Lapsena näin kerran kun hän otti kärpäsen kiinni, ilmasta. Hän kysyi onko se siellä? En uskonut. Hän avasi nyrkkinsä ja kärpänen hieroi jalkojaan ja lennähti hetken perästä ilmaan. Roger Sterlingissä on vastaavaa vikkelyyttä, ikään kuin hänen sisällään asuisi monijalkainen olento, joka vain käyttää Roger Sterlingiä väliaineenaan. Kun Roger Sterling sanoo minä, tämä monijalkainen olento nyökkää poikaselleen. Vuorenhuiput, rotkot, lumi, jää, pakkanen. Kylmässä auringonvalo tuntuu etenevän nopeammin, siksi että kaikki muu on hitaampaa. Lumivalkohiuksinen, rakastettava, kiltti. Näin kai Roger Sterlingistä voisi sanoa asiaa tuntematta. Kyllä hän totuuteen pyrkii mutta jotakin tulee aina eteen. Oma heijastus ohikiitävän auton valkeassa ovessa.

 

 

 

Renault on Haitin punainen. Kaksi tulisieluista venäläistä hevosta; jäätävä tuuli puhalsi ja alkoi sataa räntää. Pöydällä on kani ja pullo samppanjaa. Tämä on näkymä Roger Sterlingin sisälle. Hänen hopeakasvonsa on hiottu moneen kertaan, viimeisin hionta säämiskällä niin että pinta on täydellinen peili. Arpakuutio pyörii näiden asioiden välillä: syöminen, juominen, parittelu, haavojen peittäminen.

 

Niin, hän kyllä muistuttaa kirjaa, jonka alkuluvut ovat täynnä alleviivauksia ja merkintöjä. Toiset alleviivaukset on tehty aaltoilevalla viivalla. Merkinnöistä tuskin saa selvän, lyijykynä ei ole ollut terävä. Näen hänet mielessäni leikkaamassa leipää. Jostakin kuuluu moottoripyörän ääni. Hän paistaa kananmunia. Höyry tunkeutuu mustaan hiekkaan, ja hiekka tihkuu sitä mustahkoa nestettä joka on happaman katkeraa. Valkoinen eläinneste, musta kasvineste. Don Draperista tislautuu toinen hahmo. Etäisesti se muistuttaa turkkilaista samovaaria. Uunissa on paistettu lintu.

 

Valamiaan sanoja Don Draper pitkittää toisinaan äänellä josta tulee mieleen öljyn pulppuaminen kanisterista. Metallinen kaikukoppa on kaiken yllä. Jos hän sanoo harsomaisen sanan, hän seuraavassa hetkessä pudottaa metallisen sanan. Harsomainen sana toimii ikään kuin verkkona, suotimena. Se mikä muutoin valuisi öljyn mukana näkymättömiin tulee esiin. Pilvet ovat vaaleanpunaisia. Kuusten latvat ovat purppuraisia. Niiden takana nousee patsas joka esittää Don Draperia kuolleena, palsamoituna.

 

Peggy Olson on portaantekijä. Hänen tapanaan on kätkeä valuun kuparikolikoita. Kun hän joskus myöhemmin kävelee valamiaan portaita hän tunnustelee, samaan tapaan kuin metallinpaljastin.

 

Kuinka usein hänen olikaan täytynyt haaveilla omasta taottavuudestaan. Don Draper sanoo usein että hänen vatsassaan on pieni kivi. Että hän tuntee sen liikkeet kun se liikkuu suurin piirtein tasasivuisen kolmion muotoista rataansa. Hän on paroni, joka syö joka aamu yksin puutarhassa. Isot, mutkikkaat viikset ja harmaa parta joka tutisee kun hän pureskelee. Jokin liikuttaa häntä, tämä on nukkemaailma.

Rauta on taottava silloin kun se on oikean lämpöistä. Toisinaan kylmätaonta tuottaa oikean tuloksen.

 

 

Miksi Peggy Olsonista tulee mieleeni basisti Larry Myyrä Taylorin soitto? Yhtymäkohdat ovat suuria etenkin John Mayallin levyn U.S.A Union kohdalla ja etenkin sen kappaleessa Off The Road. Todenmukaista on sanoa että Peggy Olson etenee maailmassa samoin, tiukka käärmegroove, kahahdukset, soundi jossa on jotakin jopa livertävää. Katsot seinää mutta yhdessä humahduksessa olet mennyt sen lävitse, ja seuraavan seinän lävitse, ne alkavat seurata toisiaan rytmisenä tsugu-tsuguna. Tervapääskyt kirkuvat. Remu Aaltonen polkee bassorumpua.

 

 

 

Palatakseni Peggy Olsoniin. Ajattelen lepakkoa joka roikkuu; se tarvitsee sitä että veri menee päähän. Epäilemättä monet pitävät Peggy Olsonia kylmänä. Hän jättää vastasyntyneen lapsensa. Mutta hän ei voi jatkaa sitä mitä hänen äitinsä ja sukunsa tekee, hän ei voi olla osa sitä maailmaa millään tavoin. Kokemus on täsmälleen sama kuin Don Draperin, hänkin jättää kaiken koska hänen täytyy tehdä niin pysyäkseen elossa. Myös veljensä, joka on siinä vaiheessa hänen ainoa elossaoleva lähisukulaisensa. Epäilemättä monet pitävät Peggy Olsonia kylmänä. Hän on varma epävarmuudessaan, hän avaa oven jos hän tarttuu kahvaan mutta hän ei palaa takaisin. Hän istuu pöydän ääreen, kaivaa taskustaan laventelinlehtiä, hieroo niitä sormissaan ja haistelee. Hän menee kuiden ja sädekuurojen toiselle puolelle.

Kalervo Palsa samuraina. Don Draper Isotorakkana iskemässä valttiässää pöytään.

 

Reaktori Don Draperin sisällä on yleensä lepotilassa. Voidaan sanoa, että huojuntaa ei tapahdu. Voidaan sanoa, että hänen silmänsä katsovat levollisen oloisesti neuvottelukumppania. Voidaan sanoa, että hän hivelee toisinaan otsaansa ja painaa oikean silmänsä tiukasti kiinni. Neuvottelukumppani ei ole varautunut siihen, että kriittinen massa saavutetaan 25 sekunnin päästä. Siihen on vielä kaksi sekuntia. Neuvottelukumppani ajaa pyörällä kapeaa mutkikasta tietä, lujaa. Hän on kuusivuotias. Kun hän tointuu, hän tunnustelee otsaansa. Kaikki on paikallaan, suurin piirtein. Pahoinvointi heikkenee aalloittain mutta miksi käsi ei nyt liikukaan niin kuin sen pitäisi. Don Draper tuijottaa häntä katosta, silmät ovat levolliset.

Viikilän Hiekkalinnat on todellista kirjoitusta.

 

 

 

Kymnaasi Pietarissa 1900-luvun alussa; Manhattanin vankileiri 1960-luvulla. Don Draperin voittokulku perustuu askellukseen ja nopeuteen, oikeiden aiheiden käyttöön oikeassa paikassa. Samalla tavalla jo sana pensas ilmaisee, että siihen voi piilottaa jotakin. Pensas kasvaa sen juurille kätketyn hopeakuvan peitoksi. Joku painaa korvansa oveen kiinni ja kuuntelee. Rummunkalvo värisee. Don Draper osaa puhua niin että ihmiset näkevät karitsan ja laakson liljan; hänen äänensä kuulostaa siltä kuin joku suoristaisi vesurin terää smirgelillä ja samaan aikaan hyräilisi hiljaa.

 

 

 

Haisunäätä mainospylvään juurella. Jalassa nyrkkeilykengät ja päässä kolme pulloa Tokajia. Don Draper tulee toimeen virroissa, tietysti, siksi että hänet lapsena on altistettu hyvin suurille jännite-eroille. Hänen kasvoillaan on pilvi ja pilvessä näkyy silmä. Hänen sydämensä marmoripainokone painaa väsymättä. Lopulta se painaa hänetkin, tietysti, ja mielessäni näen hänen kuolemansa, nyrkkeilijän kuoleman, haisunäädän kuoleman, pimeässä kuuluu viheltelyä.

 

 

 

 Putoava kultasormus ja kaksi aloittelevaa pelleä. Monotypia, pigmentti, vesiväri, 10,5 x 14,8.

Kun juon hunajavettäni ajattelen Don Draperia. Hyllyn kirjoista se, jonka nahkaselkämyksessä ei lue mitään. Siinä on vain merkkejä joita lapsi katsoo ihmetellen ja aikuinen hienoista kuvotusta tuntien. Nahka ei näytä vuohennahalta, se on ohuempaa ja siinä on samanlaisia karvatuppirykelmien muodostamia kuvioita kuin peccary-villisiannahassa. Merkit eivät ole nahan pinnassa, painettuna, vaan muste on ujutettu nahan sisään.

Hän heitteli päätään kuin yrittäisi pyytää kärpästä. Monotypia, pigmentti, tussi, 10,5 x 14,8.