Ensimmäiset kohtalokkaat veden
äänet kuuluivat, tämä on yksittäinen
kertomus kertomusten revolverin-
lippaassa. Hän vei käden lippaansa
aivan kuin opetettu. Hänen mielensä
oli yksinäinen ja sienimäinen. Hän
oli unohtanut suurimman osan niistä
asioista jotka hänelle todella oli
opetettu. Tämä oli Kalifornia. Val-
kea pitsi on koivunrunkojen verta,
mutta veri on vain verta. Se valuu
kunnes ei enää valu. Sielun sydän
on muuta. Lev on kertonut minulle
näistä asioista enemmän kuin kukaan
muu. Kukaan muu ei ole kertonut
mitään. Ikkunan lävitse voi nähdä
vain itsensä. Tai Naton. Ei mitään
muuta. Ikkunan lävitse katsottuna
hän oli valuva ja valkoista valoa
hohtava. Metro oli hopeinen ja val-
koista valoa hehkuva. Hän työnsi
haarukkansa syvälle ja unohti mit
oli tekemässä. Pienet äänet olivat
etiäisiä, mutta niiden olemassaolos-
ta oli olemassa monia todisteita.
Lev oli aika nuori, toisenlainen kuin
nyt, hänellä oli parta joka oli jo
alkanut harmaantua. Hän seisoi
hiukan kumarassa, soittaessaan
hän suoristui mutta heti kun laski
kitaran kädestään kouristui taas.
Hän oli ollut täällä aikaisemmin,
kauan ennen kuin voin kertoa,
kauan ennen minun syntymääni
kun olin vielä toisaalla. Hänellä
oli tatuoituna ankkuri käsivar-
teensa. Hän oli tehnyt sen nuorena
tussimusteella ja ompeluneulalla.
Se oli haalistunut mutta vielä
aivan selvä merkki. Lev oli
jonkinlainen profeetta, äänien
profeetta. Hänen ympärillään
liikkui useita ihmisiä, mutta hän
itse ei liikkunut kovinkaan paljon
ihmisten joukossa. Silloin kun hän
liikkui hän suosi näkymättömyyttä.
On mahdollista tukkia jokainen
energian vuotokohta ja silloin
kukaan ei havaitse sinua. Mutta
se tuskin tekee hyvää kenellekään.
Lev oli minun isäni tässä maail-
massa. Tässä Kalfiorniamaailmassa,
hän sanoi ja riisui puseronsa. Hänen
ihonsa oli nuoren ihmisen hehkuva
iho, ei vielä kyllästetty samaan tapaan
kuin sadetakin hiha. Lev huokasi.
Hän riisui puseronsa, jonka alla oli
mustat pitsirintaliivit. Tämä oli
Kalifornia ja täällä oli ihmisiä jotka
olivat samanlaisia kuin koivut. Heidän
kasvonsa olivat koivua, huolellisesti
hiottua, petsattua ja pellavaöljyllä ja
mehiläisvahalla käsiteltyä. Heidät oli
tehnyt hyvä puuseppä. Mutta he olivat
syntyneet tähän maahan jota painoi
niin moni asia. He olivat syntyneet
tähän maahan jossa eläminen on mah-
dotonta ja kuoleminen vielä mahdotto-
mampaa. SIlloin kun ei voi kuolla ovat
asiat todella huonosti. Lev söi voissa
paistettuja perunoita ja jokaisen suupalan
jälkeen huokasi raskaasti. Vodka tuoksui
ja kuusenpihka. Hänen yllään oli repaleinen
punaruudullinen paita. Välillä hän seivästi
haarukkaansa palan ohutta makkaraa.
Lihallinen vai henkinen rakkaus, aivan
kuin niillä olisi eroa. Rakkaus on rakkaut-
ta, oli se sitten lihallista tai henkistä. Se
ei voi olla kumpaakaan. Toiset rakastavat
lihallisesti, toiset henkisesti. En osaa tehdä
eroa niiiden välille. Ei kysymys ole eri
asiasta vaan eri tavoin toimivista koko-
naisuuksista. Ei voi sanoa että toisen
soundi olisi jollakin tavoin parempi.
Vodkan ja perunan tuoksu on elämän
tuoksu, Lev sanoi ja pureskeli perunansa
loppuun. Hänellä oli päässään krimihattu
ja hän painoi sitä hieman vinoon niin,
että hänen päänsä symmetria palasi
ennallleen. Tämä kaikki on vedetty
jonkin lävitse. Katso tuota koiraa, sen
pään sisällä on ydinmieli. Sen pään
sisällä ei ole mitään siitä mitä minun
pääni sisällä on, Lev sanoi. Se on
umpiotölkki, joka on täynnä mustikkaa.
Makeata mustikkaa, hän sanoi ja
joi teensä. Laiturilla ihmiset eivät
törmänneet häneen, laiturilla ihmiset
eivät väistäneet häntä vaan kaikki meni
niin kuin oli tarkoitettukin. Hän kaivoi
muutaman kolikon taskustaan vanhalle
naiselle joka istui vasten seinää ja luki
Raamattua. Hän katseli pitkään vessan-
ovea ja ikkunaa, jonka takaa rahastaja
katseli häntä. Väsymättä he katselivat
toisiaan. Se oli Kalifornian henki. Freskon
alla alkoi ukkosmyrsky. Keltainen väri
rapisi hänen päälleen. Auto ohitti hänet
aivan läheltä, niin että hänen korvansa
miltei repeytyi irti. Hän tapasi hänet
syvällä tunneleissa, portaiden alapuo-
lella. Hän piteli kättään suunsa edessä
aivan kuin olisi aikonut sylkeä juuri
syömänsä pois. Kitaran ääni oli heleä
ja surullinen. Aurinko laski, sen laskettua
nousi Venus. Hänen otsallaan oli syviä
ryppyjä. Hän tapasi hänet portaiden
alapuolella, he kohtasivat toisensa su-
lavasti ja vanhalla tavalla. Hän suuteli
hänen poskeaan ja silitti hänen
hiuksiaan. He olivat kaksi ja heidän
ympärillään ihmiset jatkoivat omien
hymniensä laulamista. Hän oli huuli-
harppu soitettuna toisen mikrofonin
lävitse ja johdettuna edelleen toiseen
vahvistimeen. Oli hämärää ja ihmisten
huudot ja sanat kuuluivat hyvin kaukaa.
Pöydällä oli oluttölkkejä eikä mitään
muuta, pöydällä oli kahdeksantoista
oluttölkkiä eikä mitään muuta, hän
painoi päätään hiukan sivuun kun
tunsi huulten koskettava poskeaan,
ja hän kietoi kätensä hänen ympärilleen.
Freskossa alkoi myrskytä ja he jättivät
sen ja maanalaisen. Ylhäällä ihmiset
olivat muuttuneita. He olivat Kaliforniassa
jonka kuumuus sai heidät kaipaamaan
takaisin kylmään Lontooseen, tai takaisin
sinne missä kasvoivat matalat koivut.
Linnut pyrähtelivät niissä edestakaisin.
Sotalaiva lähti satamasta. Hän makasi
sohvalla ja piti kasvoja käsillään. Sitten
hän nousi istumaan ja painoi pään
polviinsa. Hehkulamppu ei ollut millään-
säkään. He makasivat kietoutuneina
toisiinsa. Kalifornia oli tällainen, autonvalo
joka valaisi heitä ja näytti heille mitä on
edessäpäin. Ei mitään, paitsi nouseva
ja laskeva meri, kohiseva ja kohiseva
meri, jokainen eliö joka tuli heitä kohti
ja sitten jätti heidät, oluttölkit pöydällä,
auringonkukkapelto jonka yläpuolella lensi
sumutuskone, viikset jotka olivat harmaat
pölystä ja sateenvarjo, joka avautui ja
sulkeutui rytmisesti.