Ihmiset, kun he ovat hyviä, tuoksuvat niin että se tuntuu leviävän maanääriin saakka. Tämän hän sanoi. Ja sen, että viiniin sitä varastoitaessa kerääntyy aina pohjalle sakkaa. Punaista, kuin verisoluja. Miksi? Mutta se ei ollut kysymys, hän vain aukaisi suunsa, paljasti hampaansa ja oli hetken niin, jähmettyneenä, kuin vahasta valettuna.
   Ihmiset, kun he ovat hyviä, tuoksuvat maanääriin saakka. Mutta entä ne muut? Siihen ei tarvitse kiinnittää huomiota, hän sanoi. Siitä ei tarvitse välittää. Ethän sinä kiinnitä huomiota mihinkään näkymättömäänkään. Hyvät ihmiset tuoksuvat, muut eivät. Yksinkertaista ja järkeenkäypää.
   Koko menestykseni tässä maallisessa todellisuudessa perustuu tälle seikalle. Mistään muusta minun ei koskaan ole tarvinnut välittää. Olen oikeastaan vain maannut sängyllä, nuuhkinut hiukan, miettinyt ja sitten kävellyt johonkin, jota voisi sanoa vastakohdaksi ansalle. Ajattelen ansaa, kyllä, mutta ajattelen sellaista ansaa, joka on täynnä jotakin tavoiteltavaa. Pääseekö sieltä pois? Sitä ei koskaan ajattele. Myöhemmin huomaa olevansa jossakin muualla.
   Niin kuin se pianisti. Huomasin hänet eräillä kutsuilla. Seurasin häntä ja myöhemmin kuulin hänen soittoaan. Se oli jumaluus lihaksi muuttuneena. Vaikka mitä minä siitä tiedän. Tiedän vain sen mitä haistoin. Ehei, sanoin itselleni, et sinä tätä halua. Sinä haluat tuota.
   Minä en usko enteisiin. Minä uskon, niin, minä uskon hiljaisuuteen. Kun on tarpeeksi hiljaista, kuulen sen äänen jonka vain minä synnytän. Ei, tämä kuulostaa pateettiselta. Älä muista tätä. Älä koskaan, koskaan kirjoita että sanoin näin. Unohda se