Kaikkialla ympärillämme oli ratsumiehiä. Tämä
oli ratsumiesten maa. Heidän silmänsä olivat enem-
män kuin punaiset. He olivat oikeastaan iskuja
djembe-rumpuun, teräviä iskuja aivan rungon
kehälle peukalolla, ääni joka tuntui kaulassa
ja sai sen värähtelemään. En ole koskaan ymmär-
tänyt mitään äänistä ja se on ollut onneni. En
ole ymmärtänyt niitä ääniksi vaan pidän niitä
jonakin muuna. Saman syyn vuoksi törmäsin
häneen: koska en voinut olla törmäämättä. Aluk-
si en nähnyt häntä ja sitten huomasin, että hän
oli sisälläni. Me kuljimme syksyisen metsän läpi
ja hän sanoi, kyllä, hän sanoi. En tiedä mitä hän
sanoi, olin liian unelmoiva. Mutta nyt me olimme
täällä, emme ajaneet ylös vuorenrinnettä emmekä
liioin juoneet teetä. Kolme Saturnuksen kiertoa,
viisi saturnuksen kiertoa, seitsemän Saturnuksen
kiertoa. Kiertokanki valitti sitä, että se oli syntynyt
tähän maailmaan. Hänen kaulansa sisällä oli
kiertokanki. Minä olin jonkinlainen oranki, tai
kenties karhu, joka aivasteli saatuaan siitepölyä
nenäänsä. Tai mehiläisiä. Ratsumiehet eivät
kuolleet hampurilaispaikan tiskin eteen emmekä
me löytäneet kotiin. Hampurilaisia teki musta
tyttö, joka oli enemmänkin maailmanhistoriaa,
löydetty miekka, jonka kädensijassa oli rubiineja.
Hän oli valkoinen kauris, hän oli valkoinen
jugurtti, hän oli valkoinen valkoinen musta.
Mutta meitä ei ollut olemassa, me olimme hänen
päänsä sisällä sinä hetkenä. Hän kuvitteli että
kuvitteli näkevänsä meidät poortaissa, ja hänen
kasvonsa tai suunsa aukesi ja sanoi minulle
kielellä jota en voinut ymmärtää, aina uudestaan
ja uudestaan. Kiersin huoneiden läpi ja jokainen
huone oli toisinto edellisestä, vain minä synnyin
uudelleen aina kynnyksellä ja jätin nahkani kyn-
nykselle. Ota nahka pois, sanoin hänelle. Jos
sinulla on kuuma. Ota ensin paita pois, ja jos
se ei riitä: ota nahka pois. Olin kaksitoista kun
opin soittamaan kitaraa. Se tarkoitti unohtamista,
ja se tarkoitti jatkuvaa itsensä ajamista yhä
pidemmälle. Hänen kasvonsa olivat valkeata
ja hänen sormensa olivat valkeat ja ne pyöritteli-
vät pihviä aivan kuin se olisi ollut minun sydämeni.
Tai jokin muu sisäelimeni. Epäilemättä hänkin
oli Naton keksintöä samaan tapaan kuin kuoriaiset
ja kolibrit. Epäilemättä hän oli täydellinen ja hyvä
ihminen, Los Angelesin hyvä ihminen. Hän oli
ainoa todellinen ihminen, minut itsenikin mukaan
lukien. Mutta hänen tehtävänsä oli tuhota osa minusta
enkä väitä että se olisi ollut väärin. Se oli oikein. Se
oli niin kuin piti olla. Kuoriaiset pitivät omaa kokous-
taan yöllä. Vanhin niistä taputti jalkojaan tietyllä
tsvalla. Hänen sormensa olivat valkeat ja hän säteili
valkeata valoa. MInä työnsin sormeni hänen hiuksiinsa
ja tunnustelin hänen kallonsa muotoa. Me makasimme
kylmässä Lontoossa ja hänen kallonsa oli Kalifornian
muotoinen, kukkula, jonka laella oli suuri hiuksista
tehty nuttura. Emme me juoneet vodkaa, enkä minä
syönyt sieniä. Se oli valhetta, jonka kerroin itselleni
valheena ja huvittuneena siitä. Hän oli hyvä ihminen,
parempi ihminen kuin minä koskaan vaikka en mi-
näkään mikään huono ollut. Oli vain huono aika:
mitään ei syntynyt, en saanut aikaan mitään muuta
kuin vanhan t0istoa. Partani oli kasvanut niin
pitkäksi että peilissä näytin intiaanilta. Alhaalla
kadulla heidän autonsa ajoivat edestakaisin. He
koettivat minkä tahansa verukkeen perusteella
saada minut. Mutta minä olin ovelampi. Ja minä
olin tarkkaavaisempi kuin he kuvittelivat, vaikka
eivät he varmasti mitään kuvitelleet. Heillä oli esi-
miehensä, jotka eivät myöskään kuvitelleet. Esimie-
hillä oli esimiehensä, jotka eivät todellakaan kuvi-
telleet mitään. Mikä oli minun kannaltani erittäin
hyvä. Olin jopa tehnyt niin, että olin ostanyt syanidi-
kapselin. Pidin sitä aina kaulaani sidottuna. Silloin
tarvitsin aikaa. Katu oli autio. Ei mitään. Ei koiraa,
joka ylittäisi kadun vilkaisten kumpaankin suuntaan.
Hänen sormensa kiiltelivät rasvasta. Emme me olleet
huoneessa, jonka lautalattia narisi jokaisen askeleen
alla. Emmehän me olleet millään datsalla, emme
suinkaan. Ikkunoissa ei ollut valkoisia pitsiverhoja.
Hänellä ei ollut valkoisia pitsipikkuhousuja. Hänellä
ei ollut päällään mitään, niin hän mieluiten liikkui
kotonaan. Eikä tämä suinkaan ollut mitään spektro-
grafiaa tai halidiuutosta. Tämä oli pelkkää soittamista
klubeilla. Ja sen miettimistä, mikä olisi paras äänitys-
tekniikka. Vanhat hyvät ajat, jolloin olin dervissi.
Käärin sätkän ja tarjosin hänelle, hän otti sen, sytytti
ja veti vain yhden henkosen ja antoi sätkän heti takai-
sin. New York City oli kylmä. Nato oli täällä jos jossakin.
Hän osti kupin keittoa ja söin yhden lusikallisen. Se
maistui happamalta ja makealta, ensin happamalta,
sitten makealta. Pidin siitä. Keittoa suoraan hänen
rinnastaan. Se oli ehkä jokin vietnamilainen paikka.
KAtosta roikkui suuri hämähäkki. Hänen niskansa
oli märkä hiestä niin, että hiukset kihartuivat. Hänen
selkänsä oli märkä hiestä ja hän maistui aivan suolai-
selta kun nuolin hänen selkäänsä pitkin nuolaisuin.
Hän oli kromaattinen. Nato oli jossakin meidän ylä-
puolellamme. Kaikki meidän tuhoksemme tehty,
kaikki vanhat hyvät ajat, kaikki vanhat melodiat.
Sen vuoksi minun oli tehtävä kaikki uudestaan,
vanhoilla harmonioilla ei tee mitään koska ne
tappavat aivosi. Ja miten helvetissä saada aikaan
mitään uutta. Olin jonkinlainen intiaani eikä
minulla ollut mitään. Vain savua. Hänen suustaan
valui läpinäkyvää nestettä. Se toimi eräänlaisena
keräimenä, Naton kemikaalien keräimenä eikä
tuottanut hänelle itselleen mitään vahinkoa.
Eikä hän tiennyt sitä itse. Tarkkailijamme istui
nuudelipaikan toisella puolella, hänellä oli pääs-
sään aurinkolasit ja tasaisin väliajoin hän työnsi
kätensä povitaskuunsa. Hän oli pukeutunut
baseball-takkiin ja hänen kaulassaan oli tatu-
ointi, jossa oli tiikerin pää. Hän oli hyvä ihmi-
nen aivan kuten kuka tahansa hyvä ihminen,
ja hän oli paha ihminen aivan kuten kuka ta-
hansa paha ihminen, kuka tahansa.