En ymmärrä, milloin minua ei tarvita, milloin minulla ei ole tavatonta arvoa, ja sen vuoksi minun onkin mahdotonta koskaan olla armollinen itselleni. Voin hyvinkin olla armollinen toisille, se sopii minulle oikein hyvin, voisi oikeastaan sanoakin, että tarvitsen sitä, tunnen itseni tyytyväiseksi jos voin olla armollinen jollekulle toiselle – ja samaan aikaan vihaan jokaista ihmistä, varsinkin sitä joka katsoo kasvojani, vilkaisee väliin silmiäni mutta pääasiassa kuitenkin tarkkailee vain leukaani ja huuliani ja harmittelee elämänsä kurjia sattumia, sitä että hallin kattotuoli on alkanut murtua, että vaahteraparketissa on kummallisia naarmuja tai että kukaan ei osaa suudella kunnolla kummallekin poskelle. Noina hetkinä on vain oltava nopeaotteinen, toisin sanoen armollinen