Kalpeana ja nyreänä istui Sergej Lvovitsh
vihreän pelipöydän ääressä kello kaksi yöllä
ja laski rokamboliin toisen satasen

Hän pelasi itsensä tyhjäksi vavisten
kärsimättömyydestä, onnettomat panokset
seurasivat toinen toistaan. Kello neljältä
hän oli selvästi tappiolla ja kirjoitti velkakirjoja:
"Sitoudun maksamaan sata – kaksisataa –
viisisataa ruplaa. Päivä. Kuukausi. Vuosi.
Sergej Pushkin." Kello viideltä hän oli voittanut
takaisin menettämänsä, jopa enemmänkin.
Hänen voimansa pettivät hänen. Hänen koko
hermostonsa petti hänet. Täydellisesti
kylmentyneenä hän joi vettä. Koko hänen
entinen elämänsä, perheen isän ja nöyrän
aviomiehen elämä, oli silmänräpäyksessä
kadonnut. Hänen koko entinen elämänsä oli
vain tappiota, nykyisyys oli voittoa. Pian
hänen voimansa palautuivat huomattavasti
entiselleen. Hän päätti olla enempää pelaamatta
ja että jos hän vieläkin häviäisi, hän pyrkisi
taistelukentille mikä ajatus oli mieletön ja
mahdoton mutta rauhoitti häntä. Hän
ajatteli, koetti pyrkiä siihen sydämeen, joka
ei suinkaan ollut hänen omansa, ei edes
hänen vaimonsa vaan jonkun aivan
tuntemattoman sydän, täynnä toisen ajan
pölyä ja tikkuja ja takiaisia. Hän virkistyi,
alkoi nähdä maailman taas väreissä, erään
tytön hyvinmuodostuneen takamuksen,
suloiset pyöreät olkapäät ja posket. Hän
alkoi olla taas oma itsensä, tarkasteli
hihansuitaan jotka olivat vielä märät hiestä
ja päätti, että hän ostaa heti seuraavana
päivänä itselleen kauniskalvosimisen ja
kauniisti leikatun ja ommellun paidan.
Hän pyrki tuon naisen viereen, hän tunsi
itsensä varjoksi, jonka täytyy aamun tullessa
kadota. Nainen kertoi hänelle haudantakaisesta
maailmasta, sanoin jotka olivat kepeitä
ja suolaisia, tovin jäähdytettyjä. Naisen
kertomus oli tämä:
Aamulla heräsin ja katsoin asennostani
tummaa vettä. Hyönteiset ja sudenkorennot
lensivät sen päällä ja ylittivät näkökenttäni,
niiden jäljet jäivät silmiini niin, että lopulta
kaikkialla oli vain kiekuroita ja häntiä. Ne
olivat minun ajatuksiani, minulle sanottiin
mutta en kuullut kuka sanoi niin, se oli ääni
joka saattoi yhtä hyvin tulla maan sisältä kuin
minustakin. En ollut juonut mitään ja suuni
oli aivan kuin höyläpölyssä, kuivaakin kuivempi.
Käänsin päätäni ja koetin katsoa, olisiko
kasveissa kastetta, koetin vetää niitä kädelläni
puoleeni ja sainkin kädelleni makealta tuoksuvia
pisaroita. Olenko tässä, ajattelin, ja samaan
aikaan kuulin etäältä niin kuin rämisevien
vaunujen ääntä, kirskunaa ja kolinaa. Käänsin
päätäni ja katsoin tielle. Kun vaunut tulivat
lähemmäs näin, että vaunuja veti kaksi
hevosta ja niiden rinnalla seurasi lauma
koiria tai susia, jotka hyppivät vaunun seiniä
vasten ja välillä hyppivät vauhkoontuneita
ja märkäkylkisiä hevosia vasten. En halunnut
nähdä sitä ja suljin silmäni ja käänsin pääni
pois, mutta ääniä en voinut estää kuulumasta.
Ne ovat sinun ajatuksiasi, ääni sanoi.