Roger Sterling on minulle silta. Mutta siltoja on monenlaisia. Kohtauksessa jossa Sterling Cooperin rakennuksen hissi on mennyt rikki ja asiakkaat odottavat ylhäällä, 23:ssa kerroksessa, näkyy hyvin se mikä Don Draperin ja Roger Sterlingin suhde on. He ovat olleet syömässä ostereita, tusinoittain, ja viinaakin on juotu. Täytyy lähteä kipuamaan. Portaiden nousukulma on jyrkkä ja etenemä suuri. Puolivälissä matkaa Roger Sterling alkaa olla jo tuskainen mutta ei halua näyttää sitä Don Draperille. Don Draper on häntä parisenkymmentä vuotta nuorempi ja hyväkuntoinen. Sinähän olit laivaston mies, Don Draper sanoo. Viimeisenä keinonaan, pään jo sumentuessa, Roger Sterling teeskentelee että on pudottanut solmioneulansa. Mene sinä, minä etsin sen. Don Draper hymyilee vinosti ja lähtee harppomaan ylöspäin. Kyllä hänkin perillä yskii jo aika kivuliaasti. Viimein Roger Sterling raahustaa Sterling Cooperin ovesta sisään. Hänen puvuntakkinsa kainalot ovat likomärät ja hänen kasvonsa harmaat. Asiakkaat alkavat tavanomaisen juttelunsa. Roger Sterling avaa suunsa, hänen kasvonsa vääntyvät ja hän taipuu kaksinkerroin ja oksentaa. Oksennus lentää hänen suustaan voimalla kokolattiamatolle. Täysin suorana suihkuna, siitä tulee mieleen jonkinlainen lasersäde. Keventäviä sanoja, vastaanottovirkailija tuo jäävettä. Kamera kuvaa ensin Roger Sterlingiä, hänen kasvoillaan näkyy fyysinen ja henkinen tuska. Sitten kamera kuvaa Don Draperia joka astelee jo poispäin koko tilanteesta, kävelee vakain ja eloisin askelin suoraan kohti kameraa. Hän hymyilee, hänen kasvonsa valaisee ja pimentää voitonriemu ja vahingonilo.

 

 Mikähän planeetta tuolla soittaa.

Don Draperin omatunto on kaukana hänestä. Mutta se seuraa häntä. Peggy Olsonin lisäksi ainoa naishahmo jonka suhteen Don Draper toimii oikeamielisesti on Joan Holloway. Heidän välillään ei tietenkään missään sarjan vaiheessa ole mitään seksuaalisena ilmenevää jännitettä. Joan Holloway ei nosta Don Draperia ylemmäs eikä laske häntä alemmas. Hän näkee. Don Draper ei nosta Joan Hollowayta ylemmäs eikä laske häntä alemmas. Hän näkee. Ajattelen puroa: toinen on vesi, toinen on se mihin puro on itsensä kaivanut. Rautaoksidit, pii, savi, humus. Majava sukeltaa ja läiskäyttää hännällään vettä.

 

 

 

Harry Crane on kolikko jota heittämällä saat kruunan mutta kun katsot sitä uudelleen se on muuttunut klaavaksi. Kotka muuttuu myntiksi. Herttakuningatar muuttuu patajätkäksi. Ristirouva muuttuu kettujen riivaamaksi luutnantiksi. Harpista tulee puukko; kynästä viikuna. Alussa hänen silmänsä ovat siniset kuin mintunkukat, lopussa hänen silmänsä ovat rikinkeltaiset. Hän tietää tämän mikä tekee hahmosta kiinnostavan. Joissain asioissa hän on tarkkanäköinen mutta hänen katseensa sumentuu hyvin nopeasti. Aurinko paistaa ensin; sitten sataa kellertäviä rakeita. Harry Crane tuntuu koko ajan olevan väärässä maailmassa. Hän kuuluisi todellisuudessa jonnekin hollywoodliskojen juhliin; untuvat lentävät ilmassa, pilvi haisee, pulvereita nuuskitaan, rappusia laskeutumalla pääsee kellariin jossa asuu krokotiileja.

Kuvittelemassani Mad Menin jatkokehitelmässä Harry Cranesta tulee malmölainen ravuri nimeltä Willatz, kuumaverinen ja taipuvainen potkimaan pilttuunsa seiniä, kuljetusvaununsa seiniä, pitkien valkeiden käytävien seiniä, korkkitammien runkoja. Ohjastajan kyljet ovat näykkäisymustelmien läikittämät mutta rahaa tulee.

 

 

 

Kuvittelemassani Mad Menin jatkokehitelmässä Paul Kinsey muuttuu pajuksi pyörteilevävetisen joen rannalle. Sudenkorennot laskeutuvat välillä sen oksille ja taimenet tykkäävät lepäillä sen juurionkaloissa.

 

 

Paul Kinseystä tulee mieleen yksi sana: riivattu. Se joka hänet on muovaillut leiväksi, täytyy sanoa että hänellä on mielikuvitusta. Dandy hän on. Varastaa IBM Selectric -kirjoituskoneen Sterling Cooperilta. Peruste: minä kirjoitan, minä tarvitsen sitä. Hänen muodonmuutoksensa Hare Krishna -munkiksi on yksi hupaisimpia juonikuvioita Mad Menissa. Paul Kinsey on mutapohjainen lampi jonka vedessä kiemurtelee suuria mateita. Noiden mateiden kyljissä on kartta jota Paul Kinsey lukee vaikkakaan ei yleensä ymmärrä siitä mitään.

 

Lane Prycen suurimmat vaellukset tapahtuvat puun nilakerroksessa. Hän on kovertaja, hän tuntee ajavan voiman ennen kaikkea hampaidensa ja suunsa tienoilla. Mutta myös hänen eräänlaiset tarkasti aistivat nystynsä ovat hyvin tarkat, nuo nystyt sijaitsevat tuossa otsan tienoilla. Jopa liian tarkat hänelle, hänen päänsä ei kestä suurta valoa. Siksi hän viettääkin pitkiä aikoja pimeässä tai hämärässä huoneessa ja vain muistelee. Luullakseni hän muistelee tuolloin Iliasta, lausuu sen säkeitä mielessään. Toisten mielestä hänellä on liian monta silmää.

 

 

 

Joan Holloway. Sterling Cooperin henkiruumis ja toimistopäällikkö; miehet katsovat häntä samalla tavoin kuin naiset katsovat Don Draperia. Nymfi. Alussa hän on Peggy Olsonin opastaja ja kaitsija. Peggy Olson katselee häntä ensin samalla tavoin kuin katsotaan jotakin kävelyreitin varrella olevaa upeaa puutarhaa: ällistyttäviä purppuraisia ja vaaleanpunaisia torvikukkia, valtavia unikkoja, tikankontteja, vihreitä papukaijoja lentää oksilla, kultaisia palloja roikkuu tuossa puussa näemmä, hmm, ja pallojen sisällä tiu'ut soivat, ja tuossa muhkuraisen, valkeaksi kalkitun omenapuunrungon takana seisoo suuri kultainen pukkikin! Joan Holloway taas katsoo Peggy Olsonia tähtäimensä läpi ensin mutta sitten laskee aseensa. On siinä jotakin, hän miettii, maan alta kuuluu ikäänkuin jyrinää. Myöhemmin noiden kahden välille syntyy toveruus. He ovat kahdesta eri huoneesta kotoisin mutta ovet niiden välillä ovat auki.

 

 

Mies vieraalta maalta. Lane Pryce, englantilainen. Hän tulee Sterling Cooperiin talousjohtajaksi kun englantilaiset ostavat toimiston. Aluksi hänet kuvataan äärimmäisilleen viedyin brittistereotyypein. Kuiva huumori, skotlantilaisesta villasta kudotut upeat puvut. Jenkit näyttävät hänen rinnallaan rosvojoukolta. Kliseet viedään niin pitkälle että ne menevät yli ja alkavatkin toimia. Trapetsitaiteilija pudota mätkähtää verkolle, menee verkon läpi, mätkähtää maahan, uppoaa multaan ja muuttuu maamyyräksi.

 

 

Yksi huvittavimpia kohtauksia Mad Menissa on se, kun Don Draper on ostanut The Beatlesin Revolver-levyn syntymäpäivälahjaksi teini-ikäiselle tyttärelleen. Kuolemanlaakson mieleen tuovassa valtavassa kattohuoneistossaan hän tutkailee levyä hieman, asettaa levyn levysoittimeen ja asettaa neulan kakkospuolen viimeisen kappaleen kohdalle. Hän on pateettisen jalomielisellä tuulella, sekoittanut itselleen old fashionedin ja päättänyt todella kuunnella mitä nämä nyt sitten kuuntelevat. Tomorrow Never Knows alkaa soida. Ensin Don Draper sävähtää niin kuin häntä olisi purrut suppupaarma niskaan. Sitten hän tuijottaa tyhjin silmin eteensä. Kasvoilla risteilevät hienoisen kuvotuksen, vastenmielisyyden ja inhon tunteet. Hän huokaa syvään, nostaa rauhassa levysoittimen neulan, ottaa levyn, sujauttaa sen koteloonsa takaisin ja kävelee old fashionedin kanssa makuuhuoneeseensa kuin väsynyt vanha nyrkkeilijä.

 

 

Kuvittelemassani Mad Menin jatkokehitelmässä Ken Cosgrove huomaa eräänä aamuna muuttuneensa keskikokoiseksi pöllölinnuksi, tarkemmin sanottuna tornipöllöksi (tyto alba). Hän sukii sulkiaan, vilkuilee ympärilleen, paskantaa ensin keskelle pöytää, sitten lentää avoimesta ikkunasta ulos ja metsästää pari myyrää. Sitten: antaa lentää vain.

New York ja Manhattan. Yksi Mad Menin hahmoista. Bert Cooper kuvaa tätä hahmoa suureksi, hyvinviritetyksi kellokoneistoksi. Minä näen mielessäni suuren leirin; miehet puristavat tiukasti konepistoolejaan jokaisessa vartiotornissa ja katsovat silmä kovana. Mitään konepistooleja puristavia miehiä ei tietysti ole, paitsi ihmisten pään sisällä. He ovat niin tottuneita sellinsä seiniin että kirjoittavat siitä runoja ja lauluja, ylistävät ikkunaa joka ei ole ikkuna vaan piirros siitä. 

Ken Cosgrove. Don Draper kyyhkysen muotoisena ja tapaisena. Huoleton kulkuri joka nukkuu siltojen alla ja katselee tähtiä, poimii välillä maissintähkän pellolta ja matelee pensaikkoon karkuun haulikkonsa kanssa heiluvaa maanviljelijää. Hän suhtautuu koko helvetin toimistoon lähinnä yhdentekevänä mutta hän ei ole nihilisti. Hän valuttaa hunajansa proosan kirjoittamiseen; kopiokirjoittajat ovat asiasta erittäin vittuuntuneita kun käy ilmi että hänen tekstejään julkaistaan suurissa kirjallisuuslehdissä kuten The Atlantic Monthlyssä. Niin vittuuntuneita että hänen täytyy alkaa julkaista tekstejään salanimellä ettei toisten katkeruus kasvaisi liian kovaksi.

 

 

 

Kuvittelemassani Mad Menin jatkokehitelmässä Jimmy Barrettia pistää herhiläinen ja tuon piston monimutkaisena seurauksena hän kiinnostuu buddhalaisuudesta, muuttaa Boulderiin, Coloradoon, aloittaa opiskelun Naropan yliopiston Jack Kerouac School of Disembodied Poeticsissa, saa Anselm Hollosta suurimman opettajansa, muuttaa erakoksi puumajaan, kirjoittaa, puhelee eläimille lempeästi ja senttailee tekstejä runouslehtiin kirjailijanimellä Muhammad Ylimys.

Palatakseni Jimmy Barrettiin. Hän näkee välittömästi Don Draperin lävitse johtuen omasta matkastaan. Hän on itsekin hyvin nihilistinen ja pahasti kolhittu, uudellensulatettu ja taas kolhittu tapaus. Hänen raivonsa pitää häntä olemassaolon pinnalla. Hän ei pidä kenestäkään, kaikkein vähiten itsestään, ja osaa sanoa sen siten että ihmiset ensin vaikuttuvat, sitten hämmentyvät, sitten raivostuvat ja lopulta haluavat iskeä häntä naamaan mahdollisimman kovaa. Groucho Marx, Woody Allen ja uhatuksi tullut herhiläinen samassa ruumiissa. Hänen kielellisen teränsä on takonut ja hionut 1500-vuotta vanha, oman kielensä menettänyt hyrynsalmelainen kyläseppä parhaasta hopeateräksestä.

Kuvittelemassani Mad Menin jatkokehitelmässä Rachel Menken elää seuraavan elämänsä dublinilaisena pikkuvarkaana jonka suuri intohimo elämässä on pelata tikkiä ja käveleskellä Liffeyn rantamilla. Hänellä on susikoira jonka nimi on Maaluf. Sillä on otsassaan hunajanvärinen, mehiläisenmuotoinen laikku.

Rachel Menkenin ja Don Draperin tapauksessa planeetat vaihtavat paikkaansa. Rachel Menken on Don Draper Glenn Gouldin soittamana. Don Draper on Rachel Menken Genesis P-Orridgen soittamana.

Rachel Menken, Menken's-tavaratalon omistaja. Hän rakastuu Don Draperiin, rakastuu oikeasti. Harmi vain että Don Draperin kaivoon katsomalla näkee sitä mitä näkee. Mukavampaa olisi nähdä vaikka käärmeitä käärmepelkoisena. Don Draper kuitenkin pystyy Rachel Menkenin kautta pääsemään liki jotakin etäisesti todellisia tunteita muistuttavaa. Se on kuin suuren kartanon kaukaisimmasta siipirakennuksesta nenään kantautuva hento tuoksu josta ei kuitenkaan todella voi olla varma onko se omaa mielikuvitusta. Don Draper idealisoi Rachel Menkenin jonkinlaiseksi ylimaalliseksi pelastajakseen ja koettaa kasvattaa tätä kokemusta sisäisyytensä autiomaassa. Rachel Menkenin myöhemmin siirtyessä niin sanotusti autuaammille tavaratalon omistamismaille Don Draper suree. Koko sarjassa kuvataan kaksi kertaa Don Draper surullisena. Tämä on niistä toinen kerta.

Kuvittelemassani Mad Menin jatkokehitelmässä Beth Dawes tapaa Captain Beefheartin, ystävystyy tämän kanssa syvällisesti ja he opettavat toisiaan monin tavoin. Lopulta Beth Dawes alkaa maalata, muovailla erilaisia savieläimiä ja soittaa sopraanosaksofonia, huuliharppua ja shakuhachihuilua. Hän muuttaa Trinidadin liepeille Kaliforniaan, lähelle sitä paikkaa jossa myös Captain Beefheart eli lopun elämäänsä; työskentelee ajoittain huoltoaseman myyjänä, myy dreijaamiaan mielikuvituksellisia savikupposia, tekemiään savielukoita ja soittaa toisinaan pienissä kapakoissa. 

Eräs kiinnostava hahmo Mad Menissä on Beth Dawes, kaiken tyhjyydestä kärsivä, nihilistinen, idealistinen ja ulkonäöltään Lana Del Reyta muistuttava tyyppi jonka kanssa Pete Kyttyrä Kameli Campbellilla on lyhyt suhde. Masennuksensa hoitoon kokeellista sähköterapiaa saava Beth Dawes muistuttaa jonkinlaista näyttämölle ajoittain saapuvaa profeettaa joka ei muista edellisestä näyttämövierailustaan mitään ja suhtautuu kaikkeen hetken ajan lapsenkaltaisella innolla kunnes kovettuu taas, ensin hänen kasvonsa kuivuvat kuin savi, sitten alkavat halkeilla ja sitten hajoavat.

Kuvittelemassani Mad Menin jatkokehitelmässä Pete Kyttyrä Kameli Campbellista tulee svetogorskilainen staretsi joka elää onnellisena metsään kyhäämässään laavussa ja saa pääasiallisen toimeentulonsa lahjoituksina niiltä ihmisiltä joita auttaa heidän hengellisissä ongelmissaan.

Pete Kyttyrä Kameli Campbell on yksi kiinnostavimpia hahmoja sarjassa. Alussa hänet kuvataan vain onnettomana pikkunilkkinä jonka kohtalo on lopulta kuolla pimeän toimistonsa nurkkaan paskainen ja kusinen kokolattiamatto viimeisenä kokemuksenaan ja aterianaan. Alussa hän vertautuu Don Draperiin joka on loistava suurnilkki ja jonka kaltaiseksi Pete Kyttyrä Kameli Campbell haluaa tulla. Myöhemmin käy ilmi että kaikella on syynsä. Pete Kyttyrä Kameli Campbellin vanhemmat ovat todellisia huurupäitä joiden kykenemättömyys rakkauteen on ällistyttävällä tasolla. He vihaavat tosiasiallisesti lastaan, ja itseään, tietysti. Tämä kokemus yhdistää syvätasolla Pete Kyttyrä Kameli Campbellia ja Don Draperia. Pete Kyttyrä Kameli Campbellin muutos alkaa siitä kun hän yrittää melko epätoivoisen ja sattumasta lähteneen suunnitelman avulla kiristää Don Draperia. Don Draper antaa tuon vehkeilyn anteeksi ja ennen kaikkea Bert Cooper antaa sen anteeksi. Myöhemminkin Pete Kyttyrä Kameli Campbell yrittää samanmoisia vetoja mutta häneen suhtaudutaan edelleen myötämielisesti. Iskettyään päätään tarpeeksi seinään hän alkaa hiljalleen ymmärtää ja hänestä tulee munkkikorppikotka.

 Tämä on kuvittelemani Mad Menin jatkokehittelyn tunnusmusiikki:

Kuvittelemassani Mad Menin jatkokehittelyssä Bobbie Barrettista tulee omaan ansaansa jäämisen seurauksena hyvinjuokseva ja iloinen jänis.

Don Draperin lapsuustakautumassa kuvattu hobo on hänelle hänen elämäntarinansa vaikuttavin hahmo. Hänen edustamansa totuus asettuu sitä kaikkea vastaan mitä Don Draper, siis silloinen Dick Whitman, on nähnyt ja kokenut siihenastisessa elämässään. Lapsi Don Draper pitää häntä jonkinlaisena velhona. Myöhemmin Don Draper yhdistää tuon hobon hahmon Bert Cooperiin. Bert Cooper on hänelle ikäänkuin seuraava permutaatio tuosta hobosta. Don Draper haluaisi itse olla tuo hobo mutta siihen pisteeseen hän ei koskaan sarjassa voi päästä. 

Kuvittelemassani Mad Menin jatkokehittelyssä Don Draper jättää kaiken ja hänestä lopulta tulee tuo hobo.

 

 

Kuvittelemassani Mad Menin jatkokehittelyssä Peggy Olsonista tulee Tersu Usala.

Don Draperin ja Bobbie Barrettin auto-onnettomuutta seuraavat tapahtumat ovat tiivistymä siitä, miten voima kulkee Don Draperin ja Peggy Olsonin välillä. Eräänlaisena muuntajana tässä tapahtumassa on Bobbie Barrett, se mitä hän kertoo Peggy Olsonille omasta menetelmästään mitä tulee maailmassa selviytymiseen. Hän pitää Peggy Olsonia pimeään aavikonlaitaan eksyneenä söpönä lapsena. Hyeenat ulvovat ja nauravat. Bobbie Barrettin menetelmä on yksinkertainen: kysymys on annostelusta. Peggy Olson kuitenkin ymmärtää tämän omalla tavallaan: hän ottaa siitä itselleen pelkästään ytimen, ja koska hän ei pelaa, hän myöhemmin oppii käyttämään omaa voimaansa puhtaasti. Bobbie Barrett ikään kuin antaa hänelle kuvan jota hän ei itsekään todella ymmärrä, tietää vain että se toimii, mutta Peggy Olson ymmärtää. Bobbie Barrett osaa rakentaa ansoja hyvin taitavasti mutta ei ymmärrä ansanrakentamisen vaikutusta itseensä; Peggy Olson puolestaan oppii tuolta vanhalta ansanrakentajalta ennen kaikkea sen kuinka ansoista todella selvitään.

Don Draperin isä ruumiillisessa mielessä on Roger Sterling. Hän on synnyttänyt Don Draperin mutta hän ei tunne tätä laisinkaan, hän pitää Don Draperia koirana jolla tekee hyvin rahaa juoksukilpailuissa. Vastaavalla tavalla Don Draper ei tunne Roger Sterlingiä, hän pitää tätä harmittomana vanhana ukkona jolla kuitenkin on, kuten harmittomilla vanhoilla ukkeleilla usein saattaa olla, kultaa kätköissään. Kätkö vain täytyy löytää.

Don Draperin isä henkisessä mielessä on Bert Cooper. Hän pitää Don Draperia hyvänä omakuvanaan ja varjonaan. Hänelle Don Draper on muutamien viivojen tussipiirros joka on syntynyt hänen herkästä siveltimestään, ja hän pitää piirroksesta samalla tavalla kuin pitää pimeästä hiekkapuutarhasta jossa kasvaa mäntyjä. Bert Cooper on ainoa hahmo jota Don Draper pelkää syvästi; ei siksi että Bert Cooper on harmaata luminenssia vaan siksi että Bert Cooper tuntee itsensä.

 

 Kätkijän luovuus ja etsijän luovuus.

Noin viidentoista vuoden Mad Menin toistuvan katsomisen tuloksena (lienenkö katsonut kaikki jaksot viitisentoista, parisenkymmentä kertaa) olen päässyt siihen pisteeseen että Don Draperin ja Bobbie Barrettin hahmot sulautuvat täydellisesti toisiinsa ja muodostuvat kuviksi toisistaan. Se minkä Don Draper piilottaa, tulee esiin Bobbie Barrettissa. Se minkä Bobbie Barrett piilottaa, tulee esiin Don Draperissa. Don Draper katkaisee suhteensa välittömästi Bobbie Barrettiin siinä vaiheessa kun hänelle käy kiertoteiden kautta ilmi että Bobbie Barrett on puhunut hänestä toisille. Puhunut hänestä totta, siis.  Se tekee hänet tyhjäksi kuin kaktukseen törmänneen ilmapallon. Koko kuvion allegoria on Bobbie Barrettin ja Don Draperin hyvin humalainen automatka joka päättyy auton ulosajoon ja kierähtämiseen ylösalaisin. 

Vastaavalla tavalla myös Peggy Olsonin ja Don Draperin hahmot ovat sulautuneet toisiinsa: Don Draperin henkinen puoli, jonka hän ei anna kasvaa, tulee esiin Peggy Olsonissa. Peggy Olsonin ruumiillinen puoli johon hänellä ei ole erityistä kiinnostusta laskeutua tulee esiin Don Draperissa. Don Draper on kaoottinen, tuhoava voima mutta hänen valoisa puolensa on Peggy Olson. Peggy Olson on tasapainoinen, kasvattava voima mutta hänen pimeä puolensa on Don Draper. Molemmat pitävät toisiaan toistensa parhaimpina opettajina. Viimeisessä jaksossa Peggy Olson on kuin Don Draper sarjan alussa, mitä tulee asemaan, mutta hänen henkinen tilansa on hyvä ja rakkauden valo loistaa. Viimeisessä jaksossa Don Draper tekee kuten hän aina tekee ja saa siitä aineellisen palkinnon kuten kunnon suurnilkit tapaavat saada. Pimeys on suuri.

Jimmy Barrett on hupaisa kuva Don Draperista äärimmäisen terävänä ja Groucho Marxin tapaisena mutta hyvin nihilistisenä koomikkona. 

Mitä Mad Men minulle on opettanut? Paljon.

 Federico Karkeasorkka

 Hän vilkuilihe minua sen näköisenä kuin olisi maistanut ketunmyrkkyä.

 

 Kaikki tämä, vapaamuurarien laulu, räjähdykset, merimiesten laulu, tiltaltit pajukossa.

 Jumalauta, en tiedä... odota!

Hyvä on valita kirjan kansimateriaaliksi sellainen, johon sormien rasva jättää suloiset merkkinsä. Melko karkealla paperilla päällystetty pahvi on hyvä, siihen syntyvät jäljet nopeasti, tiukkaan kudottuun pellavaan syntyvät jäljet hitaammin mutta ovat lopulta toki vaikuttavamman näköiset.

 Hänellä oli rujot muinaisen egyptiläisen jumalan kasvot.

 Tunnussana on: iske, iske, iske pääsi seinään.