Voin kesäisin antaa pullean hevospaarman asettua reidelleni tai käsivarrelleni, sulautua minuun, tulla yhdeksi minun kanssani mutta vain tietyksi hetkeksi, voin kestää kivun, joka ensin on polttavaa ja muuttuu sitten vain tylsäksi, kestettäväksi kivuksi, voin antaa osan vertani tarkoitukseen, jonka katson merkitykselliseksi, mutta en voi antaa itsestäni tippaakaan ihmisväärentäjille, joiden ainoana tarkoituksena on saada minusta todiste minua itseäni vastaan, väärentäjille, jotka kieltävät ensin itsensä, sitten vajoavat tyhjyyteen ja tuon tyhjän valmistautumiskauden jälkeen kehittelevät mahdollisimman kovaa peitekudosta todelliselle irvokkaalle tarkoitukselleen. Paarma imee vain niin paljon kuin sen pieneen auringossa spektrin kaikin värein kiiltelevään kehikkovatsaan mahtuu, mutta ihmisväärentäjät ovat rikkoneet omat mittarinsa ja kykenevät sen vuoksi paisumaan valtaviksi. Mutta mieltäni lämmittää se, että lopulta heistä ei kuitenkaan ole jäljellä muuta kuin tuskin havaittavia tahroja nurkissa.