Maalla asuvat maaeläimet, tämä ei ole maata. Maa on ihmisen puolella, aavikko haluaa eroon ihmisestä. Päivällä se on hehkuvan kuuma, yöllä se kasvattaa itselleen jääkiteisen turkin

Tarkoitus tarkoitus oliko se tarkoitus vai oliko se tämä Muonio mies mustuus vuosi pieni vino lato kaatuva siellä nukkuva onneton onnellinen ja katosta riippuvat vuodat luodot muodot ruodot luodot vuodet luodit mistä tullut minä vuonna huomaavainen viesti pieni suukko ruostunut kasvot tai vienot viheliäiset siirat jauhopukit kärpäset ja niiden selkäpuoli vatsapuoli niiden kupeet huominen luominen tuominen juominen

Kiehuva vesi, tai myrskyävä ilma, suo
tai alasviettävä katu, silmä tai kaivanto
ja mies sen pohjalla, hampaaton,
asennossaan simpanssia muistuttava,
ja hän onkin simpanssi pieni taitettava
pistolapio kädessään, ja nainen

Ranskalaiset silittävät meitä silitysraudoilla,
heitä ei ole olemassa, ei siellä, ei täällä,
mutta me tunnemme heidät kyllä lihassamme

Kuin vaalea hartsinen punerrus, vaikerrus kaukaa oven
takaa, oven joka on lukossa, oven joka on lukittu sekä
tavallisella että munalukolla, oven jonka eteen on
raahattu lipasto, raskas pyöreä pöytä jonka päälle
on asetettu villisianpää ---

Tämä jääköön muistoksi, jonkinlaiseksi pysyväksi
oletukseksi maailmasta ---

Kuolema, elämä, siivitetyt kädet jotka hellästi
puristavat päätäni ja pian tarttuvat munuaisiini ---

Tämä melu jolta ei ole pääsyä, preparoitu piano
ja leikellyt äänihuulet

Kalpeana ja nyreänä istui Sergej Lvovitsh
vihreän pelipöydän ääressä kello kaksi yöllä
ja laski rokamboliin toisen satasen

Hän pelasi itsensä tyhjäksi vavisten
kärsimättömyydestä, onnettomat panokset
seurasivat toinen toistaan. Kello neljältä
hän oli selvästi tappiolla ja kirjoitti velkakirjoja:
"Sitoudun maksamaan sata – kaksisataa –
viisisataa ruplaa. Päivä. Kuukausi. Vuosi.
Sergej Pushkin." Kello viideltä hän oli voittanut
takaisin menettämänsä, jopa enemmänkin.
Hänen voimansa pettivät hänen. Hänen koko
hermostonsa petti hänet. Täydellisesti
kylmentyneenä hän joi vettä. Koko hänen
entinen elämänsä, perheen isän ja nöyrän
aviomiehen elämä, oli silmänräpäyksessä
kadonnut. Hänen koko entinen elämänsä oli
vain tappiota, nykyisyys oli voittoa. Pian
hänen voimansa palautuivat huomattavasti
entiselleen. Hän päätti olla enempää pelaamatta
ja että jos hän vieläkin häviäisi, hän pyrkisi
taistelukentille mikä ajatus oli mieletön ja
mahdoton mutta rauhoitti häntä. Hän
ajatteli, koetti pyrkiä siihen sydämeen, joka
ei suinkaan ollut hänen omansa, ei edes
hänen vaimonsa vaan jonkun aivan
tuntemattoman sydän, täynnä toisen ajan
pölyä ja tikkuja ja takiaisia. Hän virkistyi,
alkoi nähdä maailman taas väreissä, erään
tytön hyvinmuodostuneen takamuksen,
suloiset pyöreät olkapäät ja posket. Hän
alkoi olla taas oma itsensä, tarkasteli
hihansuitaan jotka olivat vielä märät hiestä
ja päätti, että hän ostaa heti seuraavana
päivänä itselleen kauniskalvosimisen ja
kauniisti leikatun ja ommellun paidan.
Hän pyrki tuon naisen viereen, hän tunsi
itsensä varjoksi, jonka täytyy aamun tullessa
kadota. Nainen kertoi hänelle haudantakaisesta
maailmasta, sanoin jotka olivat kepeitä
ja suolaisia, tovin jäähdytettyjä. Naisen
kertomus oli tämä:
Aamulla heräsin ja katsoin asennostani
tummaa vettä. Hyönteiset ja sudenkorennot
lensivät sen päällä ja ylittivät näkökenttäni,
niiden jäljet jäivät silmiini niin, että lopulta
kaikkialla oli vain kiekuroita ja häntiä. Ne
olivat minun ajatuksiani, minulle sanottiin
mutta en kuullut kuka sanoi niin, se oli ääni
joka saattoi yhtä hyvin tulla maan sisältä kuin
minustakin. En ollut juonut mitään ja suuni
oli aivan kuin höyläpölyssä, kuivaakin kuivempi.
Käänsin päätäni ja koetin katsoa, olisiko
kasveissa kastetta, koetin vetää niitä kädelläni
puoleeni ja sainkin kädelleni makealta tuoksuvia
pisaroita. Olenko tässä, ajattelin, ja samaan
aikaan kuulin etäältä niin kuin rämisevien
vaunujen ääntä, kirskunaa ja kolinaa. Käänsin
päätäni ja katsoin tielle. Kun vaunut tulivat
lähemmäs näin, että vaunuja veti kaksi
hevosta ja niiden rinnalla seurasi lauma
koiria tai susia, jotka hyppivät vaunun seiniä
vasten ja välillä hyppivät vauhkoontuneita
ja märkäkylkisiä hevosia vasten. En halunnut
nähdä sitä ja suljin silmäni ja käänsin pääni
pois, mutta ääniä en voinut estää kuulumasta.
Ne ovat sinun ajatuksiasi, ääni sanoi.

VAMPYYRI

TAPAAMINEN
Ennen kuin kosket minua, olen
olemassa. Mutta olen myös sen
jälkeen

TYTÖN KERTOMUS
Olen lähtenyt kauas siitä mihin
piti palata, tai olen astunut ovesta
joka katosi kun suljin sen.

Tämän luin kirjeestä, jonka tyttö
kirjoitti vanhemmilleen ennen
kuin katosi moottoripyöräjengin
matkaan. Näkikö hänkin
mantereiden kelluvan, näkikö
hän saman kuin minä

Minua ei ole tarkoitettu tänne.
Puut tai niiden juuret savuavat.
Mutta ei ole valittavissa mitään
muuta. Maahan kaadettu vesi
on koetettu murhata. Sano, ettei
niin ole. En luettele enää. Sinä
näet sen kaiken kun istut eriössä.
Menehdyt maailmanlopun tavoin
kukinnoissa, kuin varkaat, kuin
pois kuljetetut

Auto pysähtyy tummien, paksujen tammien keskelle. On yö. Saudiprinsessa nousee autosta, katselee maata niin kuin etsisi jotakin. Mies nousee autosta ja katsoo häntä. Saudiprinsessa katsoo miestä. Lintu lentää latvustoissa ja saudiprinsessa hätkähtää. Mies sytyttää savukkeen ja nojaa auton kylkeen. Saudiprinsessa menee autoon, ottaa hansikaslokerosta kolme kynttilää ja työntää ne riviin maahan. Sitten hän sytyttää ne ja seisoo pitkässä kashmirtakissaan kynttilöiden vieressä. Mies vajoaa istumaan yhden tammen juurelle. Jostakin varjoista ilmestyy tummaan pukuun pukeutunut mies. Kun saudiprinsessa näkee hänet, hänkin miltei lyyhistyy puunjuurelle

Hän pakenee kohti itää. Ei ole muuta mahdollisuutta. Vihreä, kun sen näkee liikkuvasta ikkunasta, näyttää aivan öljyvärimaalaukselta, joka on tehty nopeasti liikkuvalle alustalle. Lapsellinen huomio. Niin kuin jäisi kesken jalkapallo-ottelun tuijottamaan ruohoa.
   Täydellisen hetken täydellinen rakenne. Hän pakenee kylään, joka on tyhjä. Yksinäisyys ja eristyneisyys. Kaksi pistettä kalan elämässä. Yksin huoneessa, melua, sirinää, kaikki nämä asiat solmiutuvat yhteen

Aleksej, sanon, Aleksej, miksi tämä kaikki, olen väsynyt. Tässä on mekaaninen ulottuvuus, jonkinlainen hajotettu itsetietoisuus. Lopetan tämän kaiken kun olen tulossa hankalaksi. Aleksej, miksi sinä heräsit lentokoneessa joka oli jo laskeutunut? Tai pikemminkin: mitä sinä sitten ajattelit?
   Minun suuni sanoo hei. Minun korvani kuulevat

Aleksej on mielessäni. Ei tummana. Pikemminkin elämään valmistautuvana. Mutta minulla ei ole hänestä muistoja. Hän vain avaa mielessäni tietä samalla tavoin kuin kaivaisi lunta. Ehkä hän on minä jossakin tilanteessa. Luonteeni mukaista on olla hiljaa sellaisista asioista. Se on kuin nukkuisi ennen kuin herää.
   Olen yrittänyt vain ymmärtää niin paljon harmaasta kuin mahdollista. Tämä kuvitelma on joskus tuntunut ajavan minut tuhoon. Ei tuhoon. Pikemminkin uudelleensyntymään. Mutta juuri siinä kohdassa Aleksej tulee takaisin. Hän istuu tyhjässä lentokoneessa ja katsoo elokuvaa. Hän nukahtaa ja kuvittelee naisystävänsä viereiselle penkille. Herätessään hän katsoo ulos ikkunasta ja näkee että kone on jo laskeutunut

SATU RAHASTONHOITAJASTA
Rahastonhoitaja sytyttää savukkeen. Hänen takanaan on maisema, josta moni olisi valmis maksamaan sievoisen summan. Seireenit tanssivat ja rytmi on monotoninen. Rahastonhoitaja maistaa jotakin, jota ehkä voisi verrata hiukan käyneeseen karviaishilloon, johon on sekoitettu hiukan jotakin mädännyttä sientä. Rytmi muuttuu, siitä tulee tiukempi. Pilvet ovat asennoissa, joka tuo eittämättä mieleen rulettipöydän, pyörivän pallon ja ruskettuneet käsivarret. Rahastonhoitaja näkee vain ne yhdeksän seireeniä ja kuulee toistuvan rytmin. Se on muinainen rytmi, muinaisesta maasta. On kerrottu, että sen saadakseen täytyi tehdä sellaista, joka muutoin olisi väärin ja tuomittavaa.
   Huuto kiirii läpi taivaan. Rahastonhoitaja kuulee äänen, joka muistuttaa kankaan repimistä. Se tuntuu tulevan hänen päänsä sisältä, otsalohkosta. Hän puristaa ohimoitaan ja painaa kasvonsa kohti maata. Rukoiletko sinä, hänelle sanotaan ja hän ähkäisee. Sitten hän näkee sen: hänen oma ruumiinsa,kädet ja jalat omituisen liikkumattomina, maassa, vääntelehtivänä avuttomana muotona, laukaukset jotka ravistavat ruumista. Hän puristaa ohimoitaan. Voitko sinä huonosti, häneltä kysytään ja hän nousee vaivalloisesti, katsoo hymyillen kysyjään ja sanoo voivansa hyvin

Ihmiset, kun he ovat hyviä, tuoksuvat niin että se tuntuu leviävän maanääriin saakka. Tämän hän sanoi. Ja sen, että viiniin sitä varastoitaessa kerääntyy aina pohjalle sakkaa. Punaista, kuin verisoluja. Miksi? Mutta se ei ollut kysymys, hän vain aukaisi suunsa, paljasti hampaansa ja oli hetken niin, jähmettyneenä, kuin vahasta valettuna.
   Ihmiset, kun he ovat hyviä, tuoksuvat maanääriin saakka. Mutta entä ne muut? Siihen ei tarvitse kiinnittää huomiota, hän sanoi. Siitä ei tarvitse välittää. Ethän sinä kiinnitä huomiota mihinkään näkymättömäänkään. Hyvät ihmiset tuoksuvat, muut eivät. Yksinkertaista ja järkeenkäypää.
   Koko menestykseni tässä maallisessa todellisuudessa perustuu tälle seikalle. Mistään muusta minun ei koskaan ole tarvinnut välittää. Olen oikeastaan vain maannut sängyllä, nuuhkinut hiukan, miettinyt ja sitten kävellyt johonkin, jota voisi sanoa vastakohdaksi ansalle. Ajattelen ansaa, kyllä, mutta ajattelen sellaista ansaa, joka on täynnä jotakin tavoiteltavaa. Pääseekö sieltä pois? Sitä ei koskaan ajattele. Myöhemmin huomaa olevansa jossakin muualla.
   Niin kuin se pianisti. Huomasin hänet eräillä kutsuilla. Seurasin häntä ja myöhemmin kuulin hänen soittoaan. Se oli jumaluus lihaksi muuttuneena. Vaikka mitä minä siitä tiedän. Tiedän vain sen mitä haistoin. Ehei, sanoin itselleni, et sinä tätä halua. Sinä haluat tuota.
   Minä en usko enteisiin. Minä uskon, niin, minä uskon hiljaisuuteen. Kun on tarpeeksi hiljaista, kuulen sen äänen jonka vain minä synnytän. Ei, tämä kuulostaa pateettiselta. Älä muista tätä. Älä koskaan, koskaan kirjoita että sanoin näin. Unohda se

METSÄSTYS
Mikä menee ohitse rauhoittaa sydämen,
mikä jää taakse rauhoittaa mielen

Ilmassa oli tuoksu. Palava koiruoho, hitaasti tuhkaksi muuttuva. Lattialistan vierustaa juoksi hiiri, pysähtyi ja kohotti jonkin murusen pienillä käpälillään suuhunsa. Kuka kalpeni ja kiihottui, kuka muuttui tummaksi ja sai ikään kuin haukannenän, kenellä oli törröttävä hiuskiehkura takaraivolla? Kaikilla on edessään sama kohtalo. Kitti, jolla ikkunat laitetaan kiinni pokiin, tai kipsi, joka valutetaan muottiin

Puheeni kuulosti varmasti mielettömältä
minuun katsottiin niin kuin säilykepurkista
esiin kömpineeseen ja sinne kuulumattomaan,
ihmiset olivat synkkiä kuin pilvet

Ikkunan ja sängyn välisessä tilassa on kaksi giljotiinia vastakkain. Kääpiö nousee, katsoo giljotiineja ja huokaa. Sitten hän kävelee puolipukeisena niiden välistä, hidastaa ollessaan täsmälleen niiden keskellä ja jatkaa sitten nopeasti kulkuaan. En voi koskaan tottua tähän, hän mutisee. Viereisessä huoneessa nainen nousee ja katsoo seinän ja sängyn välissä olevia ikkunaristikkojen ja ikkunalaudalla olevien hattujen ja kenkälaatikoiden varjoja

Meitä on vain yksi, se tässä on harmillista. Mieluusti iskisin itseäni selkään, tai vielä parempaa: mieluusti sitoisin itseni puuhun. Ei, koska meitä on vain yksi, on se mahdotonta. Ehkä meitä tulevaisuudessa on useampia, sen haavekuvan varassa juuri nytkin riipun

Hän yritti muistella, mitä merkitsi astua. Se ei sopinut, ei sopinut niin kuin liian pitkä halko ei sovi tulipesään. Hän muisteli, mutta ei kyennyt muistamaan, riippui lattian yllä niin kuin hyönteinen katossa

En ole tuntenut itseäni terveeksi. Maksani on mädäntynyt. Voiko auringonvalo mädättää sisäelimiä? Luultavasti voi. Minä olen maannut auringossa ja ollut sairas. Olin sairas ja makasin auringossa ja tulin vielä sairaammaksi. Vai söinkö minä sitä? Olinko minä syömässä ennen kuin nukahdin? Olinko minä syömässä sisäelimiä ennen kuin uni minut korjasi? Olinko minä puristamassa hopeahaarukkaa ja olinko minä muistamassa ennen kuin armeliaasti nukahdin?
   On olemassa ihmisiä, jotka eivät ole tässä maailmassa. He näyttävät kulkevan vierellämme, mutta he eivät ole täällä. Se on yksinkertaista. Eikö se ole yksinkertaista? Minkälainen ääni lumivyörystä kuuluu? Minkälainen ääni kuuluu kun ajattelee kuolemaa, minkälainen kaskaiden ääni se on? Vai onko se raapiva kello, säröytynyt

Sveitsissä hän tapasi junassa nuoren naisen ja kirjoitti myöhemmin muistiinpanot tästä tapaamisesta: silkkiä, silkkiä, kuin pukeutunut juhliin mutta tavoiltaan ennustamaton, ei kykene pitämään itseään tasapainossa eikä sen enempää hae turvaa kenestäkään. Tahraton ulkoasu ja tahratonta kaikki, mutta myöhemmin, illalla hänen silmänsä alkoivat muuttua tummemmiksi, toisin sanoen hänen katseensa. Vaikea sanoa, näkyykö juuri siinä sisäinen elämä. Vaikea ylipäätään sanoa, näkyykö se missään. Hän puhui julkisivusta, jossa oli ornamentteja, ja ikkunasta joka oli merkitty hätäuloskäynniksi. Siitä putoaisi useita metrejä asvaltille. Siinä kohdin hänen äänensä muuttui linnunääneksi, nousevaksi ja laskevaksi korkeaksi siritykseksi. Hän kertoi, kuinka yöllä heräsi ja tunsi olevansa väärässä paikassa, avasi ikkunan ja nousi istumaan ikkunalaudalle, ja miltei putosi, vasta viime hetkellä kykeni palauttamaan tasapainonsa. Ääni oli taas rauhallinen. Mysteerejä ei ole, mutta on kylläkin sellaista, joka on liian pelottavaa tullakseen esiin tai liian surullista.

Mitä sellaisia asioita on, hän kysyi. Yksi on Venäjän maaseutu. Toinen ovat läpinäkyvät kankaat. Erityisesti sellainen tiheään kudottu musta kangas, jonka lävitsee näkee vain tietyssä valossa tai tietystä kulmasta. Minulle tulee mieleen joku Tizianin maalaus. En muista mikä. Näin sen Firenzessä ja törmäsin sen jälkeen mieheen, joka muistutti vampyyria. Kun menin hotelliin, minulle annettiin kaksi huonetta. Toisen ikkuna oli etelään ja toisen pohjoiseen, jotta saatoin halutessani olla valossa tai hämärässä. Vampyyri sanoi menevänsä metsästämään enkä onnekseni enää koskaan nähnyt häntä. Pelottava alue. Kammottava metsästys.

Identiteetti, joka paljastuu sielunetsintämatkalla. Identiteetti joka paljastuu kun avaat sielusi. Tämän hän sanoi. Kysymys: vaikka tämä ei olisikaan mikään temppu, on silti mahdollista että meitä on huijattu. Tämän hän sanoi. Tämä on ekstaasi ja ekstaasi on jotakin muuta, hankalasti selitettävää. Se on kuin hetkellinen tyhjiö, joka rusentaa mielestäsi esiin kaiken mehun. Kaiken sen mitä olen rakastanut.
   Katso tuota saksalaista, kuinka hän raahaa tytärtään perässään niin kuin kauriinvasaa. Minä puhuin hänen kanssaan eilen, hän sanoi omistavansa laivanvarustamon. Hän sanoi myös, että nuorena hän oli kiintynyt samalla luokalla olevan tytön punaiseen pukuun niin paljon, että vieläkin joutuu tolaltaan jos näkee jossakin saman sävyn. Hän sanoi, että pimeässä hän kuulee naurua ja näkee punaisia säikeitä silmiensä verkkokalvoilla. Se tuntui olevan liikaa.
   Mitä teen seuraavaksi, hän kysyi minulta. Eräänä kylmänä sinisenä aamuna hän oli näyttänyt samalta. Kylmän valon jakaessa hänen kasvonsa kahdeksi. Minä olin hetken ajan näkevinäni hänen vanhana miehenä, jonka vasemman silmän peitti otsalle kiedottu liina ja jonka oikeasta silmästä syöksi kirkas säde.
   Mikä kuva, hän kysyi kiinnostuneena. Olin hiljaa. Sitten hän sulki vasemman silmänsä ja sanoi: olet onnekas kun törmäsit minuun. Joku toinen olisi voinut, öh, nuoruuttaan langeta lupauksiin ja, niin, sinä olet kulkenut läpi kaiken, kuinka sen sanoisin, olet tullut lihaksi etkä ole mikään romanssin hopeahaamu. Ainakaan sen tietyn lajin romanssin johon me olemme sotkeutuneet. Se mitä minä olen elämästä nähnyt ei ole näkemisen arvoista.