Tuo jäljitelmänahkaiseen mustaan hameeseen pukeu-
tunut olento, jonka silmiä saattoi hyvin sanoa här-
kämäisiksi: niissä oli syvyyttä ja arvaamattomuutta,
jota tavallisesti näkee vain härkien puolelta toiselle
kääntyvissä silmissä, katsoi häntä ja nosti oikean jal-
kansa vasemman päälle, puristi huuliaan yhteen niin
että iho niiden yläpuolella kiristyi ja muodosti kaksi
hiukan aaltoilevaa uurretta. Olento oli meikannut
kasvonsa valkeiksi, mutta sekään ei peittänyt noita
uurteita, jotka toistuvasti ilmestyivät ja sitten taas
katosivat. Hän koetti ennustaa niiden ilmestymistä
mutta ei kyennyt siihen: ne saattoivat tulla esiin
sellaisena hetkenä jona hän ajatteli niiden varmasti
pysyvän poissa. Hän käveli naisen luo, katsoi hänen
silmiään ja sipaisi oikeaa ohimoaan. Nainen
katsoi häntä, kallisti hiukan päätään ja nousi ylös,
vilkaisi ympärilleen ja asettui seisomaan hänen vie-
reensä. Kun kävelin metrosta tänne, hän sanoi naiselle
niin hiljaisella äänellä, että nainen joutui kääntämään
korvaa hänen puoleensa, näin mustan koiran, joka makasi
juuri sen voiton korkokuvan alapuolella. En tiedä
miksi, mutta sydämessäni ikään kuin laukesi jotakin,
laskeuduin polvilleni koiran viereen ja silitin sen
kaulaa. Hetken ajan saattoin tuntea kuuluvani tänne.
Valehtelet, nainen sanoi hänelle mutta hymyili samalla.
Mutta ei se haittaa, koska en kuullut mitään siitä mitä
sanoit. Hän ajatteli niitä taajuuksia, joista naisen ääni
koostui: ne saivat hänen käsivarsiensa ihokarvat nou-
semaan pystyyn ja nostattivat hänen kurkkuunsa ja
nieluunsa tunteen, jonka hän hyvin tunnisti. Hän
puristi sormiaan nyrkkiin muutaman kerran ja sillä
tavoin rauhoitti itseään. Lauma oli paikallaan, pilvien
musta varjo lähestyi niitä. Hiukset menivät ristiin
yhden niistä rinnan keskellä. Silloin ne aavistivat sen,
katsoivat ympärilleen ja ennen kuin hän ehti painaa
liipasinta, se hypähti liikkeelle. Eläimen kuolemanvaisto.
Tämän hän toisti itselleen katsoessaan naisen kalpeiksi
meikattuja kasvoja ja kuunnellessaan moskovalaisen
metalliyhtyeen soolokitaristin äärimmäisen nopeita
juoksutuksia. Eläinten kuolemanaisti: kokeissa villisiat
eivät tulleet metriä lähemmäksi viljelyksiä, joiden ympäril-
le oli ruiskutettu kehä niiden tapetun ja nyljetyn lajitoverin
tuhkavedestä. Sen vuoksi epäilemättä hänkin kammosi
hautausmaita, ei voinut sietää niiden typerryttävää
tuhon ja kuoleman ääntä. Mielummin hän käveli
käärmeitä vilisevän pellon halki ja katseli kuinka ne
laiskasti luikertelivat pois kenkien edestä. Ne eivät
tahtoneet mitään pahaa ja ne olivat elossa. Varsinkin
kun niiden mustat ja kuparinruskeat suomut kimalsivat
auringossa. Valo kestää vain vähän aikaa mutta aina
se jättää aivoihin ja ruumiiseen jälkensä. Siksi valoa
aistivat kaikkein parhaiten ne, jotka ovat altistuneet
sille vain vähän. Sen kuva tuo nainen oli: hän oli meikannut
kasvonsa kalpeiksi sen vuoksi. Ehkä hän teki sen tiedos-
tamattaan kuten niin moni muukin. Kuten niin moni
lajitoverinsa, hän ajatteli katsoessaan ympärilleen. Kym-
meniä vielä valkoisempia kasvoja, lävistyksiä, nahkaa
ja niittejä. Musta pilvi lähestyi heitä, soolokitaristi
tuijotti lattiaan, omaan varjoonsa. Valehtelet, nainen
sanoi mutta katsoi häntä hymyillen. Mutta pidän valheista,
mitä tummempia ne ovat, sen parempi. Pensaiden varjoissa
saattoi olla mitä hyvänsä. Kalkkarokäärmeitä, skorpioneja,
hyönteisiä, joiden yksi purema piti vuoteenomana viik-
koja. Kasveja, joiden piikkien kärkien hartsi ihoon tunkeu-
tuessaan saattoi aiheuttaa kuolion alle kuudessa tunnissa.
Tämä on maailma, me emme kuulu tänne. Meidän kuuluu
asua täällä. Nainen katsoi häntä hymyillen, aivan kuin
olisi poiminut hänen ajatuksensa ilmasta samalla tavoin
kuin ahomansikat tai rypäleet. Nainen kohotti lasiaan
ja puna värjäsi hänen poskipäänsä. Hetken ajan hän näytti
ihmiseltä vailla huolia, pensaiden varjoon asettuneelta
nukkuvalta. Aurinko oli korkeimmalla, paistoi poltta-
vimmin ja kärvensi ihoa. Sitten nainen kaatoi viinin
kurkkuunsa, laski lasin lattialle jalkojensa juureen
ja lähti. Hän seurasi naista, seurasi niin pitkälle, että
pian he olivat naisen huoneessa, istumassa solmitulla
matolla, jossa oli vihreitä ja tulipunaisia kahdeksan-
kulmioita. Musta auto juuttui lumeen, hämärässä,
miltei pimeässä. Se oli sydäntä nöyryyttävä hetki,
mutta samaan aikaan henkeä lisäävä. Aivan kuin
lämpötila olisi hetkessä kohonnut tuhannen asteen
tuolle puolen, ja sydän, auringon viiltäessä, tuntenut
sen ivaksi. Suuri, musta amerikkalainen auto, jonka
kromivanteista heijastuivat jo satoja vuosia rauhassa
kasvaneet kuuset. Minun täytyy viedä kukkia hänen
ilokseen, sanoin hänelle. Kenen iloksi, hän kysyi. Hänen
ilokseen, sanoin. Yhdentekevää kenen iloksi. Sinun
iloksesi. Hän istui ilkosillaan matolla ja painoi käm-
mentäni vasten reittään, jota peitti sukkahousujen
vaaleanpurppura illankoikudos. Jotta hampaasi
leikkiin harjoitusta saa, joka ilta ne sydämeen saat
upottaa... Tämä kaikki oli alkoholin höyryjen
pehmentämää, etanolin suloiseksi tekemää pal-
velusta, sumua, jonka kukon kiekaisu repäisi,
synkkä Pariisi hieroen luomiaan, synkkä vanhus...
Huone oli lämmin, kuin ansari, ja se sai kostean
hien kohoamaan ohimoilleni. Hän oli epäilemättä
kotoisin joltakin sellaiselta planeetalta, jonka kaasu-
kehä ja lämpötila poikkeavat merkittävästi omas-
tamme. Ei kukaan, hän sanoi, ja heilautti päätään,
jota tummat hiukset peittivät runsaina, ei kukaan,
ja samalla riiputti itseään hiuksistaan. Soolokitaristi
tuijotti omaa varjoaan. Nainen oli yksi niistä lukuisista
blondeista, jotka esittivät maailman kukin omalla
tavallaan mutta kuitenkin aina pullean ylähuulen
varjostamana tai sävyttämänä, pullean ylähuulen,
jonka tarkoitus oli aina olla kaiken yläpuolella,
jonka tarkoitus oli toisinaan kostua syljestä ja toi-
sinaan viinistä, toisinaan vodkasta ja toisinaan
lemmestä. Kuolemanaisti. Lumeen juuttunut musta
auto. Lumeen juuttunut musta avoauto. Eikö se
ole outo kuva, eikö se kerro jostakin muusta kuin
meistä. Tai heistä. Samalla tavoin kuin tämä kaikki,
pöydälle kaatuneet kolme lasia. Oikullisuus on aina
yhtä kiehtovaa, kuolemanaistin tarkastelua. Hän
makasi sängyllä purppuraisissa sukkahousuissaan ja
hameessaan, joka oli musta tekonahkaa. Hänen
päänsä ympärillä oli sädekehä, uloimpana aivan
violetti, keskellä vaaleanpunainen ja sisällä keltainen
tai pikemminkin oranssi. Hän piti toista polveaan
toisen päällä, heilutteli jalkaansa niin kuin se olisi
ollut nivelikkään ja seksikkään puunuken jalka,
jonkinlainen hekumakone. Auto oli juuttunut
lumeen, musta, leveä amerikkalainen auto. Hän
hakkasi ohjauspyörää nyrkillään, puhkesi miltei
kyyneliin ja valmistautui jo kuivaamaan ne puseron-
sa hihalla, mutta niitä ei tullutkaan. Suurikokoinen
lintu lehahti lentoon jostakin pensaasta, hän painoi
kaasua ja viimein, viimein renkaat pitivät. Ehkä se
oli Jumalan sormi, joka painoi autoa, ehkä hän itse
muuttui sekunniksi painavammaksi. Joka tapauksessa
auto ampaisi liikkeelle, lumi pöllysi. Hän puhalsi
savua huuliensa välistä, heilautti päätään niin, että
tummat hiukset heilahtelivat ja savu muutti suun-
taansa, syntyi alituiseen uudelleen.