perjantaina, toukokuuta 7

Hansikkaan pujottaminen käteensä on kätensä antamista hansikkaalle, tuolle viisiulottuvaiselle olennolle, joka kiertää itsensä käden ympärille ja tekee siitä omansa. Kun kädessäni on hansikas, ei käsi enää ole minun. Se voisi olla kenen tahansa, kenen tahansa kädeksi sommiteltu kokoelma kudoksia, hermoja, luita ja verisuonia, jänteiden sitkaita rihmoja ja lihasten itseensäkäpertynyttä voimantuntoa. Kun kädessäni on hansikas, on käteni suojattu, yksi kaikista maailman hansikkain peitetyistä käsistä, ei mikään, mitä vastaan voisi taistella sen enempää kuin voi taistella muiden fantasioita vastaan. Kun kädessäni on hansikas, voin unohtaa kädelleni tunnusomaiset piirteet, arven, joka minulla on peukaloni syrjässä ja joka on kuin vaalea, trooppinen saari punertavan meren keskellä, voin unohtaa ranteeni sinertävinä hohtavat verisuonet, joita aina aamulla katson herättyäni, haluan silloin varmistua, että ne ovat vielä siinä. Hansikas nielee käteni, suipistuu sen ympärille, ei puristaen eikä antaen tilaa yhtään enempää kuin on tarpeen. Hansikas on tae siitä, että sormistani ei jää kiusallisia jälkiä, hansikas on tae siitä, että kukaan ei pääse pistämään katseellaan minua käteen.