Kahdeksanvuotisen työni hedelmä oli siinä. Asetin sen hiljaa arinalle, tiesin hallitsevani asian kulun siitä hetkestä lähtien kun liekki valaisee huoneen. Vilu puistatti minua mutta ravistelemalla itseäni toisensuuntaisesti loppui puistatus. Kivipermanto oli kylmä, alhaalla rapistelivat hiiret, mustan pöydän yläpuolella riippui punotussa silkkiliinassa koristeellinen pronssipallo.
maanantaina, joulukuuta 29
Previous Posts
- Kuuului pesuveden loisketta. Joku oli – vai oliko ...
- En ymmärrä, milloin minua ei tarvita, milloin minu...
- Nainen ei tiedä, mihin koira häntä on vetämässä. K...
- Olen nähnyt nyt monta yötä unia tattaripellosta. S...
- Heitä käytettiin jaloittelemassa kolmasti päivässä...
- Kerran juoksin kotiin hengästyneenä ja vilkaistuan...
- Paheeseen langennut rupeaa yhä enemmän rakastamaan...
- Hänellepä riittäisi pikku mökki, vihannestarha ja ...
- Liikkeisiin tulee salajuopon varovaisuutta. Saavut...
- Äitini on tyytymätön Wieniin – tulee lämmin tuuli,...
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home