Noin viidentoista vuoden Mad Menin toistuvan katsomisen tuloksena (lienenkö katsonut kaikki jaksot viitisentoista, parisenkymmentä kertaa) olen päässyt siihen pisteeseen että Don Draperin ja Bobbie Barrettin hahmot sulautuvat täydellisesti toisiinsa ja muodostuvat kuviksi toisistaan. Se minkä Don Draper piilottaa, tulee esiin Bobbie Barrettissa. Se minkä Bobbie Barrett piilottaa, tulee esiin Don Draperissa. Don Draper katkaisee suhteensa välittömästi Bobbie Barrettiin siinä vaiheessa kun hänelle käy kiertoteiden kautta ilmi että Bobbie Barrett on puhunut hänestä toisille. Puhunut hänestä totta, siis.  Se tekee hänet tyhjäksi kuin kaktukseen törmänneen ilmapallon. Koko kuvion allegoria on Bobbie Barrettin ja Don Draperin hyvin humalainen automatka joka päättyy auton ulosajoon ja kierähtämiseen ylösalaisin. 

Vastaavalla tavalla myös Peggy Olsonin ja Don Draperin hahmot ovat sulautuneet toisiinsa: Don Draperin henkinen puoli, jonka hän ei anna kasvaa, tulee esiin Peggy Olsonissa. Peggy Olsonin ruumiillinen puoli johon hänellä ei ole erityistä kiinnostusta laskeutua tulee esiin Don Draperissa. Don Draper on kaoottinen, tuhoava voima mutta hänen valoisa puolensa on Peggy Olson. Peggy Olson on tasapainoinen, kasvattava voima mutta hänen pimeä puolensa on Don Draper. Molemmat pitävät toisiaan toistensa parhaimpina opettajina. Viimeisessä jaksossa Peggy Olson on kuin Don Draper sarjan alussa, mitä tulee asemaan, mutta hänen henkinen tilansa on hyvä ja rakkauden valo loistaa. Viimeisessä jaksossa Don Draper tekee kuten hän aina tekee ja saa siitä aineellisen palkinnon kuten kunnon suurnilkit tapaavat saada. Pimeys on suuri.

Jimmy Barrett on hupaisa kuva Don Draperista äärimmäisen terävänä ja Groucho Marxin tapaisena mutta hyvin nihilistisenä koomikkona. 

Mitä Mad Men minulle on opettanut? Paljon.