Hän puristi nenäänsä niinkuin häntä olisi lyöty. Sitten
hän päästi kätensä irti, katsoi käsiään kuin ihmetellen,
miksi niissä ei ollut lainkaan verta. Hän katsoi peiliku-
vaansa aivan mustaksi kiillotetun pöydän pinnasta,
kosketti poskeaan, sitten viiksiään ja viimein huokaisi.
Hänen sormensa olivat hyvin hoidetut, niiden oli
tarkoitus liikkua mahdollisimman nopeasti kitaran
kaulalla. Kaikkialla oli mutaa, sitä oli tarttuneena
seiniin kuin hyvin huolimattoman muurarin jäljiltä,
sitä oli lattialla suurina paakkuina, sitä oli ikkunoissa
niin, että ne olivat lähes kokonaan sen peitossa. Lattian
mudasta vain noin sadasosa selittyi sillä, että sadat
ihmiset olivat tanssineet sillä. Kaikki muu oli peräisin
jostakin aivan muualta. Ehkä sitä ei ollut. Hän käveli seinän
viereen, koetti kuivunutta mutaa sormillaan, väänsi
noin peukalonpään kokoisen palan irti ja heitti sen
nurkkaan. Jos se ei ollut todellista, juuri minkään muun-
kaan ei voinut katsoa olevan todellista. Hän koetti laulaa
muutaman sanan, mutta hänen kurkkunsa oli niin kuiva,
että mitään ei tullut ulos. Pelkkää kurjaa ääntä, saman-
tapaista kuin paksun muovisäkin kahina. Hän hieroi
mustan noen pois sormistaan, pesi ne syljellään ja
nosti kitaran käteensä. Jostakin alkoi kuulua iskuporakoneen
ääntä heti kun hän näppäili muutamaa kieltä. Hän odotti,
oli hiljaista. Sitten hän näppäsi taas kieltä eikä kyennyt
kuulemaan porakoneen vuoksi mitään. Hän hengitti
syvään, laski kitaran takaisin lattialle ja iski nyrkkinsä
muutaman kerran seinään. Seinän takana oli hiljaista
ja hänen rystysiään jomotti. Sitten hän nosti kitaran
taas syliinsä, soitti yhden soinnun ja näki, kuinka seinä
tärisi porakoneen äänen voimasta. Jumala, hän huusi.
Saatanan saatana. Mistään ei kuulunut mitään. Helvetti,
hän karjaisi ja nosti kitaran syliinsä. Hän antoi käsivartensa
latautua ja iski sen alas valonsädettä nopeammin, mutta
poraaja oli vieläkin nopeampi. Hän pyyhki hikeä ohimoiltaan
ja kuvitteli täydellisen, jumalaisen hiljaisuuden, jota ei
rikkoisi mikään eikä kukaan. Se oli naurettava, typerä
kuvitelma ja toi hänen mieleensä naisen, jonka violetit
sukkahousut olivat ratkenneet polvista niin, että
ne näyttivät hapoissa olleen hämähäkin kutomalta
verkolta. Hän naputti buutsiensa kärjellä lattiaa ja
mutristeli huuliaan kuin tuomiota odottava pikku-
poika. Muta kuivui koko ajan, luovutti kosteuttaan,
joka ehkä kerääntyi hänen ruumiiseensa. Hän tunsi
sen eikä pitänyt siitä, se oli liiallista ja tuoksui liikaa
maalle. Noin kymmenen minuutin hiljaisuuden jälkeen
hän nosti kitaran vaivihkaa syliinsä ja luovutti sitten.
Hän tyytyi siihen, että tunsi äänen ruumiillaan ja antoi
korviensa vaellella muualla. Ehkä se oli tämän päivän
viisain teko, jopa pyhimysmäinen teko, hän ajatteli.
Hän kaivoi kitaralaukustaan vodkapullon ja
huuhteli suunsa ja ruumiinsa. Sitten hän huomasi
etiketin. Hän repi sen työläästi irti ja heitti
lattialle. Sitten hän kastoi sormensa vodkassa ja
hieroi sitä liimauksen päälle. Hän koetti hinkata
liimaa ja riekaleita irti hihallaan ja onnistui siinä
viimein. Hän kaivoi taskustaan sätkäpussin ja kääri
kaksi sätkää, joista toisen otti suuhunsa ja toisen
asetteli varovaisesti takaisin pussiin. Sitten hän
sytytti sätkänsä, oli hiljaa ja liikkumatta ja antoi
savun nousta ympärilleen. Mutaa rapisi alas ikku-
noista, sitä rapisi alas myös katosta. Hän tunsi
rakennuksen ympärillään huojuvan, mutta ei
tiennyt, tuliko huojunta hänestä vai hänen ulko-
puoleltaan. Hän rauhoitti itseään ottamalla kunnon
kulauksen vodkaa. Lähteestä nouseva kitarahelinä
piti hänet levollisena ja omanarvontuntoisena. Hän
veti käsiään enemmän hihojen sisään ja tuijotti
ylös parvekkeelle. Mitään ei näkynyt. Hän käveli
nopeammin, yritti kuulla kaiken mahdollisen ym-
pärillään. Autojen avonaisista ikkunoista kuului
sanoja, jostakin asunnosta kuului pesukoneen
ääni. Usein ikkunat näyttivät hengittäviltä tai
sykkiviltä ja hän koetti olla katsomatta niitä,
koetti olla ajattelematta sitä katastrofin upeinta
kliimaksia, joka noihin ikkunoihin sisältyi. Osoite
oli hänen mielessään, mutta hän ei kyennyt suhteut-
tamaan itseään mihinkään. Hän pysähtyi, kaivoi
vodkapullon esiin ja otti pitkän kulauksen, kääntyi,
katseli autoja, joiden valot olivat hämärässä keltaiset.
Hän katseli ylöspäin, parvekkeelle käveli hahmo,
ehkä nainen jonkinlaisessa punaisessa takissa tai
viitassa ja heitti häntä kohti jotakin. Hän kykeni
väistämään, se oli kaakeli, joka särkyi paukahtaen
katuun. Hän käveli sisään, nousi viidenteen kerrokseen,
lepäsi rauhassa ja nojasi vasten seinää. Viereisestä
ovesta tuli noin seitsemänvuotias farkkutakkiin ja
farkkuihin pukeutunut poika, joka katseli enemmän
hänen kitaraansa kuin häntä, ja sitten laski katseensa
hänen bootseihinsa ja juoksi nopeasti alas portaita.
Kuka helvetti sinä olet, hän huusi ja paukutti ovea.
Ja miksi heittelet minua kaakeleilla? Kuka? Hän
iski ovea eikä mitään kuulunut. Sitten hän kuuli
askelet, ja jälleen hiljaisuus. Hän painoi korvansa
ovea vasten, kuvitteli kuulevansa hengityksen, ja
sitten lennähti lattialle ja tunsi korviensa soivan.
Oviaukosta katsoi häntä punaiseen nahkatakkiin
pukeutunut nainen, joka heilutteli kädessään pesä-
pallomailaa. Nainen laski mailan, kääntyi sitten. Ai,
se olet sinä. Hän nousi, pudisteli tomua takistaan ja
käveli sisälle. Pistä helvettiin se maila, en pidä siitä.
Nainen laski mailan nojaamaan seinää vasten. Sinä
olet sekaisin, hän sanoi äänellä, jonka olisi voinut,
vielä vuosia sitten, kuvitella myötätuntoiseksi.
Nainen istui sängynlaidalla, sytytti taskulampun ja
valaisi sillä kasvojaan. Mitä näet, nainen kysyi ja heilutti
lamppua. Hän asettui istumaan lattialle, asetti kitaran
eteensä, kaivoi vodkapullon esiin ja otti kulauksen. Hän
ojensi pulloa naiselle, mutta nainen potkaisi sitä.
Olet parantumattoman melodramaattinen, nainen sanoi.
Se kuvottaa minua. Olet kuin huonon ohjaajan ohjauksessa.
Ja kuvittelet, että ohjaaja on hyvä, kuvittelet olevasi
maailman huipulla. Paikka oli täynnä mutaa, hän sanoi.
Se olisikin ollut ihme jos ei olisi ollut, nainen sanoi.
Hän katsoi ylöspäin, naisen taakse seinälle, jossa
Gregorios Ihmeidentekijän ikoni riippui. Miksi
tulit tänne, nainen kysyi. Miksi et jäänyt jonkun
misun luokse? En halunnut, hän sanoi. Kukaan
ei ottanut sinua luokseen, nainen sanoi. Olet
kaksikymmentäkaksivuotias, mutta silmäsi näke-
vät tuskin mitään. Kuinka kauan kestät, nainen
kysyi. Kauan, hän sanoi. Tarpeeksi kauan, jotta
voin sitten asettua makuulle ja katsella kärpäsiä,
jotka päälleni laskeutuvat. Hän kaivoi esiin muisti-
lehtiön, kirjoitti siihen hapuilevasti jotakin, otti
esiin kitaransa ja alkoi soittaa.