Miksi alussa on sana, hän kysyi. Mutta hän oli lapsi, jonka
silmät näyttivät hämärässä kahdelta kuparikolikolta ja sen
lisäksi hän oli mykkä. Hän sanoi, että sanat yleensä menevät
sisään suun kautta, ne ovat nähkääs samantapaisia kuin muura-
haiset, ja tulevat ulos korvista usein ampiaisen tapaisina. Tämä
oli apokalypsin kaupunki, kraanasta valuva vesi näytti keltai-
selta sen vuoksi, että hänen hiuksensa olivat niin vaaleat.
Hänen silmänsä näyttivät hämärässä kahdelta hitaasti kään-
tyvältä kuparikolikolta. Hänen kätensä vangitsivat minun uneni,
koska ne olivat samanlaisia kuin hänen. Hän katseli verhon
takaa kohtausta: vaaleaa takapuolta ja noita pieniä kalanhampaita,
jotka välkähtelivät. Kuvitteellisia tiukuja, jotka helskyivät tuon
hahmon lanteilla. Sitten hän kääntyi, varoi päästämästä ääntäkään
ja unohti olevansa siellä. Siksi hänen isänsäkään ei nähnyt häntä,
eikä hänen isänsä rakastajatar, joka oli hampaitaan, rintojaan ja
takapuoltaan lukuunottamatta piirteetön. Hänet olisi ollut
hyvin yksinkertaista piirtää. Hän halusi luoda itse itsensä,
hän ei halunnut olla syntynyt ihmisvanhemmista. Hän oli jo
varhain myytintekijätär, hän veisti mielessään pieniä kivihah-
moja, joilla oli ylikehittyneet sukuelimet. Hän oli hyvin selvästi
kosminen sankaritar. Leveälierinen, valkea olkihattu oli hänen
päässään pukevasti kallellaan. Trooppinen ilmapiiri kaikista
paikoista kylmimmässä. Kukinta kahdenkymmenen kuihtuneen
opettajan silmien edessä. Hän saattoi istua tuntikausia avoimen
ikkunan edessä ja polttaa kiefiä. Hän näki kaiuissa ja heijastuksissa
ne muodonmuutokset, jotka yksin pitävät ihmeen puhtaana.
Seinät olivat valkoiset ja korkeat. Huone oli täynnä kellertävää
savua, joka oli tae siitä, että kilpi toimii. Hän ei näyttänyt lainkaan
epätodelliselta, mutta riipukset hänen korvissaan näyttivät samalta
kuin kuusen runkoa pitkin valuva pihka – eikä tuo valuva pihka
tarkoita mitään. Hänen silmänsä olisivat voineet olla kuparinrus-
keat lumpeet sameassa lammessa. Niiden säteiden polttamisvoima
oli tunnettu, sen saattoi helposti tuntea ihossaan pitkänkin matkan
päästä. Hänellä oli päässään turkislakki ja lattialla tuolin vieressä
makasi miekka. Hän nosti miekan käteensä, koetti sen painoa ja
viilsi muutaman kerran kokeeksi ilman halki. Ääni oli vakuuttava.
Hauta hauta hauta, hän sanoi. Hauta on aina tyhjä. Mahtavatko
puut yöllä taipua, itkeä ja vavisten kaivata lehtiään? Rubiininkarvaisia
kuusia ja oranssi taivas. Muinaisissa uskonnoissa osattiin panna
toimeen rituaaleja, jotka saivat uskon ja hurmion tarttumaan. Hän
on huumattu, sulkeutunut olento, joka aina kulkee yksin. Hän
nosti miekan ja iski muutaman kerran ilman läpi. Tärkeintä on,
ettei tunne sanojensa uppoavan tyhjään. Kaiken muun voi kestää.
Hänen ruuminsa otti kaiken valtaansa toisin kuin yleensä. Hän
muodosti näkymätöntä rihmastoa, joka muutamissa sekunneissa
peitti seinät ja tunkeutui syvälle ihmisiin. Tämä oli hänen
voimansa, kaaos. Sumu laskeutui hänen kasvoilleen. Hän pyyhkäisi
hiukset pois otsaltaan. Hän halusi ihmisten tajuavan, että he ovat
kuolemaisillaan. Hän halusi pakottaa heidät runollisuuden tilaan.
Se oli vastaus hänen omaan kysymykseensä, jonka hän joskus esitti
isälleen. Tämä oli hänen paluunsa noiden äänettömien ja silti
kuiskivien kivipatsaiden keskelle. Auringonnousu nähtynä sumun
lävitse. Horsmat, jotka saivat valon näyttämään siltä, kuin siitä
kasvaisi esiin punaisia läikkiä. Hymy, jonka paljastama hymykuoppa
ei ollutkaan mikää hymykuoppa vaan arpi, jonka hän oli saanut
lapsuudessaan lasketeltuaan alas porraskaidetta ja iskettyään
poskensa johonkin koristeeseen. Se oli kipua, jonka veroista hän
ei koskaan myöhemmin ollut tuntenut. Laventelimaisia selittelyjä
milloin mistäkin. Hänen henkensä ja elämänsä rakentui sarjasta
valaistumisia ja pimentymisiä, jotka kaiken aikaa vuorottelivat
hänen sisässään ja siksi myös hänen ympärillään ja kaikessa, mitä
hän rakastaa. Hän puristi tikaria kädessään ja olisi halunnut
iskeä sen tuon kalanhampaisen huoran kurkkuun. Mitä lopussa
sitten on. Entä kaikki tämä? Hän painoi turkislakin syvemmälle
päähänsä ja ajatteli ilolla kuolemaa, sitä, mikä saa meidät näkemään.
Kuin iloiset nopat, jotka hyppelehtivät hänen tyhjässä päässään.
Hän painoi miehen vasten seinää, työnsi lantiotaan häntä vasten
ja tunsi, kuinka tikari lävisti ihon, väisti sulavasti kylkiluut ja tun-
keutui syvälle tuonne kehikon sisälle, vielä valaisemattomaan
tilaan. Hän puhalsi savua pitkälle ulos ikkunasta, se kaikki kerääntyi
ja alkoi synnyttää kaloja, jotka parveilivat muutamien sekuntien
ajan ilmassa ja katosivat sitten. Hän vietti kokonaisia öitä pelaten,
miettien siirtoa ja sitten lähettäen sen sähköpostilla toiselle
puolelle maailmaa. Hän erosi muista tyylitellyn välinpitämättömästi,
niin kuin olisi itsekin ollut tuollainen shakkinappula, joita hän
yökaudet tuijotti. Alussa on liike ja lopussa on kuolema. Kuoleman
jälkeen tulee seuraava shakkipeli. Hän makasi persialaisessa vuoteessaan
ja nukahti ajatellen shakkia. Sunnuntaina hän meni messuun ja
antoi itsensä rauhoittua. Hämärässä hänen silmänsä kiiluivat kahden
kuparikolikon tavoin eikä kukaan miehistä voinut olla katsomatta
häntä. Toki he, sopivaisuussääntöjä noudattaen, vilkaisivat vain
kerran ja uppoutuivat sitten fantasioihinsa. Hän puki päälleen uuden,
avarahihaisen mustan villapukunsa joka oli auki kaulasta rintaan,
pujotti smaragditähdillä koristellun rannekorun ranteeseensa ja
lähti. Mehiläiset lensivät hänen takanaan yhtenä parvena. Kun hän
pysähtyi, nekin pysähtyivät ja jäivät ilmaan leijumaan miltei paikalleen.
Olen tehnyt joskus oikein, en onnittele siitä itseäni. Olen tehnyt usein
väärin, en kadu sitä. Hän makasi persialaisessa sängyssä, mietti siirtoja
ja näki itsensä valosta muodostuneena, valo-olentona. Lintujen ääni
kuului kaukaa alhaalta. Hän katseli ihmisiä, jotka istuivat pöytiensä
ääressä, heidän silmänsä olivat elävien silmiä, mitään näkemättömiä,
mitään ymmärtämättömiä. Mies valutti hunajaa hopealautasella
makaavan hauen päälle. Hän katseli tuota dostojevskilaista kuvaelmaa,
jonkinlaiseen pellavaan puettua ja pellavalla pyhitettyä kuvaa.
Hauki, jonka silmät olivat tummat ja kiiltävät. Jonka suomut
heijastivat helposti kaiken joka sitä ympäröi. Se oli mennyttä,
nostettu tänne toisesta maailmasta ja nyt se nostettiin tästä
maailmasta ylöspäin. Alussa oli koukku, lopussa oli hopeinen
haarukka, joka lävisti kaiken. Jääkuutiot kolisivat lasissa. Hän
latasi piipun, puristeli sormissaan kiefistä sopivaa murua ja
ripotteli sitä lehtien joukkoon. Hän oli kosminen sankaritar,
naarasshakaali, joka kykeni helposti näkemään kaiken tuosta
onnettomasta, joskin koomisesta hahmosta, joka oli kumartuneena
kalan ylle, kuin tekemässä pyhää toimitusta. Muurahaiset kulkevat
suusta sisään ja tulevat ulos korvista. Mutta kun ne tulevat ulos,
niille on kasvanut siivet ja niistä on tullut isompia. Hän tuijotti
shakkilautaa ja mietti. Sitten hän antoi itselleen vapauden, iski
nyrkkinsä keskelle lautaa ja latasi liitupiippunsa uudelleen.