, ja äänen, joka tyhjyydessä kuului, ja tunsin hänen kohoilevan rintansa korkealla ylläni, hänen kiivaan hengityksensä ja hänen ruumiinsa virran. Sitten kaikki tyhjeni, hänen äänensä glissando lopetti kaiken, hän teki valintansa, myyjätär sujatti leivän paperipussiin ja ojensi hänelle ja hänen silmänsä jatkoivat tempoiluaan, mutta nyt hän veti verhon noiden päättömien olentojen eteen ja kätki ne itseltäänkin.