Olemmeko me kaukana Teknologisesta instituutista?
Elämä ympärillämme oli pimeää, hiukkasten liike
oli siinä määrin hidastunut. Kukon kiekaistessa
seuraava päivä oli jo mennyt, autojen torvien taajuus
oli muuttunut. Olimme yksin tässä pimeässä
maailmassa emmekä halunneet olla valaistuneita.
Hän oli kaivanut esiin siveltimensä, nuoli sen kärkeä
ja veti sen teräväksi huultensa välistä. Elämä ympä-
rillämme oli hidastunutta, autojen liike oli hidasta,
ne kulkivat kuin sohjossa vaikka oli kevät. Linnut
lauloivat puissa, jotka kylläkin olivat vielä tummia,
vailla lehtiä. Hän kaivoi esiin piirustuslehtiönsä.
Katsoin ikkunasta ihmisiä, joiden piirteitä oli mah-
dotonta erottaa, heiluttelin heille olutpulloa, mutta
he eivät nähneet. Me olimme heille yhtä ja samaa.
Kosmiset pulssit, sanoin hänelle. Olemmeko kaukana
Teknologisesta instituutista, hän kysyi ja vilkuili
ympärilleen silminnähden hämmentyneenä. Hän
kietoi silkkihuivia tiukemmin kaulansa ympärille
ja peitti sillä suunsa. Nyt sanat eivät enää tavoittaneet
häntä, ei hän liioin sanoja. Hänellä oli vain siveltimen-
sä. Hän jäi tuijottamaan kulkukoiraa, joka käveli
hitaasti pitkin seinänvierustaa. Kuvittele, että
kannat minua säkissä, sanoin hänelle. Hänen kas-
vonsa valkenivat kuin kynttilänvalo olisi osunut
niihin. Olet kelannut liikaa, hän sanoi vetäessään
huivin suunsa edestä. Olet kuin Platon. Sitten
hän pysähtyi, me olimme varsin korkean kukkulan
laella ja alhaalla savu pyörteili pitkin ja poikin
katuja. Se nousi ihmisten ikkunoihin asti, katseli
sisälle ja puhelikin heille. Se työntyi sisään avaimen-
rei'istä ja sai peitteli nukkuvat lapset, se työntyi
vanhempien makuuhuoneeseen ja hiveli heidän
ihoaan. Hän iski nyrkkeilysäkkiin ensin oikean
suoran, sitten vasemman koukun ja sen jälkeen
potkaisi sen alaosaan polvellaan. Sitten hän
kumartui hengittämään syvään, katsoi heiluvaa
säkkiä ja varjoa, jonka se loi lattiaan. Pieniä
kivipatsaita oli kaikkialla hänen ympärillään.
Osalla niistä oli keltaiseksi maalatut kasvot
ja rinnat, osa niistä oli tehty punertavasta
kivestä, osa niistä oli hiottu kiiltäviksi tai
kyllästetty vahalla tai öljyillä. Hän katseli
noita patsaita, kääntyi takaisin nyrkkeilysäkkiä
kohti ja alkoi takoa sitä uudelleen. Pisarat
roiskuivat ilmassa ja putoilivat mustalle vinyy-
limatolle. Sitten hän lopetti, pyyhki kasvonsa
pyyhkeellä, käveli keittiöön ja kaatoi itselleen
kupin teetä. Kivipatsaat katselivat häntä. Hän
katsoi kivipatsaita. Olemmeko me kaukana
Teknillisestä instituutista, hän kysyi. Hän nosti
kirjeen lattialta, katsoi osoitetta ja hymyili. Yöllä
kaikki muuttuu näkyväksi. Kivipatsaat heräävät
eloon. Niille on uhrattava. Ne vaativat sitä, eivät
ne halua mitään muuta. Kuoriainen juoksi yhdestä
nurkasta toiseen. Hän ajatteli värillisiä, houkuttele-
via naisia. Kaikkien pukujen täytyy olla samaan
aikaan herooisia ja koomisia. Hän hakkasi säkkiä
lisää, katsoi kuoriaista, katsoi kivipatsaita. Ihminen
jättää maailman. Hänen kasvonsa ovat tuhkanhar-
maat. Hänen suunsa, kulmakarvansa ja silmänsä
muodostuvat kirjaimiksi: T O D. Hänen ruumiinsa
palaa tulessa mutta ei kultainen pallo, jota hän
puristaa vasemmassa kädessään, jonka hän on
ojentanut suoraksi eteensä. Hän oli kuva aivoista,
joiden alaosasta nousi lepakon irvistäviä kasvoja
muistuttava muoto. Niille on uhrattava, eivät ne
halua mitään muuta. Mutta siis mikä mielettömän
kaunis pylly, hän sanoi. Kyllä, toinen sanoi ja karaisi
kurkkuaan, se... Kuinka hänen pakaransa lepäävät
tuolla tavoin sulokkaasti, kohoavat sivuilta, ovat
kiinteitä, kuinka ne nousevat noin. Tarkoitan että
esimerkiksi minulla on nämä kuopat tässä, ja hän
nosti jalkaansa niin, että hänen pakaransa muoto
näkyi selvemmin farkkukankaan lävitse, näetkö?
Minä antaisin mitä tahansa hänen pepustaan. Niin,
toinen sanoi, no, mutta ethän... Toinen selvitti kurk-
kuaan. Olen varma että sinun.... Tuollaisella taka-
puolella hän voisi helposti tehdä mallintöitä, minähän
yritän sitä, kuvittelin että jonakin päivänä olisin Voguen
kannessa, näethän, ennen kuin nenäni leikattiin minut
täytyi aina kuvata tietyllä tavoin varjossa, näetkö, tämä?
Tietysti, kyllä... Ja minut täytyi valokuvata aina tietystä
kulmasta, niin että varjo osui tähän kohtaan. Tietysti
näen sen... Mutta sinun nenäsihän... Ja sitten ne sanoivat
aina, että tissini ovat liian suuret pituuteeni nähden.
Näithän hänet, hänen rintansa ovat vain pienet ja kiinteät
ja aivan pyöreät. Ei, toinen sanoi, näin kyllä hänen mustat
hiuksensa, auringossa, pitkät hiukset, mutta... Ne eivät
roiku niin kuin minun tissini, eivät lainkaan, ja niiden
nännit ovat selväpiirteiset, kuin veistetyt, eivät leviä
ympäriinsä niin kuin minun. Ei, toinen sanoi, mutta
sinun... Mitä helvettiä sinä teet? Ei, ei, en mitään... Ei,
minun piti vain sanoa, että... Että rintasi... Toinen
kohosi suorempaan, että... Älä vittu sekoile koko
ajan, pidä itsesi kurissa. Pyydän anteeksi, en tar...
Ei, älä pyydä anteeksi, hän sanoi, ole vain vittu
sekoilematta koko aikaa. Niin, toinen sanoi, minä...
Ei, hän sanoi, minä en nyt vain ole naintituulella,
okei? Älä sekoile. En halua kuulla sitä, että olet
juossut taas poliiseja karkuun pilvipäissäsi ilman
toista kenkää. Hän avasi sadetakkinsa vetoketjun,
heitti takin tuolille, jolla oli lukuisia filmipurkkeja,
nosti sen uudelleen käteensä ja ravisteli veden lat-
tialle. Entä nyt, minne helvettiin sinä olet menossa?
Eikö sinun pitänyt syödä? Minulla on tämä pizza.
Niin, mutta halusin käydä... Katsomassa, jos hän
olisi joku sellainen, jonka... Älä vittuile, tässä on
pizza. Mitä, toinen sanoi vaimealla äänellä ja
nosti päätään. Niin, tämä työnnetään uuniin
ja sitten se syödään. Unohda kaikki muu jotta
pääsemme tästä. Unohda kuolema, unohda TOD.
Mitä tässä on, savustettuja sammakonreisiä
pellavaöljyssä? Äläkä koske siihen helvetti. Hän
avasi kaapin. Kirsikkapuun lastuilla savustettuja
ostereita? Sävellän musiikkia elokuviin ja tälläkö
minun pitäisi elää? Sohvan alla on puolikas aski
Lucky Strikeja, toinen sanoi. Sävellän musiikkia,
hän mutisi ja kaivoi purkista ensimmäisen savus-
tetun osterin. Ei, hän sanoi. Ei helvetti. Luuletko,
että voin ajatella kuoroa jos minun täytyy syödä
näitä? Mitä ne ajattelevat, ei vittu, ei helvetin
helvetti. Kirsikkapuun lastuilla savustettuja
ostereita. Miten helvetissä minä voin ajatella
kuoroa, jos minun täytyy kaivaa jotakin vitun
sammakonreisiä pellavaöljystä? Hän sytytti
sätkän, tuijotti ulos ikkunasta ja kaivoi toisella
kädellään osterin purkista. Sitten hän nousi,
haki sadetakin, veti sen ylleen ja palasi pöydän
ääreen. Jos poltan, minun ei tee mieleni syödä.
Mutta pian minun tekee mieleni syödä vielä
enemmän. On ajateltava ennalta, on unohdettava
ennen kuin muistaa.