Böömissä

Hän puhui minulle kuin balalaikka

näinhän se meni

muuttaminen: paikan muutos
kuoleminen: tilan muutos

Poliisityrannosaurus Rex

Tämän päivän suunnitelma: balsamia ja eetteriä

Mikä looshi tämä on

Jos tämä on melua, niin mitä on elämä

Tehtaan onnentunnit nämä ovat

Täällä ei voi olla melua
tai en synny tälle tähdelle
Tähän maailmaan joka
on syntynyt liian likeisistä
magneettipiireistä

Jesuiittaneito spurttaa sata metriä yhä uudelleen ja uudelleen

Yhden lapsenkengän pituudelta
kuten perunatalossa uskottiin,
ja mitä on onni, mitä on gongin kumahdus,
taistelu uudesta elementistä,
ja mitä on konventissa,
Jumala, ja Presidentti

Hän on vain romanttinen eikä ymmärrä mitään demonisesta

Aavistusmatka talvisessa metsässä

Cockaigne

Kuten näet, on kaikki kääntynyt hyväksi, niin monenmoisia olentoja pystyn nyt törkkimään kävelykepilläni

Madollisesti sinun

Jumalanhylkäämä variaatio impressionismista

Ritari, Kuolema ja Paholainen

He haluavat rakentaa pihoilleen koristekaivoja

Poissaoleva, nälkäinen katse kasvoillaan ja kirja polvillaan

Intiaanipassiivisuus

Aukko maassa, hah, typeryyksiä

His bollah

Ensimmäiset kohtalokkaat veden
äänet kuuluivat, tämä on yksittäinen
kertomus kertomusten revolverin-
lippaassa. Hän vei käden lippaansa
aivan kuin opetettu. Hänen mielensä
oli yksinäinen ja sienimäinen. Hän
oli unohtanut suurimman osan niistä
asioista jotka hänelle todella oli
opetettu. Tämä oli Kalifornia. Val-
kea pitsi on koivunrunkojen verta,
mutta veri on vain verta. Se valuu
kunnes ei enää valu. Sielun sydän
on muuta. Lev on kertonut minulle
näistä asioista enemmän kuin kukaan
muu. Kukaan muu ei ole kertonut
mitään. Ikkunan lävitse voi nähdä
vain itsensä. Tai Naton. Ei mitään
muuta. Ikkunan lävitse katsottuna
hän oli valuva ja valkoista valoa
hohtava. Metro oli hopeinen ja val-
koista valoa hehkuva. Hän työnsi
haarukkansa syvälle ja unohti mit
oli tekemässä. Pienet äänet olivat
etiäisiä, mutta niiden olemassaolos-
ta oli olemassa monia todisteita.
Lev oli aika nuori, toisenlainen kuin
nyt, hänellä oli parta joka oli jo
alkanut harmaantua. Hän seisoi
hiukan kumarassa, soittaessaan
hän suoristui mutta heti kun laski
kitaran kädestään kouristui taas.
Hän oli ollut täällä aikaisemmin,
kauan ennen kuin voin kertoa,
kauan ennen minun syntymääni
kun olin vielä toisaalla. Hänellä
oli tatuoituna ankkuri käsivar-
teensa. Hän oli tehnyt sen nuorena
tussimusteella ja ompeluneulalla.
Se oli haalistunut mutta vielä
aivan selvä merkki. Lev oli
jonkinlainen profeetta, äänien
profeetta. Hänen ympärillään
liikkui useita ihmisiä, mutta hän
itse ei liikkunut kovinkaan paljon
ihmisten joukossa. Silloin kun hän
liikkui hän suosi näkymättömyyttä.
On mahdollista tukkia jokainen
energian vuotokohta ja silloin
kukaan ei havaitse sinua. Mutta
se tuskin tekee hyvää kenellekään.
Lev oli minun isäni tässä maail-
massa. Tässä Kalfiorniamaailmassa,
hän sanoi ja riisui puseronsa. Hänen
ihonsa oli nuoren ihmisen hehkuva
iho, ei vielä kyllästetty samaan tapaan
kuin sadetakin hiha. Lev huokasi.
Hän riisui puseronsa, jonka alla oli
mustat pitsirintaliivit. Tämä oli
Kalifornia ja täällä oli ihmisiä jotka
olivat samanlaisia kuin koivut. Heidän
kasvonsa olivat koivua, huolellisesti
hiottua, petsattua ja pellavaöljyllä ja
mehiläisvahalla käsiteltyä. Heidät oli
tehnyt hyvä puuseppä. Mutta he olivat
syntyneet tähän maahan jota painoi
niin moni asia. He olivat syntyneet
tähän maahan jossa eläminen on mah-
dotonta ja kuoleminen vielä mahdotto-
mampaa. SIlloin kun ei voi kuolla ovat
asiat todella huonosti. Lev söi voissa
paistettuja perunoita ja jokaisen suupalan
jälkeen huokasi raskaasti. Vodka tuoksui
ja kuusenpihka. Hänen yllään oli repaleinen
punaruudullinen paita. Välillä hän seivästi
haarukkaansa palan ohutta makkaraa.
Lihallinen vai henkinen rakkaus, aivan
kuin niillä olisi eroa. Rakkaus on rakkaut-
ta, oli se sitten lihallista tai henkistä. Se
ei voi olla kumpaakaan. Toiset rakastavat
lihallisesti, toiset henkisesti. En osaa tehdä
eroa niiiden välille. Ei kysymys ole eri
asiasta vaan eri tavoin toimivista koko-
naisuuksista. Ei voi sanoa että toisen
soundi olisi jollakin tavoin parempi.
Vodkan ja perunan tuoksu on elämän
tuoksu, Lev sanoi ja pureskeli perunansa
loppuun. Hänellä oli päässään krimihattu
ja hän painoi sitä hieman vinoon niin,
että hänen päänsä symmetria palasi
ennallleen. Tämä kaikki on vedetty
jonkin lävitse. Katso tuota koiraa, sen
pään sisällä on ydinmieli. Sen pään
sisällä ei ole mitään siitä mitä minun
pääni sisällä on, Lev sanoi. Se on
umpiotölkki, joka on täynnä mustikkaa.
Makeata mustikkaa, hän sanoi ja
joi teensä. Laiturilla ihmiset eivät
törmänneet häneen, laiturilla ihmiset
eivät väistäneet häntä vaan kaikki meni
niin kuin oli tarkoitettukin. Hän kaivoi
muutaman kolikon taskustaan vanhalle
naiselle joka istui vasten seinää ja luki
Raamattua. Hän katseli pitkään vessan-
ovea ja ikkunaa, jonka takaa rahastaja
katseli häntä. Väsymättä he katselivat
toisiaan. Se oli Kalifornian henki. Freskon
alla alkoi ukkosmyrsky. Keltainen väri
rapisi hänen päälleen. Auto ohitti hänet
aivan läheltä, niin että hänen korvansa
miltei repeytyi irti. Hän tapasi hänet
syvällä tunneleissa, portaiden alapuo-
lella. Hän piteli kättään suunsa edessä
aivan kuin olisi aikonut sylkeä juuri
syömänsä pois. Kitaran ääni oli heleä
ja surullinen. Aurinko laski, sen laskettua
nousi Venus. Hänen otsallaan oli syviä
ryppyjä. Hän tapasi hänet portaiden
alapuolella, he kohtasivat toisensa su-
lavasti ja vanhalla tavalla. Hän suuteli
hänen poskeaan ja silitti hänen
hiuksiaan. He olivat kaksi ja heidän
ympärillään ihmiset jatkoivat omien
hymniensä laulamista. Hän oli huuli-
harppu soitettuna toisen mikrofonin
lävitse ja johdettuna edelleen toiseen
vahvistimeen. Oli hämärää ja ihmisten
huudot ja sanat kuuluivat hyvin kaukaa.
Pöydällä oli oluttölkkejä eikä mitään
muuta, pöydällä oli kahdeksantoista
oluttölkkiä eikä mitään muuta, hän
painoi päätään hiukan sivuun kun
tunsi huulten koskettava poskeaan,
ja hän kietoi kätensä hänen ympärilleen.
Freskossa alkoi myrskytä ja he jättivät
sen ja maanalaisen. Ylhäällä ihmiset
olivat muuttuneita. He olivat Kaliforniassa
jonka kuumuus sai heidät kaipaamaan
takaisin kylmään Lontooseen, tai takaisin
sinne missä kasvoivat matalat koivut.
Linnut pyrähtelivät niissä edestakaisin.
Sotalaiva lähti satamasta. Hän makasi
sohvalla ja piti kasvoja käsillään. Sitten
hän nousi istumaan ja painoi pään
polviinsa. Hehkulamppu ei ollut millään-
säkään. He makasivat kietoutuneina
toisiinsa. Kalifornia oli tällainen, autonvalo
joka valaisi heitä ja näytti heille mitä on
edessäpäin. Ei mitään, paitsi nouseva
ja laskeva meri, kohiseva ja kohiseva
meri, jokainen eliö joka tuli heitä kohti
ja sitten jätti heidät, oluttölkit pöydällä,
auringonkukkapelto jonka yläpuolella lensi
sumutuskone, viikset jotka olivat harmaat
pölystä ja sateenvarjo, joka avautui ja
sulkeutui rytmisesti.

Sakaalin lihasvainu
meidän sieluvainumme
Kiertolaisten sieluvaunu

Minun täytyy saada tuntea olevani nuori kotka
Ja minun täytyy saada laulaa nymfien kanssa

Ota nahka pois

Nenässäni on fraunhoferin viivoja

Vuoteen omena

Mitä kauempana ihmiset ovat, sitä voimakkaampi on heidän tuoksunsa

Hei perhonen, oletko mies vai nainen

Hän oli kreikkalainen aatelispimu
LOPPU

Semiramiin keikkuva puutarha

Tuhmuus on suurin kun hiukset ovat kasvaneet

Valkoinen kaste vielä kuumalla kallolla

Sukkien kuviot olivat hyvin surullisia

Kebabin tuoksusta on syntynyt lentoemo

sinä paistut siellä kuin kebab

ja maistut tuoreelta

minun silmiini  vanhuksen   matolla istuvan

sorjattaren tuoksu on kebabin tuoksu

hammondsoolokaupungin yllä    

Punarinta on lentoemon veripisarasta saanut alkunsa

Jumala peittää lusikalla pedon, hunaja
valuu ja mehiläiset kiemurtelevat pe-
säänsä. Mehiläiset nousevat vielä koh-
mettuneina, nousevat siivilleen ja me
seuraamme heitä näkemättä. He pa-
nevat sydämiämme. Pimeässä kellot
eivät soi. Pimeässä kukat sulkevat
ammusvaraston ovet, pimeässä herkku
muuttuu iljetykseksi, iljetys herkuksi.
Erilaiset äänimallinnukset lähestyvätt
meitä, he yrittävät väsyttää meidät, ja
minä olen väsynyt ja voisin nukkua kaksi
tuhatta vuotta. Hänen hiuksensa olviat
tuhkanvaaleat. Et ole ymmärtänyt, hän
sanoi. Maista piiskaa, hän sanoi, halkai-
se itsesi, hän sanoi, hän sanoi kyllä. Hänen
kaulassaan oli helmiketjuja ja hänen otsal-
laan. Se oli hänen naamiaisasunsa ja hä-
nen hormoniviittansa. Hän oli maallinen,
karvaton, korinttilainen tanssija, jonka
sielu siitti aina uusia sieluja. Astuin si-
sään ja tunsin suitsukkeen. Avasin oven,
koetin vetää sitä kiinni, mutta se ei
mennyt kiinni. Annoin sen olla, painoin
kaasua ja kuuntelin kalloni sisältä kuu-
luvia valituksia. Kadunreunat olivat täyn-
nä erilaisia nautintoja, hekuman asteet
olivat vaihtelevia ja hekumageneraattorit
eri tehoisia. Minä ajoin kaupungin ulko-
puolelle, sinne missä saatoin nähdä matalan
koivikon ja valot sen yläpuolella. Hänen
hiuksensa olivat tuhkanvaaleat, sen väri-
siksi muuttuvat pajunlehdet sen jälkeen
kun paju on kaadettu ja lehdet kuivuneet
auringon säteilyssä. Hän oli lusikoita soit-
tava nainen. Kiersin auton, tarkastin että
kaikki oli hyvin. Paukautin kerran kattoa
ja kuulostelin miltä kaiku kuulosti. Sitten
ajoin kohti sitä mitä minun pitikin. Kadut
olivat täynnä valoja, jotka olivat ihmisten
kiilteleviä silmiä. Silmät on lakattu elävällä
lakalla, kuin pellavaöljyllä joka ei koskaan
kuivu. Hän oli ikonimaalari ja sanoi tämän
eräänä aamuna, noustessaan sängystä ja
pyyhkiessään otsaansa lattialta nostamallaan
tahraisella rätillä. Hän oli komea, voisi
tuhkanvaalea sanoa, mutta hän ei ollut
sen enempää kuin minäkään, ilma ei
pyörteillyt hänen ympärillään sen enem-
pää eivätkä hänen kyyneleensä olleet sen
lämpimämpiä kuin minunkaan. Hän repi
pöydällä olevasta leivästä palasen ja työnsi
sen suuhunsa ja huuhtoi alas mustikka-
mehulla. Hänen äänensä kohisi turbiini-
maisesti, ja väliin kuului nielaisuja ja
korahduksia. Hänen puheensa oli sitä
samaa, kukaan muu kuin tuhkanvaalea
blondi tuskin olisi ymmärtänyt siitä
sanaakaan, eikä hänkään. Minä istuin
tuolilla, jonka kolme jalkaa olivat paljon
pidempiä kuin neljäs. KAtselin häntä ja
puhaltelin teetäni. Olin väsynyt, mutta
äkkiä jonkinlainen hengityksen kautta
sisäänmenevä huume tavoitti minut
ja olisin voinut nousta ja tanssia mutta
en tehnyt sitä. Sen sijaan nostin kitaran
seinän vierestä ja näppäilin muutaman
soinnun. Siinä meni tuntikausia, sinä
aikana hän oli ehtinyt nukahtaa uudes-
taan, lähteä ja palata vielä takaisin. Hänen
hiuksensa olivat tuhkanvaaleat ja hän
nojasi minua vasten, minä soitin vielä
ja hän liikkui ympärilläni niin kuin
kivipaasien ympärillä liikutaan. Hänen
hiuksensa olivat tuhkanvaaleat ja ne
laskeutuivat alas alkuperäisen aiheen
tavoin. Hänen hengityksensä oli tasais-
ta, se oli mutinaa joka kuului pullon
sisältä tai kuisketta jota puiden runkojen
sisältä kuului. Koetin sulkea auton ovea,
mutta oventiiviste oli mutkalla niin että
se oli mahdotonta. Katsoin takapeilistä
millaisella autolla minua tällä kertaa seu-
rattaisiin. Musta Volga, joka pysyi koko
ajan noin kahdeksankymmenen metrin
päässä. Suuntasin kohti Vasilein kirkon
tornia ja rukoilin mielessäni. Hän istui
sängyllä ja lakkasi kynsiään. Kun astuin
huoneeseen hän ei kiinnittänyt minuun
mitään huomiota. Vasta noin kymmenen
minuutin kuluttua, saatuaan urakkansa
päätökseen, hän nosti katseensa ja sanoi:
kuka näistä on voittaja, onko se tämä,
ja hän nosti oikeata jalkaansa ja kosketti
etusormellaan isovarpaansa kynttä, vai
onko se tämä, ja hän nosti vasenta jalkaansa
ja kosketti etusormellaan pikkuvarpaansa
kynttä. Hänen hiuksensa olivat tuhkan-
vaaleat. Lontoo oli kylmä ja siksi me
emme voineet olla siellä. Hän oli tuhat
karvatonta ihmistä, jotka olivat löytäneet
paikalle jolta nähdä. Minä katselin matalan
koivikon ylitse, jossakin etäällä hävittäjä
lensi suoraan koivujen ylitse ja vasta tovin
kuluttua sen ääni saavutti minut. Me olemme
olemassa vain lyhyen hetken, ja sen jälkeen
olemme olemassa vain lyhyen hetken ja
sen jälkeen kun äänirautaa isketään yhä
uudelleen ja uudelleen. Istuin takanurkassa
ja join oluttani. Katselin naista, joka oli
kumartuneena lukemaan jotakin lehteä.
Hänen hiuksensa eivät ollleet tuhkanvaa-
leat eikä hän muutoinkaan ollut sitä.
Hän oli blondi, mutta sellainen joka
ei ole koskaan käynyt kaivoksessa. Hän
oli enemmänkin sitä tyyppiä, joka sanoo
ei tarkoittaessaan kyllä ja kyllä tarkoittaes-
saan ei ja joka lopulta ei tiedä mistään.
Hänen nimensä saattoi oli pitkulainen,
kenties suipistuva. Minun oli saatava
kaikki muuttumaan, äänet, pimeys,
sätkä jota koetin kääriä vaikka en nähnyt
kunnolla mitä tein. Meidät oli ajateltu
hyvin, sen tiesin, meidät oli suunniteltu
tarkasti ja kauniisti ja kaikki oli hyvin.
Hänen hiuksensa olivat tuhkanvaaleat
ja hän oli kumartuneena lukemaan jo-
takin muotilehteä. Minä istuin taaimmai-
sessa nurkassa ja koetin näppäillä jotakin
mutta tunsin olevani himo joka on pako-
tettu pulloon. Minä olin yksi noista pullois-
ta, yksi viimeisistä pulloista ja hän oli
toinen noista viimeisistä pulloista. Me
istuimme noiden matalien koivujen
keskellä ja hän keitti makaroneja sprii-
keittimellä. Meidän piti lähteä Kaliforniaan
mutta Kalifornia oli siinä natoineen ja
aina kun sinne katsoi, tunsi pienen sirun
työntyvän aivoihinsa. Minä katselin häntä,
olen koko elämäni ollut katselematta
mitään mutta nyt katselin häntä koska
hänen hiuksensa olivat tuhkanvaaleat
ja koska hänen lantionsa teki kahdeksikon
muotoa ja koska hän sytytti spriikeittimen
silmillään. Me olemme samaan aikaan,
me olemme samaan aikaan kun ovi
ei mene kiinni ja me istumme samaan
aikaan tässä rannalla ja kuulemme
saman nousevan ja laskevan äänen
joka laskeutuu päästä jalkoihin ja
nousee taas takaisin päähän, kyllä
me olemme tässä ja kohina, kyllä
me olemme tässä ja kohina ja
lentoemot, kyllä me olemme tässä.

Kun istuin paskalla, punarinta lensi porraskivelle, katsoi minua noin puoli sekuntia ja pyrähti pois

Hän oli palannut Intiasta sukupuoliselta sotaretkeltään
Magneesien taistelu joka lopetti seleukidien ajan
Yhdessä Pergamonin palkkasoturijoukkojen kanssa
Mukanaan humvee
Sitä voidaan sanoa maailmojen taisteluksi
Länsimökki otti yhteen itämökin kanssa
Apamea rakensi sellaisen pienen huvimökin
Jotta voisi kuolevaisena osallistua grillijuhliin

Minusta tulee mätä intiaani

Siitettäessä hevosia on otettava huomioon kuun asema
Pilvitanssija vaipuu puoleesi
Tuoksuneen kappaleen hajumetsiköstä
Kylmenevää violettia on pimeän katto
Kuusivuotiaiden vallankumous
Sen lähistöllä on bluegrass
Hourittuna syötetty
Juhlimassa kiviympyröiden keskellä
Se vaatii tähtikielistä asiantuntemusta
Puulla on kaksi oranssia kärkeä
Banjoja joita soitetaan näiden kuukausien aikana
Todennäköisesti tietoa oreista on käytetty hyväksi
Taivaskavereiden selkiä
Aurinko peittää valolla missä korppi käy maassa
Kiiltotähtiä tuolla kaukaisuudessa
Niitä on todennäköisesti pesty jo 6000 vuotta
Kaikkein vanhimmat peniskokoelmat
Tämä on tuttua Venukselle

Trenssiin vaipuva
      karakleetti    polyneesi joka
   nousee tottuneesti suoden kuoleman
       jokaiselle yhtä anteliaasti
    kumartakaa koska ette voi muuta
        muuttukaa jos ette voi kumartaa
            varokaa kuoppia salin lattiassa
       varokaa vaunuja jotka miltei lentävät 
                   näissä pimeissä tunneleissa
             halutkaa minut kuopata
           kääriä tuoheen ja ympyröidä pihkalla
        tämä salamaniskemä tuhomuoto

   kuinka sinut eristämme pihkalla
    
          kysymys ei ole kysymys ellet hymyile
       eikä hymy hymy ellet kysy
    
   tämä kaikki on tehty rakennuksessa jonka
      kyljessä lukee: T. Virtasen korjaamo
  
             sen sisällä neitsyet ovat tanssineet
           ja havunoksin peittäneet itsensä nukkumaan
                siirtymään toisiin galakseihin avohaaroin

                  kuka tarttuu haravaan 
               kuka talikkoon
                      ja lävistää taun mitalta kaiken
                  
savupunoksiin peittyy
                   trenssiin taipuva mauton kala
savupanoksin muuttuu 
                                              tyttö
ja sointu kiertää    
                                              kieltää
nielee 
                                              siirtää
astaroihin     maan tuomiin     nousee        helottava
    valuttava      vollottava    tyttö ja saappaat 
        nukleonisen ajan taulut    taurut 
      soundiin    jumalan torviin    kaulaan 
        korvattoman kelluvan ruumiin
   
             

Nukleonika

Valkoinen kaste

Emme me olleet Kaliforniassa, ei tuullut kuten
ei minään päivänä. Hänen hiuksensa olivat
tuhkanvaaleat, se hän oli, tuhannen päivän
ajan ja varmasti vielä sen jälkeenkin. Raken-
simme hiekkalinnoja, peuhasimme tiikerin-
taljojen päällä ja hakkasimme toisiamme tyy-
nyillä. Tätä kaikkea tarkkaillaan, meitä tark-
kailtiin ja tiesin sen hyvin. He ovat taitavia,
mutta eivät mitään muuta. He kyllä saavat
ruumiinsa toimimaan, mutta henkeä heissä
ei ole. He ovat treenattuja, mutta nauravat
niille jotka rukoilevat. Palmujen alla tätä
kaikkea oli vaikea muistaa. Minusta näytin
itse siltä, kun katsoin itseäni hänen silmis-
tään. Hänhän oli lähde, joka pulppusi hu-
najaista vettä. Ravitsevaa ja paksua, läpi-
kuultavaa ja valoa pehmeästi taittavaa
nestettä. Minun nähdäkseni hän oli vuo-
risto ja minä puolestani jonkinlainen sissi.
Odotin sitä, että erikoisjoukot hyökkäisivät,
ampuisivat minua kohti haulikolla ja hau-
likon suusta räjähtäisi esiin sateenvarjo.
Jostakin kaukaa kuului haukahduksia ja
huutoja. Hänen hiuksensa olivat tuhkan-
vaaleat aamulla ja tuhkanvaaleat illalla.
Yöllä ne eivät olleet tuhkanvaaleat. Ne
eivät olleet tuhkanvaaleat silloinkaan.
Nyt ne olivat tuhkanvaaleat. Asioiden tilan
saattoi päätellä tuollaisista asioista. Meillä
ei olisi hätää. Minulla ei olisi hätää. Meillä
ei olisi hätää. Missä olin ollut niin kauan.
Ylhäällä roikkui suuri kristallikruunu. Hän
oli sen alapuolella, hänen kaulassaan roik-
kuivat paksut helmiketjut. Hänen lantionsa
oli pyöristynyt. Se tuntui oikealta. Kukkulan
yläpuolella heilui valtava pannu, jossa paistui
perunoita. Niiden ääni heilutti puita. Helmet
hänen kaulassaan eivät heiluneet vaan painuivat
syvemmälle hänen rintojensa väliin. Kostea
seinämä ja rinne, jolla kasvoi muutamia pen-
saita. Jokea olisi mahdoton ylittää. Täytyisi
ryömiä aivan hitaasti sen partaalle ja sitten
solahtaa veteen kuin saukko. Kaikki, nämä
ihmiset, jotka kävelivät kantamuksinensa,
koruinensa, käsilaukkuinensa, ajatuksinensa,
kiihottuneisuuksinensa, korvinensa, neninensä,
huulinensa, käsinensä, hiuksinensa, hattui-
nensa, silminensä, otsinensa, leukoinensa,
jalkoinensa, polvinensa, kauloinensa, sormi-
nensa, rintoinensa, pyllyinensä, lantioinensa.
Kaikki riippuu siitä, miten ihminen pitää
lantiotaan. Hahmo syntyy sen kautta. Hän
oli hunajalähde ja kuorrutettu mantelijau-
heella. Hän oli baklava, hän oli hunajavesi
johon upota ja jota imeä sisäänsä. Hän oli
iholle jäävä hunaja, hän oli metisten kasvien
peittämä kukkula, hän oli metsä jossa nymfit
kisailivat, hän oli hunajaspektri, hän oli
ionosfäärin hunajameri, hän oli hunaja,
hän oli hunaja, hän oli hunaja, hän oli
hunaja ja minä tunsin hänet kielelläni
ja tunsin hänet sormillani ja tunsin hänet
sielullani ja tulin yhdeksi hänen kanssaan.
Hän oli hunajainen lähde, jonka ympärillä
kasvoivat mantelipensaat, jonka ympärillä
faunit olivat polvistuneina ja johon ne loivat
arkoja silmäyksiä, hän oli hunaja joka
putosi raskaina pisaroina heidän päälleen,
hän oli hunaja joka valui ja hukutti heidät,
hän oli hunaja johon he halusivat upota,
hän oli hunaja jota minulla oli sormissani,
hän oli hunaja jota minulla oli suussani,
hän oli hunaja jonka tuoksua en voinut
paeta, hän oli hunaja joka peitti minut,
hän oli hunaja joka valui maan lävitse,
kattojen lävitse ja seinien lävitse, hän
oli hunaja joka kohosi ja levisi kuin räjäh-
dys, hän oli hunaja jonka aurinko sai
kiiltelemään kaikin spektrin värein,
hän oli hunaja joka oli purkissa joka
oli pöydällä ja jota kissa kävi nuolemassa,
hän oli hunaja. Hänen hiuksensa olivat
tuhkanvaaleat. Meillä ei ollut kylmä
koska olin virittänyt pönttöuuniin tulen.
Hän oli hunajamyrsky. Hänen hiuksensa
olivat tuhkanvaaleat. Hän työnsi haarukan
sienten keskelle, piti sitä siellä silmät
suljettuina ja veti sen sitten takaisin. Aivan
kuin hän olisi ollut toinen asteikko, minulle
tuntematon. Hän oli toinen asteikko, enemmän
kuin saatoin toivoa. Hän oli toinen asteikko,
jota en kyennyt ymmärtämään. Hän oli
korvassani. Hän oli suussani. Makasin
pimeässä ja näin hänet, hän laskeutui
ylleni, siitä tiesin että hän tulisi pian,
ja aamulla hän tuli. Hän oli hunajauima-
allas. Hän oli hunajasuihku. Hän oli
hunajavesi jota join ennen nukkumaan-
menoa silloin kun vanhempani joivat
teetä. Hän lauloi ja hänen äänensä ei
ollut hunajaääni. Hän lauloi ja ääni
sai minut värähtelemään. Me ajoimme
ylös rinnettä, minä olin sytyttänyt sätkän,
hän katseli tarkkaavaisesti eteenpäin
että emme ajaisi minkään eläimen päälle.
Hän istui, katsoi ulos ikkunasta, hengitti
raskaasti ja koetti nousta, mutta ei noussut.
Hän kohotti katseensa kattoon ja siristi
silmiään ja mutisi jotakin josta vain hän
itse sai selvän. Ulkona satoi. Joku rapisteli
ovella, hän käänsi päätään ja heti rapina
lakkasi. Hiiristä ja rotista on tullut van-
hempia, hän sanoi. Hiiristä ja rotista on
tullut viisaita, hän sanoi. Niille on turha
puhua koska ne ymmärtävät muutenkin.
Autot ajoivat ohitse, eivät edes töötänneet.
Koira makasi varjossa, nosti päätään ja
pyyhkäisi käpällä kärpäsen kuonoltaan.
Minä koputin oveen, astuin heti sisään ja
näin, kuinka hän istui selin eikä liikah-
tanutkaan. Hänen tuhkanvaaleat hiuksensa
eivät liikahtaneetkaan. Sitten hän kääntyi
hitaasti ja katsoi minua suoraan silmiin.
Hänen kaulassaan oli lukuisia helminau-
hoja, ja hänen jalassaan oli tiukat mustat
farkut. Pusero silkkiä. Sitten hän alkoi
puhua. Hän asettui ylleni, laski rintansa
kasvoilleni ja tunsin hänen tuoksunsa
ja henkensä. Tunsin hänen hunajantuok-
sunsa ja hunajahenkensä. Hänen rintansa
olivat sileät kuin hanhenselkä. Muutamia
pilkkuja, muutamia ruskeita pisteitä. Hän
painoi rintansa silmilleni ja hieroi niitä
kasvoihini. Hän hieroi rintojaan huuliani
vasten ja nousi ja suuteli otsaani. Tarkkai-
lijamme istui autossaan ja oli nostanut suuret
kiikarit silmilleen, hän näki sellaista jota
minä en koskaan voinut nähdä. Hän puristi
kättäni ja painoi kyntensä ranteeni ihoon.
Tarkkailijamme otti povitaskustaan muisti-
kirjansa ja kirjoitti sille lyhyesti jotakin.
Hän kynsi kylkeäni ja hänen hiuksensa
olivat tuhkanvaaleat ja hänen sanoistaan
en ymmärtänyt mitään.

Mutta eihän lastenkirjaan voi laittaa sellaista, että mennään lääkäriin ja yht'äkkiä jonkin juonen seurauksena ajelehditaan merellä kontin päällä ja lääkärin ääni kuuluu ylhäältä jostakin

Se taiteilija sanoi: tunteja ja tunteja ja mitä se on, metsää

Näytelmä, jonka henkilöistä kukaan ei kykene havaitsemaan toistaan

Jotkut eivät vain näe toisia ihmisiä, he sanovat: katsopa vain, tuollainen keltainen betonipallo, tai: oho, siinähän onkin huivi jonka kadotin ja sitten nappaavat sen kaulasta

Aamuyöllä näin unessa taiteilijan, enpä haluaisi todella tavata sellaista

Suomalaiset tykkäävät perunakelllareista, siellä on kylmää, pimeää ja kosteaa ja oven saa tiukasti kiinni

Heilauta vain esiliinaasi senkin perunapää

Arse

Kaikkialla ympärillämme oli ratsumiehiä. Tämä
oli ratsumiesten maa. Heidän silmänsä olivat enem-
män kuin punaiset. He olivat oikeastaan iskuja
djembe-rumpuun, teräviä iskuja aivan rungon
kehälle peukalolla, ääni joka tuntui kaulassa
ja sai sen värähtelemään. En ole koskaan ymmär-
tänyt mitään äänistä ja se on ollut onneni. En
ole ymmärtänyt niitä ääniksi vaan pidän niitä
jonakin muuna. Saman syyn vuoksi törmäsin
häneen: koska en voinut olla törmäämättä. Aluk-
si en nähnyt häntä ja sitten huomasin, että hän
oli sisälläni. Me kuljimme syksyisen metsän läpi
ja hän sanoi, kyllä, hän sanoi. En tiedä mitä hän
sanoi, olin liian unelmoiva. Mutta nyt me olimme
täällä, emme ajaneet ylös vuorenrinnettä emmekä
liioin juoneet teetä. Kolme Saturnuksen kiertoa,
viisi saturnuksen kiertoa, seitsemän Saturnuksen
kiertoa. Kiertokanki valitti sitä, että se oli syntynyt
tähän maailmaan. Hänen kaulansa sisällä oli
kiertokanki. Minä olin jonkinlainen oranki, tai
kenties karhu, joka aivasteli saatuaan siitepölyä
nenäänsä. Tai mehiläisiä. Ratsumiehet eivät
kuolleet hampurilaispaikan tiskin eteen emmekä
me löytäneet kotiin. Hampurilaisia teki musta
tyttö, joka oli enemmänkin maailmanhistoriaa,
löydetty miekka, jonka kädensijassa oli rubiineja.
Hän oli valkoinen kauris, hän oli valkoinen
jugurtti, hän oli valkoinen valkoinen musta.
Mutta meitä ei ollut olemassa, me olimme hänen
päänsä sisällä sinä hetkenä. Hän kuvitteli että
kuvitteli näkevänsä meidät poortaissa, ja hänen
kasvonsa tai suunsa aukesi ja sanoi minulle
kielellä jota en voinut ymmärtää, aina uudestaan
ja uudestaan. Kiersin huoneiden läpi ja jokainen
huone oli toisinto edellisestä, vain minä synnyin
uudelleen aina kynnyksellä ja jätin nahkani kyn-
nykselle. Ota nahka pois, sanoin hänelle. Jos
sinulla on kuuma. Ota ensin paita pois, ja jos
se ei riitä: ota nahka pois. Olin kaksitoista kun
opin soittamaan kitaraa. Se tarkoitti unohtamista,
ja se tarkoitti jatkuvaa itsensä ajamista yhä
pidemmälle. Hänen kasvonsa olivat valkeata
ja hänen sormensa olivat valkeat ja ne pyöritteli-
vät pihviä aivan kuin se olisi ollut minun sydämeni.
Tai jokin muu sisäelimeni. Epäilemättä hänkin
oli Naton keksintöä samaan tapaan kuin kuoriaiset
ja kolibrit. Epäilemättä hän oli täydellinen ja hyvä
ihminen, Los Angelesin hyvä ihminen. Hän oli
ainoa todellinen ihminen, minut itsenikin mukaan
lukien. Mutta hänen tehtävänsä oli tuhota osa minusta
enkä väitä että se olisi ollut väärin. Se oli oikein. Se
oli niin kuin piti olla. Kuoriaiset pitivät omaa kokous-
taan yöllä. Vanhin niistä taputti jalkojaan tietyllä
tsvalla. Hänen sormensa olivat valkeat ja hän säteili
valkeata valoa. MInä työnsin sormeni hänen hiuksiinsa
ja tunnustelin hänen kallonsa muotoa. Me makasimme
kylmässä Lontoossa ja hänen kallonsa oli Kalifornian
muotoinen, kukkula, jonka laella oli suuri hiuksista
tehty nuttura. Emme me juoneet vodkaa, enkä minä
syönyt sieniä. Se oli valhetta, jonka kerroin itselleni
valheena ja huvittuneena siitä. Hän oli hyvä ihminen,
parempi ihminen kuin minä koskaan vaikka en mi-
näkään mikään huono ollut. Oli vain huono aika:
mitään ei syntynyt, en saanut aikaan mitään muuta
kuin vanhan t0istoa. Partani oli kasvanut niin
pitkäksi että peilissä näytin intiaanilta. Alhaalla
kadulla heidän autonsa ajoivat edestakaisin. He
koettivat minkä tahansa verukkeen perusteella
saada minut. Mutta minä olin ovelampi. Ja minä
olin tarkkaavaisempi kuin he kuvittelivat, vaikka
eivät he varmasti mitään kuvitelleet. Heillä oli esi-
miehensä, jotka eivät myöskään kuvitelleet. Esimie-
hillä oli esimiehensä, jotka eivät todellakaan kuvi-
telleet mitään. Mikä oli minun kannaltani erittäin
hyvä. Olin jopa tehnyt niin, että olin ostanyt syanidi-
kapselin. Pidin sitä aina kaulaani sidottuna. Silloin
tarvitsin aikaa. Katu oli autio. Ei mitään. Ei koiraa,
joka ylittäisi kadun vilkaisten kumpaankin suuntaan.
Hänen sormensa kiiltelivät rasvasta. Emme me olleet
huoneessa, jonka lautalattia narisi jokaisen askeleen
alla. Emmehän me olleet millään datsalla, emme
suinkaan. Ikkunoissa ei ollut valkoisia pitsiverhoja.
Hänellä ei ollut valkoisia pitsipikkuhousuja. Hänellä
ei ollut päällään mitään, niin hän mieluiten liikkui
kotonaan. Eikä tämä suinkaan ollut mitään spektro-
grafiaa tai halidiuutosta. Tämä oli pelkkää soittamista
klubeilla. Ja sen miettimistä, mikä olisi paras äänitys-
tekniikka. Vanhat hyvät ajat, jolloin olin dervissi.
Käärin sätkän ja tarjosin hänelle, hän otti sen, sytytti
ja veti vain yhden henkosen ja antoi sätkän heti takai-
sin. New York City oli kylmä. Nato oli täällä jos jossakin.
Hän osti kupin keittoa ja söin yhden lusikallisen. Se
maistui happamalta ja makealta, ensin happamalta,
sitten makealta. Pidin siitä. Keittoa suoraan hänen
rinnastaan. Se oli ehkä jokin vietnamilainen paikka.
KAtosta roikkui suuri hämähäkki. Hänen niskansa
oli märkä hiestä niin, että hiukset kihartuivat. Hänen
selkänsä oli märkä hiestä ja hän maistui aivan suolai-
selta kun nuolin hänen selkäänsä pitkin nuolaisuin.
Hän oli kromaattinen. Nato oli jossakin meidän ylä-
puolellamme. Kaikki meidän tuhoksemme tehty,
kaikki vanhat hyvät ajat, kaikki vanhat melodiat.
Sen vuoksi minun oli tehtävä kaikki uudestaan,
vanhoilla harmonioilla ei tee mitään koska ne
tappavat aivosi. Ja miten helvetissä saada aikaan
mitään uutta. Olin jonkinlainen intiaani eikä
minulla ollut mitään. Vain savua. Hänen suustaan
valui läpinäkyvää nestettä. Se toimi eräänlaisena
keräimenä, Naton kemikaalien keräimenä eikä
tuottanut hänelle itselleen mitään vahinkoa.
Eikä hän tiennyt sitä itse. Tarkkailijamme istui
nuudelipaikan toisella puolella, hänellä oli pääs-
sään aurinkolasit ja tasaisin väliajoin hän työnsi
kätensä povitaskuunsa. Hän oli pukeutunut
baseball-takkiin ja hänen kaulassaan oli tatu-
ointi, jossa oli tiikerin pää. Hän oli hyvä ihmi-
nen aivan kuten kuka tahansa hyvä ihminen,
ja hän oli paha ihminen aivan kuten kuka ta-
hansa paha ihminen, kuka tahansa.

LUIN KIRJAA
Tuossa on piste, en pidä siitä, tuossa on piste, en pidä siitä, tuossa on piste, en pidä siitä tuossa on piste en pidä siitä tuossa on piste en pidä siitä tuossa on piste ja tuossa ja tuossa ja tuossa ja tuossakin saatana

NÄIN TUNNISTAT POMMINTEKIJÄN
Koskettele itseäsi oikeista paikoista ja ajattele oikeita ajatuksia

Lontoo oli niin helvetin kylmä että meidän täytyi lähteä sieltä.
Kukkuloiden yläpuolella oli huurteisia muotoja. Puiden ylä-
puolella ei ollut mitään, vain lämpöä, jota saattoi koskettaa.
Hänellä oli tuhkanvaaleat hiukset, sanotaan, että ainoastaan
lapsena tuhkaveteen upotetuilla on sellaiset hiukset. Hän
oli suloinen ja vastustamattoman vastuuton, manipulatiivinen,
hevosenjouhista tehty nukke, jonka sisällä oli pieni rumpu-
kone. Hänen koskettamisensa sai aikaan usein teoksen,
tai sitten myrskyn. Lontoo oli kylmä mutta me lämmitimme
toisiamme niin kuin kaksi pönttöuunia yhdessä huoneessa.
Tarkkailijamme oli siellä missä pitikin, alhaalla istumassa
autossaan, kääriytyneenä paksuun huopaan. Hän olisi halun-
nut päästä hevosen selkään, mutta ei minulla ollut antaa
hänelle hevosta. Olin lapsenakin ollut köyhä, ja olin köyhä
vieläkin. Minulla oli vain ruumiini. Hän hyväksyi sen eikä
muuttunut juuri lainkaan. Ei sen enempää kuin ihminen
muuttuu yhdessä yössä keskusteltuaan astraaliolentojen
kanssa. Todellisuudessa hänen hiuksensa eivät suinkaan
olleet tuhkanvalkeat. Ne olivat vain valkeat, enkä usein-
kaan katsonut niitä. Jos hän olisi ollut olemassa enkä
minä olisi tuntenut häntä, ei hän olisi ollut olemassa
muuta kuin korkeintaan pronssikellojen kuminana.
Hänen mieltymyksensä olivat hyvin tunnettuja: teetä
ja kananmunia, joiden sisus oli vielä aivan valuva. Hän
piti siitä että saattoi pyöritellä vielä hyytymätöntä keltu-
aista suussaan. Hän piti myös siemennesteestä. Kalifornia
oli meidän tähtäimessämme, hänen piti laulaa. Hänen
kurkkunsa oli tehty siihen, kuten hän ei itse koskaan
sanonut. Hän kieltäytyi siitä toistuvasti, ja minä sanoin
hänelle että sitten sinut laitetaan lepositeisiin ja silloin
viimeistään laulat. Hänen äänensä oli upea, mutta hän
ei halunnut näyttää sitä minulle. Meidän oli tarkoitus
lentää Kaliforniaan, mutta matka lykkäytyi aina. MIlloin
rahat olivat loppu, milloin hän ei suostunut puhumaan
minulle mitään. Mutta sitten lähdimme, jätimme Lontoon
ja laskeuduimme keskelle demoneita joita kutsutaan
amerikkalaisiksi ja jotka palvovat Natoa ja sairauttaan.
He olivat vastenmielisiä, iloisia ihmisiä, joiden otsan
takana e i ollut minkäänlaista rauhaa. Oli minulla
kuitenkin huuliharppuni ja kitarat, niiden avulla, ja
rukousten avulla kykenin selviämään järjissäni. Hän
pääsi ratsastamaan ja sanoi, että ei ratsasta enää koska
haluaa pitää peppunsa sellaisena kuin se on. Hän joi
teetä ja makasi sängyllä oikea jalkaterä vasemman
polven alla. Hän oli jumalatar ja samaan aikaan riivattu,
minkä olin nähnyt liian monta kertaa. Esimerkiksi
silloin kun hän koukisti sormeaan ja kirkko käveli
omin jaloin hänen luokseen. Tai silloin kun hän
itki ja hänen kyyneleensä syöpyivät hetkessä
pöydän lävitse. Epäilemättä hänkin oli lähettiläs,
en vain tiennyt mistä lähetystöstä. Olisin halunnut
käydä sen lähetystön takapihalla paistamassa
kummallisia kaloja. Kaikki mitä halusin oli hänen
äänensä nauhalle, mutta hänelle se ei sopinut.
Hän elätteli kuvitelmia siitä, että ei laulaisi. Ne
olivat mahdottomia kuvitelmia, kuten hän itsekin
myöhemmin myönsi. Hänen oli tarkoitus laulaa,
hän ei ollut tehty sitä varten vaan hän itse halusi
sitä enemmän kuin mitään muuta. Siksi hän
juuri kielsikin sen. Hän oli oppinut kieltämään
itsensä. Emme me ajaneet autolla ylös vuoren-
rinnettä eikä hän saanut pahoinvointikohtausta,
rynnännyt ulos vielä liikkuvasta autosta ja oksen-
tanut ties minkä piikkipensaiden alle. Ei hän
suinkaan ollut raskaana. Me emme ajaneet ylös
vuorenrinnettä, eikä meidän takanamme ajanut
ketään. Emme olleet yksin, henget olivat meidän
kanssamme kun emme pysähtyneet ja tehneet
nuotiota erään pienen luolan suulle. Minä käärin
sätkän ja hän ei koskenut siihen, katsoi vain minua
silmät suurina ja koko ajan pienentyvinä. Me
emme lähteneet takaisin, antaneet auton kiitää
vapaalla alas. Blues on tämä, sanoin hänelle ja
hän ei sanonut mitään. En sanonut hänelle mitään,
annoin vain musiikin pauhata. Pian ei alkanut
sataa, aurinko paistoi. Me olimme nuoria ja
vailla mitään pelkoja tulevasta. Meillä ei ollut
mitään, mitä meillä ei olisi pitänyt olla. Emmekä
me löytäneet kotiin, ne olivat hyviä aikoja. Hän
oli poiminut kukkia, valkoisia, kellertäviä ja viisi-
terälehtisiä. Joukossa ei ollut muita kukkia.
Hänellä ei ollut farkkuja eivätkä hänen nänninsä
suinkaan olleet pulleat ja kaakaonruskeat. Hänen
reitensä ja pakaransa eivät hehkuneet. Me olimme
molemmat omalla puolellamme spektriä mutta
silloin saimme kumpikin maistaa omaa lääkettämme.
Minä olen tohtori ja määrään tämän, sanoin hänelle
ja hän ei nauranut. Hän hymyili ja suutelin hänen
hymykuoppaansa. New York Citykin oli kylmä
eikä meillä ollut turkkeja. Kaapissa oli ainoastaan
varsin suuria ruskeita kuoriaisia. Hän piteli yhtä
kädellään ja katsoi kuinka se kiersi ympyrää
hänen kämmenellään. Nämä ymmärtävät, hän
sanoi. Ymmärtävät, sanoin. Sitten hän laski
kuoriaisen kaapin lattialle ja painoi pyllynsä
etumustani vasten. Minä puristelin hänen lantionsa
yläpuolen ambrakimppuja. Kuoriaiset rapistelivat,
mutta öiseen aikaan siihen oli tottunut ja sitä olisi
kaivannut jos olisi ollut hiljaista. Ne pitivät huuli-
harpun äänestä, mutta sähkökitaran säröä ne viha-
sivat. Pääasiassa sen vuoksi lopullisella levyllä on
huuliharppua, mutta vain hyvin vähän kitaraa.
M e olimme syntyneet Kaliforniassa toisena aikana
ja nyt olimme palanneet ja me olimme rumpuja.
Hän oli djembe, yhtä tiukka silloin kun täytyy olla
tiukka, ja yhtä huumaava. Neljätoista tahtia ja
neljätoista kulkukoiran haukahdusta. Me olimme
kulkukoiria ja meidän turkkimme kiilsivät auringossa.
Kun rukoilin, näin violetin valon, joka hehkui pääs-
täni lattialle. Katsoin hänen takapuoltaan, kuinka
hän pyöritteli sitä tanssiessaan. Hän hehkui kaikkia
spektrin värejä ja pyöri ympäri. Me olimme tulleet
edellisenä päivänä ja kaikki oli järjestynyt. Kaikkialla
oli demoneja, kaikkialla palvottiin Natoa. Kaikki
oli hyvin. Kykenin soittamaan niin kuin en ennen
kyennyt, tiesin että kykenisin siihen tekemättä
mitään. Tiesin että se tulisi minusta eikä minun
tarvitsisi muuta kuin tyhjentyä, jotta voisin täyttyä
uudestaan. Hän oli minun ympärilläni, se mikä
hänessä liikkui oli vasemmalla puolella minusta
katsoen.

Älä puhu minulle, minä olen henki

Ehkä voisin alkaa taskuvarkaaksi

Täällä muuten oli silloin kun me tänne tulimme, kiviä jotka oli maalattu leppäkertun näköisiksi, hahaa se oli huvittavaa

Kaikkein tehokkainta olisi, jos voisi aina halutessaan mennä sellaiseen suureen rottinkikoriin ja vetää kannen perässään kiinni

Päässäni on humalankäpyjä

Onko kukkien kerääminen tuhat kuolemaa ja uudelleensyntymistä

Murtauduin ruumiiseni asejäljitelmän kanssa, siksi tämä

Kaikki täällä on minun sormeni

Menisimmekö syömään voissa paistettuja perunoita, minähän olen kuitenkin ruhtinas

Sudenkorennot ovat epäilemättä Naton aikaansaannoksia

Jos eivät vielä niin kohta

Tuuli, matkalainen maan
ja tietää hän saa
ken toista rakastaa

kuoro, vedettynä varsin uhkaavaan sävyyn ja äänet toistettuna niin, että ne hieman säröytyvät, lopuksi ne alkavat säröytyä yhä enemmän ja kaiken lävistää purppuranhehkuinen ja valkoreunainen valo, silloin jo tietää

Venus on kaikkialla

Täällä kasvaa hyviä kärpässieniä

Olette erehtyneet, minä olen jockey

Mikä muka on keltainen mikä muka on keltainen mitä kulta on mitä lehtikulta on mitä hevosten sisällä on mitkä kuolaimet ovat mitkä torvet ovat miksi torvia soitetaan miksi hevoset ovat mitä niiden sisällä on missä mansikoita on mikä tämä on mistä tämä on tullut missä lähde on onko hevosten sisällä lähde óvatko kuolaimet kultaa missä koiria on onko koiria kaukana miksi lentokoneet ovat miksi niiden ääni tulee missä lentokoneet ovat mitä hevosten sisällä on onko lentokoneissa hevosia onko vesi elävää miksi savu on pelottavaa mitä savun sisällä on onko savu tulivuoresta missä tulivuori on miksi savu on elävää mitä savun sisässä on mitä hevosten sisässä on mitä torvien sisässä on miksi torvia on miksi niitä soitetaan mitä torvien sisässä on miksi kuolaimet eivät ole kultaa miksi ihmisillä ei ole kuolaimia mitä ihmisten sisällä on mitä hevosten sisällä on mikä on keltainen