Haavat olivat korkeita, niiden takana oli mutkitteleva kiviaita, ties miksi tehty keskelle kuusia, kasattu suurista kivistä, jotka epäilemättä oli vivuttu ylös pellosta, ymmärretty että ne kuuluvat tuohon, että niiden takana on metsä ja niiden edessä haavat, silloin vasta nuoret

Hän ei huoli vaihtaa mielipidettään. Kohmeinen kärpänen ikkunalaudalla etsiintyy siihen, missä aurinko osuu sen siipiin. Sitten se kellahtaa kumoon, näyttää elottomalta. Siitä hän käänsi katseensa pois, ei jaksanut nähdä, ei sietänyt nähdä

Sen lävitse on mahdotonta tunkeutua kävellen. Olenkin aina ajatellut että maalaukset ovat sellaisia, joiden lävitse on mahdotonta kulkea. Herra varjelkoon kuitenkin aina elämästä ohi oman aikansa ja ohi itsensä.

Kahdeksanvuotisen työni hedelmä oli siinä. Asetin sen hiljaa arinalle, tiesin hallitsevani asian kulun siitä hetkestä lähtien kun liekki valaisee huoneen. Vilu puistatti minua mutta ravistelemalla itseäni toisensuuntaisesti loppui puistatus. Kivipermanto oli kylmä, alhaalla rapistelivat hiiret, mustan pöydän yläpuolella riippui punotussa silkkiliinassa koristeellinen pronssipallo.

Kuuului pesuveden loisketta. Joku oli – vai oliko – no, öljylampun liekki oli suurentunut, varjot heiluivat seinälle ripustetulla ryijyllä. Ryijylläkö? Oliko tämä se – puristeliko hän olkapäitänsä saunassa, ehkä vilkuili silmäkulmistaan ikkunaa, ehkä liikuskeli edestakaisin läikyttäen pesuvadista lämmintä vettä – vai oliko se hän – ehkä ei, eihän tästä kaikesta voi katsoa niin kuin kalan kiduksista ja silmistä onko se tuore – mutta yhä vain öljyliekki oli kirkas, syvä, loistava – särkyikö jossakin kaukana jotakin, eikö – kuului yhä loisketta ja puhinaa, entä – ja oliko tuo, tosiaan, oliko tuo kimmeltävä, valkeaksi maalatulla ikkunalaudalla, briljanttisormus – ja höyry, se tuprahteli oven alta, siitä ehkä puolen sentin raosta, ja jos siitä olisi vilkaissut, olisiko nähnyt jalkapohjat – eikö tuo – ja pieni veistos, jäljitelmä jostakin kuulusta patsaasta, joutsen ja sitä kaulasta puristava poika – eikö tämä – vai onko se vain silmänlumetta, luhistuuko kaikki sinä hetkenä kun nousee tuolilta – sammuuko liekki, valtaako pimeys – ja sitten räiskähdys, vaimea huudahdus ja taas hiljaisuus – vain höyry – laulu kuin puristettujen huulten välistä – sieltä, sipsutellenko astuva

En ymmärrä, milloin minua ei tarvita, milloin minulla ei ole tavatonta arvoa, ja sen vuoksi minun onkin mahdotonta koskaan olla armollinen itselleni. Voin hyvinkin olla armollinen toisille, se sopii minulle oikein hyvin, voisi oikeastaan sanoakin, että tarvitsen sitä, tunnen itseni tyytyväiseksi jos voin olla armollinen jollekulle toiselle – ja samaan aikaan vihaan jokaista ihmistä, varsinkin sitä joka katsoo kasvojani, vilkaisee väliin silmiäni mutta pääasiassa kuitenkin tarkkailee vain leukaani ja huuliani ja harmittelee elämänsä kurjia sattumia, sitä että hallin kattotuoli on alkanut murtua, että vaahteraparketissa on kummallisia naarmuja tai että kukaan ei osaa suudella kunnolla kummallekin poskelle. Noina hetkinä on vain oltava nopeaotteinen, toisin sanoen armollinen

Nainen ei tiedä, mihin koira häntä on vetämässä. Koira ei tiedä, mitä siltä odotetaan, se valitsee tien joka sille itselleen on helpoin: porttikäytävän, joka on vähiten ikävä. Nainen vapisee odottaessaan joutuvansa ihmisten luo, jotka ovat joskus olleet hänen elämässään. Kuusen ympärille on kiedottu satoja sinertäviä valoja

Olen nähnyt nyt monta yötä unia tattaripellosta. Sen keskellä on musta kivi, jonka päällä on verhottu sänky. Minulle ei ole näytetty mitä verhojen suojissa oikeastaan on, näen vain kaukaa kuinka paikasta kohoaa kellervää savu tasaisin väliajoin

Heitä käytettiin jaloittelemassa kolmasti päivässä kuten aina ennenkin. Lumi oli satanut ja kasautunut tallin seinien viereen kasoiksi, joiden epämuodot muistuttivat tuhosta. Niiden päälle oli vielä valunut katolta tummaa vettä, jonka seassa oli mustia nokihiutaleita. Aina joku mietti, muistaisivatko vanhemmat heitää enää ollenkaan vai olisivatko he liukastelleet jo kokonaan jonnekin rakkauden ulkopuolelle. Kova tuuli puhalsi ja kattopalkit natisivat

Kerran juoksin kotiin hengästyneenä ja vilkaistuani epäilevästi sisäkkötyttöön, epäilevästi sen vuoksi että hän näytti hautovan jotakin, tunsin kaulassani oudon kuristumisen tunteen. Tämä ei ollut vielä mitään; mutta sytyttäessäni lampettiin asettamani kynttilän se ensin vain rätisi vimmatusti ja sitten sammui. Ajattelin sen olevan rangaistus; eikö klassikoissa rangaista aina juuri tällä tavalla? Puuttui vain se, että minut olisi sidottu

Paheeseen langennut rupeaa yhä enemmän rakastamaan hyvettä

Hänellepä riittäisi pikku mökki, vihannestarha ja pari kolme poppelipuuta; hän ryhtyisi siellä viljelemään maata ja valistamaan naapureitaan, köyhiä ja oppimattomia

Liikkeisiin tulee salajuopon varovaisuutta. Saavuttaa rauhallisuuden jota ei ole ollut ennen

Äitini on tyytymätön Wieniin – tulee lämmin tuuli, – häntä viluttaa

Kunpa ei joutuisi siellä hukkaan yksinään, virkkoi tuo jo käsiään täristävä olkihiuksinen rouva, kunpa menettäisin järkeni hän sitten jatkoi

Kaikille tuli selväksi että olin kuvataiteilija. Esitin itseni karhuna, hyvin näköisenä, sellaisena joka puristaa käpälänsä soisten ruohotuppojen ympärille ja kuuntelee sävellyksiä

Tasaisella äänellä selostin näkymättömälle joukolle sitä mitä olin saanut kokea. Ranskankieleni oli moitteetonta mikä jaksoi yllättää minut aluksi mutta sitten tuntui tavanomaiselta, epäilin sen johuvan joko ruuasta tai vedestä

Tässä maassa on muodostettu selkeitä ksityksiä siitä mitä on olla ihminen. Lienee mahdollista että olen joutunut vihamielisten armoille, olin aikeissa lähteä mutta huomasin sen aivan mahdottomaksi. Aivan kuin minut olisi naulittu niille sijoilleni. Siitä saatoin päätellä että kaikki ei ole niin kuin pitäisi; ja vielä, kun katselin junan ikkunasta tasankoa jonka keskellä nousi suuri tumma kivestä veistetty tulevaisuuden monumentti ymmärsin että jokin on väärin. Elämä kyllästytti minua tässä maassa tavattomasti. Minua ei miellyttänyt mikään. Kalpenin nähdessäni särkyneen pikarin eräänä aamuna mutta en voinut tuntea mitään. Tunsin vain ikään kuin pienten toukkien kaivertavan kasvojani. Peilistä näin olevani vitivalkoinen. Vieraiden tapaaminen ei huvittanut minua. Kuormarattaat etenivät teillä pitkinä jonoina.
Seurasin sitä kaikkea huoneestani. Sekin loukkasi minua; onnistuin vuokraamaan sen eräältä onnettomalta, jonka poika oli lähtenyt muualle. Katselin kuinka kiehuvalla vedellä yritettiin tuhota seinillä maleksivia lutikoita. Kiehuvalla vedellä ja kaikilla mahdollisilla ja mahdottomillakin myrkyillä. Auringonlasku oli kellertävä.
Vain Jumala tietää kääntyykö julma vihollinen minua kohti muualla, mutta täällä olin siitä aivan varma. Mikään ei voinut lohdittaa, ei mikään muu kuin se että saatoin itseni kuohumisen tilaan jossa menet
Mikään muu ei voinut lohduttaa kun käteni osuivat tyynyn alle sysättyyn "Suloisen sukupuolen aamukirjaan", ei edes kaikkialla virtaava kitkerä hajuveden tuoksu

Pyrin päistikkaa olemaan joku kellervistä
hahmoista, kiviseen kulhoon putoaa vesi
lasivirtana, kasvot ilmentävät aina joko
surua tai kaunaa, juoksen kauas,
lehmuskujan taakse ja kuljen sivuteitä
ohi valkeiden kasvojen ja kivisten vatsojen
kunnes eksyn tieltä. Kaukaa ääniä,
säädyttömän kylmät polvet sanoo, ja
laiskana ja jurona samoan lammikolle,
tukahduttavan kesän poikki, puoleksi
pimeissä huoneissa vaelteleva vain
valkea paita yllään, ja syksyllä maa joka
ei pitkiin aikoihin jäähdy, säännölliset
ruohokentät ja vedet lahduttavat seutua,
yksinpä vilvoittavat harvinaisen kuumuudenkin,
tuuli puhaltaa tuntumattomasti ja hoikka
kivinen vartalo värähtää niin kuin haluaisi,
raskaat paljaan jalan askelet niin kuin suuri
peto kulkisi.

Usko enteisiin ja ennustuksiin, neito
kuiskasi hämillään ja kuivasi otsaansa,
ja usko siihen että kaikki menee oikein
kunhan vain rakastaa

Usko lämpimästi kiiltävään pöytään
ja usko runoihin